Romeon ja Julian rakkaustarina on varmasti yksi eniten versioituja esityksiä niin teatterin, tanssin kuin elokuvankin piirissä. Eikä meidän klassikkojen klassikkona tuntema Shakespearen näytelmäkään 1590-luvulta ole mikään ”alkuperäinen”. Senkin juuret ovat niin oman aikansa eurooppalaisessa kirjallisuudessa kuin jopa antiikissa asti.

Tanssiteoksenakin tarinalla on jo yli kaksi sataa vuotiset perinteet. Ja varsinkin 1900-luvulla lähes jokainen suurempi koreografinimi on tehnyt siitä oman versionsa Sergei Prokofjevin 1930-luvulla syntyneeseen balettimusiikkiin.

Horečná on esitystä päivittäessään tehnyt siihen useita muutoksia, joista ehkä näkyvin ja kuuluvin on musiikin käyttö. Hän käyttää Prokofjevin musiikkia uudessa järjestyksessä ja on jättänyt joitakin sävellyksen osia kokonaan pois.

Ratkaisu toimii. Teoksen tutut osat saavat aivan uusia merkityksiä niitä ennestään tunteville ja ensikertalaisille ne tuntuvat aivan luontevilta niin juonellisesti kuin tunnetasolla.

Myös tarinan rakennetta on muokattu lisäämällä siihen prologi ja tiivistämällä tapahtumia. Myös henkilögalleriaa on uudistettu ottamalla mukaan symbolisia hahmoja kuten kuoleman linnut ja pääparia kuvaavat henget sekä kummassakin näytöksessä tapahtuma tavallaan kommentoiva commedia dell’arte -näyttelijäseurue.

Yksi tehokas dramaturginen ratkaisu on eräänlainen simultaanisuus, kun taistelevien sukujen miehet jäävät makaamaan maahan Romeon ja Julian parvekekohtauksen ”taustaksi” tai joukot seuraavat stillissä etualan tapahtumia. Näin asetetaan hienovaraisesti vastakkain nuori ja ehdoton rakkaus sekä viha ja väkivalta.

Tunteet edellä

Horečnán käyttämä liikekieli on balettipohjaista nykytanssia. Se on hyvin ilmavaa ja energisesti liikkuvaa. Parasta siinä kuitenkin on se, ettei se nouse itseisarvoksi, vaan on väline niin tunteille kuin tarinallekin.

Yhtään koreografin liikekielen ja tanssin teknistä vaativuutta vähättelemättä tässä Romeossa ja Juliassa tärkeintä on ilmaisu ja tunteet, joita sillä välitetään. Ja ne toimivat niin yksilöiden kuin joukkojenkin kohdalla.

Romeona ja Juliana Ilja Bolotov ja Linda Haakana ovat säteileviä ja uskomattoman luontevia. Heidän yhtäkkiä syttyvään nuoreen rakkauteensa ja äärimmäiseen tuskaansa uskoo ja heidän tanssinsa on kuin maagista.

Myös monen muun tanssijan roolitulkinnat ovat intensiivisiä ja mieleen jääviä. Julian äidin Ira Lindahlin tuska tyttärensä kuolemasta ja Veronan prinssin Gabriel Davidssonin turhautunut raivo loputtomasta väkivallasta ja sen turhista uhreista ovat pysäyttäviä.

Antti Keinäsen Mercutio ja Samuli Poutasen Tybalt ovat omanarvontuntoisia nuoria miehiä ja Thibault Monnierin Isä Lorenzo kerrankin kunnolla lihaa ja verta oleva henkilö, eikä vain pappissuvun edustaja.

Visuaalisesti esitys on aika tummanpuhuva, suurimpana poikkeuksena Isä Lorenzon kirkuvan keltainen asu, jonka merkitystä en oikein ymmärtänyt. Myöskään muutamat lavastukselliset ratkaisut kuten loppujakson hevosvideo eivät oikein auenneet. Sinänsä tummat sävyt niin lavastuksessa kuin suurimmassa osassa vaatteita istuivat teoksen traagiseen tarinaan.

Horečnán Romeo ja Julia on kokonaisuutena tämän klassikkotarinan onnistunut päivitys tähän aikaan. Vaivattomasti kulkevasta tanssista nauttii ja täynnä tunnetta oleva esitys koskettaa juuri niin kuin pitääkin.

Annikki Alku