Unohtumattomaan melodiaan tai suurenmoiseen sointukiertoon tiivistyy välittömästi se, mitä ainutlaatuisesta elokuvasta ja elokuvateatterikokemuksesta on jäänyt konkreettisimmin jäljelle. Joskus musiikin siivittämänä pääsee palaamaan kokemukseen paremmin kuin katsomalla elokuvan uudelleen kirjastokinossa tai pikkuruudulta – nykymaailmassa jopa puhelimelta. Uusi väline tai vieraannuttava miljöö voivat pikemminkin latistaa muistikuvaa elokuvasta. Musiikin kautta voi aidommin eläytyä kadotettuun maailmaan.

Tämän seikan tuntuvat sisäistäneen näyttelijät Elsa Saisio ja Terhi Suorlahti, jotka ovat luoneet näyttämöteoksen elokuvamusiikin ympärille Aleksanterin Teatteriin. Yhdessä Riku Niemen 11-henkisen orkesterin kanssa he esittävät lavalla hyvinkin tunnettuja, mutta myös harvinaisempia elokuvasävelmiä. Sovitukset ovat varsin moninaisia, ja teemat joskus ohikiitävän lyhyitä ja hauraanoloisia, vähän kuin elokuvallisen muistin sekamelskaa.

Aleksanterin teatterissa lava oli jaettu vinoittain kahtia, vasemmasta takakulmasta oikeaan etukulmaan. Oikeaa puolta hallitsi orkesteri ja vasenta esiintyjät. Viistoratkaisu toi tilaan veikeää lämpöä. Kaksijakoisuus korosti oikeutetusti orkesterin tasavahvaa roolia, kun tunnelma oli hämyisän kabareemainen.

Saisio ja Suorlahti ilmestyivät lavalle aivan vaivihkaa, kuin yleisön joukosta. Keskipäivän aave vaihtui aivan kuin huomaamatta Ingmar Bergmanin Personaan (1966), josta ei Lars Johan Werlen modernistista musiikkia liene kovin usein esitetty konserteissa. Näyttelijät olivat kasvonlukemiltaan arvoituksellisia kuin kaksi hattua rannalla, milloin toisiaan lähentyen, milloin toisistaan etääntyen.

Eleettömyys oli olennainen osa muutakin konserttia. Tunnettu tosiasiahan on, ettei elokuvakameran edessä ei etenkään lähikuvissa parane näyttelijän liikaa ilmehtiä. Pieni asteikko riittää. Näyttämöllä se teki kokemuksesta sangen erikoislaatuisen – ikään kuin kuviteltu kamera olisi sijainnut abstraktina elementtinä jossain katsomossa.

Ensimmäisen näytöksen huippuhetki oli musiikkiteatterinäyttelijäksi valmistuneen Suorlahden suvereenisti tulkitsema Fred Ebbin ja John Kanderin New York New York (1977), joka toi antaumuksellista lauluasentoa myöten mieleen Liza Minnellin Martin Scorsesen elokuvasta.

MINKÄÄNLAISTA ylimääräistä visualisointia konsertissa ei nähty. Yleensähän elokuvamusiikkikonserteissa ympätään populistisesti still-kuvia elokuvista, mikä on lähtökohtaisesti tylsä ja helppo ratkaisu. Lava oli rohkean pelkistetty.

Siinä olisi voinut mennä vielä pidemmällekin. Toisessa näytöksessä kuultu Legrandin The Windmills of Your Mind Norman Jewisonin Thomas Crownin tapauksesta (1968) sai kenties tahattomankin koomisia piirteitä möhkälemäisestä täkistä, jonka alla Saisio liikehti Suorlahden laulaessa vieressä herkkääkin herkemmin Riku Niemen suomennosta.

Saisio loisti Carlos Sauran Korppi sylissä -klassikosta (1976) poimitussa José Luis Peralesin Por que te vasissa, jossa hän asettui elokuvan ujon lapsen mieleen tuoden kaukaiseen valokeilaan orkesterin taakse.

Esityksen 19 numerossa piisasi kiitettävästi sekä eurooppalaista että amerikkalaista elokuvaa. Neuvostoelokuvaakin muistettiin, tai oikeammin tv-elokuvaa. Eldar Rjazanovin Kohtalon ironiasta (1976), joka esitettiin naapurimaassa aina vuodenvaihteen vakionumerona, Saisio esitti Mikael Tariverdievin säveltämän ja Marina Tsvetajevan sanoittaman puhelaulumaisen kappaleen Mne nravitsya, chto vy bol´ny ne mnoj. Meillä elokuva on nähty televisiossa vuonna 1979.

Yllättävän hienoa oli kuulla Luis Bonfàn Mahhã de carnaval, peräisin tietysti Marcel Camusin värikkäästä Mustasta Orfeuksesta (1959). Nostalgisoivien musiikkiohjelmien ikuisesta vakionumerosta on tullut valitettavasti jo vähän klisee, mutta nyt se kuultiin virkistävästi 1980-luvun syntikkapopin jäljille rohkenevana sovituksena.

Cinema-esitys sopii hienosti 1879 avattuun Aleksanterin Teatteriin, siis miljööseen, joka Lumièren veljesten ensimmäisten elokuvien aikaan oli vasta 16-vuotias.

Esityksiä on jäljellä vielä kaksi, 9.11. ja 16.11.