tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Korhosen Finlandia-ehdokasromaani pohtii pahuuden luonnetta

Kuva: Lehtikuva/Vesa Moilanen
Riku Korhonen on yksi kuudesta tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tavoittelijasta.

Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Muun muassa tähän fundamentaaliseen kysymykseen Riku Korhonen (s. 1972) yrittää vastata monipuolisessa uudessa romaanissaan  ”Emme enää usko pahaan”. Se on mielestäni hänen paras kirjansa tähän asti. Hallittu ja hienovarainen.

Pahuuden luonteen lisäksi siinä pohditaan muun muassa henkistä tyhjyyttä.

KIRJAT

Riku Korhonen:
Emme enää usko pahaan
WSOY 2016, 392 s.

Emme enää usko pahaan kertoo yrittäjä Eero Viitasesta, hänen vaimostaan Ainosta ja heidän kahdesta lapsestaan. Heidän elämänsä on liian tavallista, joten Eero päättää aiheuttaa jännitystä järjestämällä vaimonsa lavastetun kaappauksen. Asiat menevät pieleen kohtalokkaalla tavalla.

Vääristyneet arvot

Korhonen kritisoi romaanissaan nykyisiä pinnallisia arvoja. Ihmiset ovat eksyksissä, eikä pelkkä arki riitä heille. Kirjailija kertoo sieppauksesta, joka johtaa turvattomuuden tunteen lisääntymiseen Suomessa: ”Kansan yhtenäisyys oli rikki, sieppaajia tulisi lisää, ja turvallisuuspalveluja, henkilösuojausta ja sieppausvakuutuksia.”

Emme enää usko pahaan ei ole kuitenkaan liian osoitteleva, vaan sen voima on taidokkaasti rakennetussa tarinassa. Korhonen pehmentää vakavuutta kauniilla lauseilla: ”Sinä elokuun alun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa.”

Korhonen kritisoi kirjassaan nelikymppisten sukupolvea, johon hän itsekin kuuluu, mutta analysoi ikätovereitaan myös ymmärtäväisesti. Monet teoksessa tapahtuvista ikävistä käänteistä pannaan keski-ikäistyvien miesten ja naisten omaksumien vääristyneiden arvojen piikkiin.

Runsaasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista huolimatta Korhonen on edelleen parhaimmillaan kuvatessaan rakkautta. Vaikka asiat ovat pielessä, parisuhteen solmiminen ja perheen perustaminen toimivat edelleen reittinä hyvään elämään: ”Aino halusi olla hiljaa. He istuivat kasvot aurinkoon, ja Ainon suljettujen luomien alla lempeämpi violetti hehku lämmitti sokaisematta ja teki helpommaksi luottaa mihin kaikkeen kotia etsiessä oli tarpeen luottaa.”

Vaikka Korhonen kirjoittaa vähän kaikesta, hänellä on hämmästyttävä kyky pitää tarina koossa. Näin hän kirjoittaa päihdeongelmaisista: ”Hän oli oppinut, miten monta Suomea maassa sijaitsi ja miten erilaisia polkuja asukkaat olivat päihdeongelmiinsa päätyneet, perheperinteistä, sosiaalisista malleista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, psyykkisestä kärsimyksestä, romanttisesta jännityksen kaipuusta joka oli ruumiillistunut aidoiksi vaaroiksi, henkisestä tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä hyväksyä todellisuutta, joskus syystä.”

Kaunokirjallinen varoitus

Emme enää usko pahaan käsittelee kaiken muun lisäksi yhtä Riku Korhosen lempiaiheista, miehen halua alistaa naista. Korhonen nälvii  aviomiehiä, jotka haaveilevat vaimojensa nöyryyttämisestä: ”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimonsa laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois.”

Romaanissa kuvattujen ihmisten historiantaju on niin vääristynyttä, ettei se voi olla johtamatta pahaan. Näin on siitä huolimatta, että Eero yrittää parhaansa mukaan selittää hänessä tapahtunutta henkistä muutosta: ”Väkivaltafantasioissa ei piillyt mitään syvää merkitystä. Ne ilmensivät vain darwinistista olioiden mittelyä erotiikan symbolialueelle siirrettynä. Vahvempi sieppasi hiekomman ja todisti geneettisen laatunsa ja rohkeutensa ja panosti antautumaan.”

Tällaiset sarkasmia ja vakavuutta yhdistävät analyysit ovat Korhosen kirjan heikointa antia. Parhaimmillaan teos on antaessaan juonen viedä. Toiminnalliset hetket, kuten Eeron tekemän kidnappauksen verinen huipennus, ovat erityisen hyviä.

Emme enää usko pahaan ehdottaa, että kun ihmisellä ei ole enää tukenaan pysyviä arvoja, kuten filosofiaa tai uskontoa, hän voi alkaa etsiä merkitystä pahasta. Eero alkaa ajatella, että jokaisella itsensä tuntevalla pitää olla jokin synkkä salaisuus. Korhonen varoittaa, että pelkkä arkinen aherrus ei välttämättä riitä:”Elämä oli antelias, mutta pakotti vastaanottamaan liikaa samaa.”

Korhosen kirja on valittu ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Tämä ei ole yllätys, sillä teos sisältää poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuja jaksoja. Romaani erottuu edukseen kotimaisessa kirjallisuudessa. Sen nostaminen joulumyyntiä vauhdittavan tunnustuksen saajaksi ei sekään olisi ihme.

Kolme kuudesta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta tulee Turusta. Siellä tehdäänkin erinomaista kirjallisuutta, ja on vain sopivaa, että Emme enää usko pahaan sijoittuu juuri sinne. Helsingistä on kirjoitettu tarpeeksi. Korhosen romaanin sanoma on kuitenkin universaali. Se kasvaa kuvaukseksi suuntansa kadottaneista länsimaista ja niissä elävistä hämmentyneistä ihmisistä.

Esa Mäkijärvi

Keskustelua aiheesta

Kirjailija Pekka Matikainen muistaa elämänsä kenties tärkeimmän hetken tarkasti – ”Sen jälkeen en ole miettinyt koko itsemurha-asiaa”

Kuva: Ella Kaverma

Kirjailija Pekka Matilainen, 71, muistaa elämänsä kenties tärkeimmän hetken tarkasti, kirkkaasti.

Ja koska Matilainen on kirjailija, hän on kuvannut tuon hetken romaaniinsa Takaisin nollapisteeseen.

– Romaanin loppupuolella tulee kohtaus, jossa kaveri, päähenkilö, istuu Tähtitorninmäellä. Hän harkitsee taas itsemurhaa. Yhtäkkiä hän näkee jalkojensa juuressa ruohikolla kulkevan muurahaisen. Äkkiä se kaveri katsoo muurahaista ja ruohon kasvamista, niin kuin näkisi sen kaiken ensimmäistä kertaa elämässään.

Tässä kohdin Matilainen myöntää: juuri siinä romaanin tilanteessa päähenkilö on hän itse. Romaanin kaveri on Pekka Matilainen, mutta sillä mutkikkaalla tavalla, jolla kirjan kirjoittaja ja sen päähenkilö joskus ovat yksi ja sama.

Taialla, jolla vain kirjallisuus voi olla täyttä totta ja sepitettä yhtä aikaa.

Siellä Tähtitorninmäellä tajusin, että hei mä olen elossa.

Annetaan Pekka Matilaisen itsensä kertoa elämänsä avainhetkestä Helsingin Tähtitorninmäellä keväällä 1979. Matilainen oli potkittu pois Järvenpään alkoholistiparantolasta kolme kuukautta aiemmin. Hän oli ollut juoppona liian hyvä.

– Siellä Tähtitorninmäellä tajusin, että hei mä olen elossa. Ymmärsin olevani osa ihan kaikkea. Se riitti mulle sillä hetkellä. Minulla ei ollut mitään muuta sillä hetkellä. Ei ollut rahaa, ei asuntoa, ei työtä, ei naista, ei ollut halua jatkaa entistä dokuelämää, mutta ei myöskään ollut yhtään voimia ja motiivia aloittaa uutta elämää.

– Onneksi silloin oli kevät. Sen hetken jälkeen en ole miettinyt koko itsemurha-asiaa, Matilainen murahtaa tälle asialle pisteen.

Matilaisen kokemus Tähtitorninmäellä oli yksilöllinen. Sen synnyttäneet kokemukset eivät olleet yhtä ainutlaatuisia.

Itsemurha-ajatukset ovat alkoholisteille tyypillisiä, kun näkee Matilaisen sanoin ”kaikkien teiden olevan tukossa”. Monella ajatus ei jää ajatukseksi.

Lue Pekka Matilaisen laaja henkilöhaastattelu Demokraatin viikkolehdestä 3.8.

Teksti: Janne Ora

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kamalan ihanat otukset rannalla – Sami Karjalaisen kuvauskohteena nyt rantojemme hyönteiset

Kuva: Sami Karjalainen
Hopeaseppä vedenkalvolla.
KIRJAT

Sami Karjalainen: Rantojen hyönteiset

Docendo 2017

Muistan lapsuudestani, kuinka kerran näin rantakaislikossa ison karmeannäköisen naamarilla ja koukkuraajoilla varustetun otuksen. En uskaltanut enää kahlata vedessä, koska pelkäsin, että hirviöhyönteinen iskee koukuillaan varpaaseni kiinni.

Sami Karjalaisen uusimmasta luontokirjasta ”Rantojen hyönteiset” selviää, että tuo hirviö on sudenkorennon toukka, joka pystyy pyydystämään jopa pieniä kaloja. Kirjasta löytyy kyllä kuva vieläkin karmeammasta otuksesta, suursukeltajan toukasta, joka pitelee koukkumaisissa leuoissaan sudenkorennon toukkaa.

Kirjasta siis selviää että rantakaislikko suorastaan kuhisee pieniä toinen toistaan pelottavamman oloisia otuksia. Toisaalta monet kummajaiset ovat omalla tavallaan hyvin kauniita ja jopa psykedeelisiä, kuin ulkoavaruudesta laskeutuneita. Esimerkiksi paarman pallomaisissa silmissä hehkuu ihmeellisiä aaltoilevia värejä, ja hopeasepän kuoressa on rivi pisteitä kuin korutaiteilijan käsistä.

Todellisia lähikuvia

Kuvat ovatkin jälleen Sami Karjalaisen kirjassa pääroolissa. Kuvaamisen vaativuudesta kertoo niin kutsuttu kerroskuvausmenetelmä: siinä yhdistetään useita eri otoksia syväterävyyden kasvattamiseksi. Kirjassa on muun muassa järvihopeasepän kuva, joka on koostettu 95 otoksesta.

Huipputeknologian avulla Karjalainen onkin onnistunut ikuistamaan hyönteisten taidokkaita, pitkiä ja monimutkaisia liikeratoja, jotka tapahtuvat sekunnissa tai parissa. Myös otusten yksityiskohdat avautuvat, ja esimerkiksi kaikille tutun vesimittarin pää muistuttaa suurennettuna erehdyttävästi koiran päätä.

Toki myöskin teoreettisessa osiossa tuodaan uutta tietoa. Esimerkisi kyltymättöminä verenimiöinä pidetyt hyttyset elävätkin kukkien medellä; verta naaras tarvitsee vain munien kehitystä varten. Yleinen mutta vähemmän tunnettu sulkahyttynen ei ime verta lainkaan.

Sami Karjalainen on kirjoittanut ja kuvannut hyönteiskirjoja vuodesta 2002 lähtien, jolloin hän julkaisi kirjan ”Suomen sudenkorennot”. Kirja lisäsi roimasti noiden lentävien jalokivien harrastajien määrää, ja Rantojen hyönteisiäkin on jaettu ilmaiseksi peruskoulujen yläluokille. Karjalainen onkin saanut muun muassa tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon hienosta työstään.

Pieni miinus muuten täydelliseen kirjaan tulee siitä, että muutamat kuvat ja tekstit on julkaistu jo aiemmissa Karjalaisen teoksissa. Esimerkiksi sudenkorennon toukka esiintyy Karjalaisen ja Jussi Murtosaaren vuonna 2015 ilmestyneessä kirjassa ”Hämmästyttävät hyönteiset”.

Pekka Wahlstedt

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Sastamalan kirjapäivien keskiössä ovat suomalainen jääräpäisyys ja Tellervo Koivisto

Kuva: Jari Soini
Tellervo Koivisto kertoo elämänvaiheistaan Vanhan kirjallisuuden päivillä huomenna.

Vanhan kirjallisuuden päiviä vietetään Sastamalassa jo 33. kerran. Tapahtuma järjestetään perjantaina ja lauantaina 30.6.-1.7. Tämän vuoden teemana on ”Itsepäinen Suomi”.

Perjantai-iltapäivän sananvapauskeskustelussa mukana ovat ulkomaantoimittaja, tietokirjailija Heikki Aittokoski, kirjailija Siri Kolu ja Suomen PENin puheenjohtaja, kirjailija Sirpa Kähkönen.

Perjantai-iltaan kuuluu vielä Kalevauva.fi-yhtyeen konsertti. Kappaleiden sanoitukset on kerätty vauva.fi-keskustelupalstalta ja sävelletty tunnelman mukaisiksi.

Lauantaina ohjelmassa on muun muassa Kirjateekki, jossa pureudutaan jääräpäiseen kirjallisuuteen. Kirjajukkina toimivat kirjallisuuden ja median moniottelijat Kaarina Hazard ja Markus Leikola. Heidän valitsemiaan itsepäisen sanataiteen helmiä lukevat ääneen Jarmo ja Mirjami Heikkinen, ammattilausujat kahdessa polvessa.

Lauantain yleisömagneetti on varmasti keskustelutuilaisuus otsikolla ”Kuinka Tellervo Koivistosta tuli Tellervo Koivisto?”  Otsikkohenkilön kanssa keskustelevat hänen elämäkertansa kirjoittaja Anne Mattsson ja toimittajalegenda Päivi Istala. Pohdinnassa on muun muassa, millainen oli Tellervo Koiviston tie valtakunnan ensimmäiseksi naiseksi. Millainen oli se henkilö, joka seisoi presidentin rinnalla kylmän sodan lopussa ja Kekkosen jälkeisinä vuosina, kun oli Mauno Koiviston vuoro hoitaa idänsuhteita?

Lauantain Mediateekissä Sylvään koululla runon itsepäisyydestä ovat esimerkkejä antamassa runoilija Anna Elina Isoaron vetämissä sessioissa kirjailijat Susinukke Kosola, Tuija Välipakka ja Finlandia-voittaja Jukka Viikilä.

Kirjapäivät päättyvät ”Tyrväälaiseen Trykiin”, jonka aiheena onaikoinaan Vammalaan eli nykyiseen Sastamalaan liitetty itsepäinen Tyrvään pitäjä ja tyrvääläisyys.

Lasten omilla kirjapäivillä lauantaina aamupäivällä pääsee katsomaan nukketeatteria sekä tapaamaan Pikku Myyn ja Muumipeikon.

Tänäkin vuonna koko tapahtuman kivijalkana toimii lähes 50 antikvaarisen kirjakauppiaan tarjonta. Perjanta-iltapäivään kuuluu myös Suomen bibliofiilisen seuran järjestämä vanhojen kirjojen huutokauppa.

Keskustelua aiheesta

Uunituore Renegades-kirja vie suomalaisen idolipalvonnan alkuhämäriin

Kuva: Kari Hulkko
Renegades-historiikin kirjoittaja Esa Kuloniemi (vasemmalla) pääsi näyttämään myös sixties-osaamistaan kepittäessään Cadillacia yhdessä Tuomari Nurmion ja Renagades-rumpali Graham Johnsonin kanssa.

Lokakuussa 1964 Helsingin Stockmannin tavaratalon kahdeksannessa kerroksessa tehtiin suomalaista pop-historiaa. Siellä sijainneessa kahvilassa esiintyi  tavaratalon Nuorten viikon merkeissä suoraan Englannin Birminghamista maahamme lennähtänyt brittiläinen beat-ihme The Renegades. Liput maksoivat markan.

Brittinelikko oli jotain ihan uutta noihin aikoihin lähinnä tangolla, iskelmällä ja rautalangalla viihdytetylle suomalaisyleisölle, ja se otettiin vastaan sen mukaisesti: hysteriaa, kiljuntaa, palvontaa…

”The Renegades oli ensimmäinen meillä todellista massahysteriaa aiheuttanut rockyhtye, ja se edusti 1960-luvun puolivälissä suomalaisnuorisolle samaa mitä Hurriganes noin kymmenen vuotta myöhemmin. The Renegades – tuttujen kesken Renarit, Renet, Rene-pojat tai luopiot – oli uuden kehityssuunnan airut. Se näytti Suomen sydänmaiden estradeilla, kuinka rajua rock’n’roll voi olla ja mikä on kunnon lavashow.”

Näin kirjoittaa radion Bluesministerinä ja muun muassa Honey B. & The T-Bones -yhtyeen kitarasankarina tunnettu Esa Kuloniemi kirjoittamansa uunituoreen Renegades-historiikin esipuheessa.

Liken kustantaman, monissa piireissä hartaasti odotetun opuksen julkistusjuhlaa vietettiin eilen Tavastia-klubilla Helsingissä asiaankuuluvin musiikillisin manööverein.

Pitkä tie painokoneseen

”The Renegades – Luopiotarina” -teoksen syntyhistoria ei ole mikään itsestäänselvyyksien summa, vaan kustantajaa ja kirjoittajaa saatiiin hakea pitkään. Kirjan yhtenä taustapiruna häärinyt Renegades-spesialisti Kari Nieminen kertoo, että kirjaideaa tarjottiin kaikille keskeisille kustantajille, ja vasta toisella kierroksella tärppäsi. Siinä vaiheessa nimittäin Harri Haanpää oli siirtynyt Likeen kustannuspäälliköksi, ja oli yhtä mieltä  Niemisen kanssa siitä, että The Renegades on kirjoittamaton luku keskeistä suomalaista rock-historiaa, ja bändin tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kirjallisesti kerrotuksi.

Korkean pinon merkittäviä rock- ja bluesmuusikkojen elämäkertoja suomentanut ja oman Honey B. & T-Bones -combonsa tarinan kansien väliin saattanut Esa Kuloniemi oli tässä vaiheessa helppo valinta kirjoittajaksi.

Tätä nykyä kuusikymppinen Kuloniemi sai oman ensikosketuksensa The Renegadesiin koulupoikana Mikkelissä, kun suomalaisten rock-sielujen silmiä aukonut rymyryhmä rantautui Mikkeliin, ja bändin keikkajuliste tarttui puuaidasta kahdeksanvuotiaan Esan matkaan. Samainen julisteen kuva koristaa nyt Renegades-kirjan kantta.

– Tässä maassa ei siihen mennessä ollut nähty oikeita pop-yhtyeitä. Täkäläisten bändien touhu oli kurinalaisen siistiä yhtenäistä pukeutumista ja lavakoreografioita myöten. Mutta The Renegades oli jotain ihan muuta: sen lavashow tarjosi kansalle totuttuun verrattuna hikeä ja peräsuolenpätkiä, Kuloniemi maalaili eilisessä kirjanjulkkarikeskustelussa, johon osallistuivat myös bändin ainoa elossa oleva alkuperäisjäsen, rumpali Graham Johnson ja jo  edesmenneen basisti Ian Malletin veli Keith. Charmantisti harmaantuneilla brittiherroilla olikin kerrottavana lämpimiä muistoja kylmästä, pimeästä ja alkukantaisesta pohjoisesta maasta, jollaisena Suomi Englannin kuumista rokkiympyröistä tulleiden silmissä 1960-luvun puolivälissä näyttäytyi.

Huonot tiet, keskuslämmityksettömät matkustajakodit, tanssilavat, viinaanmenevä kansa – kaikki tämä, mikä tuli ”luopioille” tutuksi hektisinä Suomen keikkavuosina 1964-67, näyttäytyy Graham Johnsonille ja Keith Malletille nyt pitkän ajallisen välimatkan päästä tarkasteltuna enemmän nostalgisena kuin koettelemuksena.

– Silloin alussa tanssipaikoissa meitä ennen esiintyivät bändit, jotka soittivat tangoa tai jazz-pohjaista iskelmää, ja kun me sitten nousimme lavalle, niin eihän yleisö tiennyt, mitä nyt tapahtuu. Hämmäntäväähän se oli meillekin, kun olimme Englannissa soittaneet paljon pikkuyleisöille esimerkiksi pubeissa, niin nyt yleisöä oli jollain järven rannalla sijainneella tanssilavalla tuhatmäärin, kuvaili Graham Tavastian jutusteluhetkessä yli 50 vuoden takaisia fiiliksiään.

Back to the sixties

1960-luvulla nuoruuttaan eläneet ovat viime vuosikymmeninä kohdanneet säännöllisesti erilaisissa Sixties-pippaloissa, joissa Renegadesinkin myöhempiä inkarnaatioita on käynyt esiintymässä. Renegadesin solisti-keulakuva Kim Brown (1945-2011) oli näissä karkeloissa usein nähty vieras, ja niinpä hänellä oli Suomessa laaja ystäväpiiri, jota nähtiin Tavastialla tiistai-iltana niin lavalla kuin yleisössä.

Graham Johnson pääsi kohtaamaan 50 vuoden takaisia, yhä uskollisia fanejaan.

Musapuolella soivat tietysti Renegadesin tunnetuimmat hitit, mutta myös muu 60-luvun soundtrack. Markus Raivion luotsaaman Mighty Friends of The Renegades -housebändin ensimmäisenä vierailevana kitaristina Hasse Walli tykitti pohjiksi Hendrixin ”Voodoo Chilen” siihen malliin, että varttuneella yleisöllä (keski-ikä saattoi olla korkeimpia sitten klubilla järjestettyjen eläkeläistanssien) jalka alkoi mukavasti väpättää.

Solistivieraista Harri Saksala lauloi Ray Charlesia, Seppo Tammilehto Freemanin kera Beatlesia, ja siitä alkoi Renegades-vetoinen loppukiihdytys, kun rumpujen ääreen asettui rebellipaitaan sonnustautunut alkuperäinen Rene-rumpali Graham Johnson. Kitaroihin tulivat vuorollaan Esa Pulliainen ja Esa Kuloniemi ja suurimman Renegades-hitin ”Cadillacin” tulkiksi pelmahti vielä Tuomari Nurmio.

Lopussa koettiin myös haikea hetki, kun lava täyttyi 1960-luvun Renegades-fanclubilaisista, jotka pääsivät halaamaan liikuttunutta Grahamia.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Helsingin kirjamessuilla avoimet ovet kaikille ysiluokkalaisille

Kuva: Messukeskus
Helsingin kirjamessujen KirjaKallio-lava on ollut nuoria äärelleen houkutteleva kohtauspaikka.

Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Helsingin Kirjamessut kutsuu kaikki maamme yhdeksäsluokkalaiset veloituksetta kirjamessuille 26.–29.10.2017 Messukeskukseen Helsinkiin. Kirjamessut haluaa nuoret kirjallisuuden pariin ja innostaa heitä lukemaan entistä enemmän. Kirjamessut esittelee laaja-alaisesti kirjallisuutta ja nuorille on järjestetty erityisen paljon ohjelmaa tänäkin vuonna. Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulla messuille joko ryhmänä opettajansa kanssa tai yksityishenkilönä viikonloppuna.

Yläkoululaisille suunnattua ohjelmaa järjestetään messuilla kaikkina päivinä. Suositulla KirjaKallio-lavalla Kallion ilmaisutaidon lukion opiskelijat haastattelevat tämän hetken mielenkiintoisimpia kirjailijoita ja vaikuttajia. Haastattelujen lisäksi ohjelmassa on paneelikeskusteluja ajankohtaisista aiheista. Kallion lukion opiskelijat ovat itse tuottaneet ohjelman ja valinneet siellä esiteltävät kirjat.

– Kutsumme ysiluokkalaiset messuille, sillä haluamme nyt erityisesti tukea heidän lukemistaan. Ysiluokkalaiset ovat peruskoulun päättyessä suurten elämänvalintojen edessä. Mitä opintovalinnat kullakin lienevätkään, lukeminen lisää ymmärrystä elämästä. Sivistys on vahvasti läsnä kirjamessuilla, jossa keskustellaan moniäänisesti paitsi ajankohtaisista, mutta myös ikuisista aiheista, kuten rakkaudesta ja kuolemasta.  Lukemalla oppii paljon asioita, näkee asiat eri näkökulmista ja oppii ymmärtämään miltä asiat tuntuvat toisen kengissä, sanoo kirjamessujen ohjelmajohtaja Jan Erola.

Yhdeksäsluokkalaiset voivat tulostaa oman pääsylipun Helsingin Kirjamessuille tapahtuman verkkosivuilta 15.8.2017 alkaen.

Kirjamessujen lopullinen ohjelma julkistetaan 12.9.2017.

Keskustelua aiheesta