Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Elokuva

Kommuuni (2016): Elokuvan vallankumousta yrittänyt ohjaaja syöttää nyt nostalgiaa

Unelmia ja illanistujaishommia eli tanskalaista nostalgiaa elokuvassa Kommuuni.

Epätasainen tanskalaisohjaaja Thomas Vinterberg oli vielä 1990-luvulla johtoroolissa nuorten radikaalien ryhmässä, joka halusi palauttaa elokuvan juurilleen tarkat opinkappaleet julistaneessa dogma-liikkeessä, jonka tunnetuin jäsen oli maan tärkein nykyohjaaja Lars von Trier.

Pienehkön ja jo alussa kurittoman joukon teesit rihkamasta riisutusta ilmaisusta, muun muassa lisävalaistuksen ja musiikin hylkäämisestä, eivät tietenkään johtaneet vallankumoukseen viihteen kyllästämässä filmiteollisuudessa, vaikka vastaiskun yritykselle voikin nostaa hattua. Vaikea sanoa, kuinka vakavissaan he todellisuudessa olivat. Ehkä kyse oli herätyshuudon kaltaisesta kokeilusta.

Vinterberg oli lopulta itse ensimmäisiä rivistä irtautuneita. Hän valmisti täysin perinteisillä tekniikoilla pari englanninkielistäkin elokuvaa. Hänen viimeisimpänsäkin, niin ikään englanninkielinen Kaukana maailman menosta (2015) tehtiin kansainvälisten tähtinäyttelijöiden kanssa usean maan yhteistuotantontona. Näissä teoksissaan ohjaaja on selvästi vieraalla maalla, ja mainittu romaanisovitus jo latteuden huippu.

Tissien, pyllyjen, pimppien ja pippelien vilahtelut olisivat toki mahdottomia amerikkalaisessa valtavirrassa.

Kommuuni (2016) näyttääkin Vinterbergin taustaa vasten ensin kiehtovalta paluulta uran alkupuolen muutosta vaativaan viestiin ja yhteisövalaisuun. Hänen läpimurtonsa oli porvariperheen sisällä paisettaan kasvattavaa mätää uskaliaasti puhkova dogma-elokuva Juhlat (1998), joka on ohjaajan juhlituin työ tänäkin päivänä.

Kommuunin henkilöt esitetään niinikään omanlaisinaan kapinallisina, vaikka he edustavatkin 1970-luvun muotivirtaa halutessaan muodostaa yhteisen asumisyksikön, joka eroaa perinteisen kodin ja sille tyypillisen hierarkian ajatuksesta. Keskiluokan kahleista vapaa yhteisö on tietysti paradoksi, koska uusioperheen asukkaat korvaavat yhteiskunnan instituutiot hähmäisellä ideologialla, joka johtaa riipaisevaan tragediaan.

ELOKUVA:
Kommuuni
Ohjaus: Thomas Vinterberg
Pääosissa: Trine Dyrholm, Ulrich Thomsen, Helene Reingaard Neumann
2016, 112 minuuttia
[star rating=”2″]

Lisää aiheesta

Yksilön murtumispistettä Vinterberg lähestyy kuitenkin pehmentävällä nostalgialla, joka maistuu etenkin alun humoristisuudessaan liikaa kaupalliselta kompromissilta vaikuttaakseen täysin rehelliseltä. Samalla teoriassa liberaalia näkökulmaa säestää konservatiivisuus ja sen perässä koko elokuvaa kaavamaisuus. Tissien, pyllyjen, pimppien ja pippelien vilahtelut olisivat toki mahdottomia amerikkalaisessa valtavirrassa.

Vanhemmistaan vieraantuneen yliopisto-opettajan ja television uutistenlukijana toimivan vaimon käsiin putoaa Kööpenhaminan porhoalueelta perintönä miljoonatalo, jonka kohtalo ratkaistaan aluksi vahvemmalta vaikuttavan Annan mielen mukaan. Kommuunin perustamista ja asukkaiden valikoitumista ei kuitenkaan ohjaa minkäänlainen epookkia täsmentävä poliittisuus. Parin ratkaisu vaikuttaa sen jälkeen komediaelokuville tyypilliseltä päähänpistolta, mikä ei liene Vinterbergin syvällisin aikomus.

Taloon valikoituu sekalainen joukko enemmän tai vähemmän karikatyyrimäisiä tyyppejä, joilla on hyvin vähän annettavaa avioparin kriisiksi solahtavaan tarinaan omillaan. Kun lehtori heittäytyy suhteeseen oppilaansa kanssa, pelin tahdit yhtäkkiä määräävä Erik huomaa jakavansa kotia paitsi vaimonsa myös nuoren rakastajansa kanssa. Oluen ja viinin täyteiset, aluksi iloiset illat huvilalla kiristävät lopulta kaikkien hermoja ääripisteeseen.

Tanskalainen Kommuuni on kuin ristisiitos kahta meilläkin levitettyä ruotsalaista elokuvaa. Lukas Moodyssonin Kimpassa (1998) ja Jörgen Bergmarkin Ruotsalainen avioliitto (2010) eivät ole täysosumia mutta vihlaisevampia kuin Vinterbergin ohjaus, johon myös lapset kirjoitetaan mukaan teennäisen tuntuisesti. Rakkauden ja kuoleman ikiaikainen läheisyys tuottaa kalpeita tuijotuksia ja hiljaista apatiaa, mutta Vinterbergin ponnistelut jäävät pintaan.

Kommuuni kyllä koettaa kriittisyyttäkin ulottamatta sitä kunnolla elämänvalheisiin, joita useilla henkilöillä vaikuttaisi olevan hilpeän juhlintansa alla. Paratiisi on ilmeisen näennäinen, mutta elokuva ei tohdi ivata petkuttajien kaksinaamaisuutta ja pelkuruutta. Maahanmuuttajamiehen itkukohtaukset, vaimonsa menettänyt juoppo ja sairas poika eivät tuo makua sillisalaattiin.

Harmi, että Trine Dyrholmin mykkänä pitkään pysyvä kipeä haavoittuvuus jää elokuvan yksinäiseksi valopilkuksi, osoitukseksi, ettei onni ole koskaan järkeilyä.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE