Eri puolilla Viroa on syyskuun alun päivinä luvassa useampi juhlakonsertti. Pärt itse on jo lopettanut aktiivisen säveltämisen ja vetäytynyt julkisuudesta.

Vaan miten Pärt oikein alkoi puhutella maailmaa? Tyhjentävän vastauksen etsiminen olisi kai yhtä harhaanjohtavaa kuin sellaisen etsimisen hänen musiikistaan, vaikka juuri kirkkaita vastauksia tämän kristityn minimalistin varmasti myös koetaan tarjoavan. Erään olennaisen näkökulman tarjosi kuitenkin viime lauantai Musiikkitalossa, jossa palattiin Pärtin taiteellisen läpimurron kynnykselle.

PÄRTIN YKSI ihailluimpia teoksia on Tabula Rasa (1977), jossa hän käytti ensimmäistä kertaa tuttua tintinnabuli-tyyliään laajassa mitassa. Tintinnabulia on kuvattu esimerkiksi pieniksi kelloiksi tai kelloinhelkkeeksi, jopa kulkusiksi. Teoksen tilasi Pärtin ystävä, vironjuutalainen kapellimestari Eri Klas (1939-2016), joka sittemmin toimi muun muassa Tampere Filharmonian ylikapellimestarina.

Pärt itse on todennut Tabula Rasan kantaesityksestä, ettei ole sen koommin kokenut vastaavaa esityksen jälkeistä hiljaisuutta. Kremer taas on sanonut, että teos muutti hänen elämänsä. Hän odotti pääsevänsä todistamaan virtuoosimaisuutensa, mutta nuoteissa piilikin paluu pinnaltaan hyvin yksinkertaiseen, mutta kaikkea muuta kuin itsestäänselvään sävelkieleen.

Helsingin Juhlaviikot osallistui Pärt-juhlallisuuksiin kutsumalla Kremerin (s. 1947) esittämään Tabula Rasan ja luomaan 27-minuuttisen teoksen ympärille konserttiohjelman. Mukana Musiikkitalossa oli Kremerin vuonna 1997 perustama kamariorkesteri Kremerata Baltica, joka koostuu lähinnä nuorista Baltian maiden soittajista, mutta on siinä saanut halutessaan ikääntyäkin.

MUISTAN KUULLEENI Tabula Rasan ensi kerran 1990-luvulla Radiomafiasta, Jukka Mikkolan toimittamasta iltaöisestä Avaruusromusta. Ylessä elettiin vielä tietynlaisten sivistysihanteiden aikaa, jolloin nuorisokanavallakin oli lupa koetella ja laajentaa kuuntelijoidensa tottumuksia. Tällaisessa ei ollut mitään erityistä, vaan se oli silloin vielä normaalia mediatodellisuutta. En tiedä, missä näin tapahtuu enää.

Musiikkitalossa tuntuikin pääsevänsä ei vain yhden nykymusiikin olennaisimman teoksen äärelle vaan Kremerin läsnäolon ja tulkinnan kautta lähemmäs myös Tabula Rasan alkutilaa. Toisessa viulussa oli nyt Pauline van der Welt.

Vankasta maineestaan ja kulttistatuksestaan huolimatta Tabula Rasa on säilynyt jännittävän tuoreena, jotenkin poikkeuksellisena nimikkeenä Pärtin tuotannossa. Hurjan usein sitä ei ole viime vuosina ainakaan Helsingissä esitetty. Tiedustelinkin asiaa Juhlaviikoilta, josta oltiin yhteydessä Arvo Pärt -keskukseen. Sen mukaan Tabula Rasa olisi viimeksi esitetty Helsingissä Finlandia-talolla vuonna 1989 Helsingin konservatorion kamariorkesterin toimesta.

Teosta ei ole kulutettu myöskään ”loppuun” elokuvissa niin paljon kuin Pärtin monia muita teoksia, etenkin Spiegel im Spiegelia ja Cantus in Memory of Benjamin Brittenia.

Kokonaisuutena Tabula Rasa jakautuu kahtia. Ensimmäinen osa Ludus on täynnä voimaa ja vihlontaa, epäjärjestyksen tunnetta ja viulujen pilkkovuutta. Vimmainen, selkiintymätön lataus päättyy kuin äärettömän painopeiton alle. Toinen osa Silentium alkaa vangitsevasti preparoidun pianon murretulla d-mollilla, joka kertautuu aina yllättäen, kuin koko teosta hämärillä voimillaan kannattaen, samaan aikaan kuin jouset ikään kuin kelluvat pinnalla, kunnes hiipuvat hitaasti.

Konsertissa Tabula Rasan mysteereihin johdatti Johann Sebastian Bachin nautittava Chaconne, joka on hänen ainoa kyseisen sävellystyypin teoksensa. Chaconne tarkoittaa toistuvan musiikillisen teeman varioimista ja siitä voi vetää tiettyjä yhtäläisyyksiä minimalismiin. Bachia ja Pärtiä verrataankin usein toisiinsa, eikä heidän sävelkielistään läpikuultavaa humaaniutta aina nykykorvin perin suureen keskinäiseen ristiriitaan saa asetettuakaan.

Myös konsertin toisella puoliskolla yhdisteltiin vanhempaa ja uudempaa. Schubertin Winterreisen osuuksia yhdisteltiin nykysäveltäjien tulkintoihin legendaarisesta laulusarjasta. Mieczysław Weinbergin Aaria jousille (1942) oli kauneudessaan jopa vienon romanttinen, menemättä kuitenkaan maireuksiin. Sitten taas paluu nykyhetkeen: Mihail Pletnjovin Z-Defilee viululle ja jousille vääristeli innolla Venäjän kansallislaulun säkeitä ja marssitti rinnalle natsien hyökkäystä kuvanneen teeman Dmitri Šostakovitšin Leningrad-sinfoniasta. Lopuksi kuultiin itse Šostakovitšin toiseksi viimeinen sävellys ”Kapteeni Lebjadkinin runot” (1975), ilveily Dostojevskin Riivaajien pohjalta.

Ohjelman substanssin säilyminen ei ole aina taattua, jos kokonaisuuteen kuuluu erityislaatuinen pääteos ja lukuisia lyhyempiä, pienimuotoisempia, tyylillisesti toista laitaa olevia teoksia. Outoa kyllä, lauantain konsertti onnistui eriparisilta elementeiltään melko hienostuneesti. Tabula Rasan hiljainen, keskittymiseen pakottanut painokkuus sitoi selittämättömiä jännitteitään kaiken myöhemmän kuullun taustalle.

Ylimääräisenä kuultiin latvialaisen Imants Kalniņšin pieni Piena Ceļš, jonka aivan lopussa tuli mukaan ihmisäänikin vasemman laidan viulistin myötä. Konsertin kuulas päätös olikin jonkinlainen syntymä, kehtolaulu tuuditettavan ikää katsomatta, elämän puolesta.

LOPUKSI PIENI arkinen muisto Pärtin 80-vuotisjuhlien ajoilta kymmenen vuoden takaa. Juuri noihin aikoihin kotonani vieraili päivittäin virolainen remonttimies. Taisi olla juuri Pärtin syntymäpäivä, kun kuuntelin työhuoneessani Yle Radio 1:stä hänestä kertovaa ohjelmaa. Reaktiona tähän remonttimies avasi omassa työhuoneessaan radionsa, jossa soi kaupallinen popkanava mainoksineen.

Seuraavana päivänä rohkenin kysyä mieheltä, mitä mieltä hän on Pärtistä. Mies ei ollut tietävinäänkään säveltäjästä. Ehkäpä hän ei tosiaan tiennyt, tai vain vältteli aihetta, josta halusi vaieta.

Palasi mieleen Pärtin oma lausahdus: ”Ennen kuin sanoo jotain, on ehkä parempi olla sanomatta mitään”. Merkinneekö Pärt tavalliselle virolaiselle ehkä hiukan samaa kuin Ingmar Bergman ruotsalaisille? Onko hän niin syvälle ihmisyyteen menevä maailmanluokan taiteilija, ettei sanoja aina ole? Kaikkea muuta kuin tyhjä taulu.