Kirjallisuus

Korhosen Finlandia-ehdokasromaani pohtii pahuuden luonnetta

Lehtikuva/Vesa Moilanen
Riku Korhonen on yksi kuudesta tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tavoittelijasta.
Lehtikuva/Vesa Moilanen
Riku Korhonen on yksi kuudesta tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tavoittelijasta.
Lehtikuva/Vesa Moilanen
Riku Korhonen on yksi kuudesta tämän vuoden kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tavoittelijasta.

Onko ihminen pohjimmiltaan hyvä vai paha? Muun muassa tähän fundamentaaliseen kysymykseen Riku Korhonen (s. 1972) yrittää vastata monipuolisessa uudessa romaanissaan  ”Emme enää usko pahaan”. Se on mielestäni hänen paras kirjansa tähän asti. Hallittu ja hienovarainen.

Pahuuden luonteen lisäksi siinä pohditaan muun muassa henkistä tyhjyyttä.

KIRJAT

Riku Korhonen:
Emme enää usko pahaan
WSOY 2016, 392 s.

Emme enää usko pahaan kertoo yrittäjä Eero Viitasesta, hänen vaimostaan Ainosta ja heidän kahdesta lapsestaan. Heidän elämänsä on liian tavallista, joten Eero päättää aiheuttaa jännitystä järjestämällä vaimonsa lavastetun kaappauksen. Asiat menevät pieleen kohtalokkaalla tavalla.

Vääristyneet arvot

Korhonen kritisoi romaanissaan nykyisiä pinnallisia arvoja. Ihmiset ovat eksyksissä, eikä pelkkä arki riitä heille. Kirjailija kertoo sieppauksesta, joka johtaa turvattomuuden tunteen lisääntymiseen Suomessa: ”Kansan yhtenäisyys oli rikki, sieppaajia tulisi lisää, ja turvallisuuspalveluja, henkilösuojausta ja sieppausvakuutuksia.”

Emme enää usko pahaan ei ole kuitenkaan liian osoitteleva, vaan sen voima on taidokkaasti rakennetussa tarinassa. Korhonen pehmentää vakavuutta kauniilla lauseilla: ”Sinä elokuun alun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa.”

Korhonen kritisoi kirjassaan nelikymppisten sukupolvea, johon hän itsekin kuuluu, mutta analysoi ikätovereitaan myös ymmärtäväisesti. Monet teoksessa tapahtuvista ikävistä käänteistä pannaan keski-ikäistyvien miesten ja naisten omaksumien vääristyneiden arvojen piikkiin.

Runsaasta yhteiskunnallisesta kommentoinnista huolimatta Korhonen on edelleen parhaimmillaan kuvatessaan rakkautta. Vaikka asiat ovat pielessä, parisuhteen solmiminen ja perheen perustaminen toimivat edelleen reittinä hyvään elämään: ”Aino halusi olla hiljaa. He istuivat kasvot aurinkoon, ja Ainon suljettujen luomien alla lempeämpi violetti hehku lämmitti sokaisematta ja teki helpommaksi luottaa mihin kaikkeen kotia etsiessä oli tarpeen luottaa.”

Vaikka Korhonen kirjoittaa vähän kaikesta, hänellä on hämmästyttävä kyky pitää tarina koossa. Näin hän kirjoittaa päihdeongelmaisista: ”Hän oli oppinut, miten monta Suomea maassa sijaitsi ja miten erilaisia polkuja asukkaat olivat päihdeongelmiinsa päätyneet, perheperinteistä, sosiaalisista malleista, kaltoinkohtelusta ja väkivallasta, psyykkisestä kärsimyksestä, romanttisesta jännityksen kaipuusta joka oli ruumiillistunut aidoiksi vaaroiksi, henkisestä tyhjyydestä ja kyvyttömyydestä hyväksyä todellisuutta, joskus syystä.”

Kaunokirjallinen varoitus

Emme enää usko pahaan käsittelee kaiken muun lisäksi yhtä Riku Korhosen lempiaiheista, miehen halua alistaa naista. Korhonen nälvii  aviomiehiä, jotka haaveilevat vaimojensa nöyryyttämisestä: ”Kukapa ahtaalle ajettu, verstaassa lymyilevä pikku aviomies ei haaveilisi vaimonsa laittamisesta rautoihin. Se oli historiallisesti johdonmukaista. Koska länsimaiden miehet olivat antaneet naisille heidän nykyisen vapautensa, he saattoivat myös ottaa sen pois.”

Romaanissa kuvattujen ihmisten historiantaju on niin vääristynyttä, ettei se voi olla johtamatta pahaan. Näin on siitä huolimatta, että Eero yrittää parhaansa mukaan selittää hänessä tapahtunutta henkistä muutosta: ”Väkivaltafantasioissa ei piillyt mitään syvää merkitystä. Ne ilmensivät vain darwinistista olioiden mittelyä erotiikan symbolialueelle siirrettynä. Vahvempi sieppasi hiekomman ja todisti geneettisen laatunsa ja rohkeutensa ja panosti antautumaan.”

Tällaiset sarkasmia ja vakavuutta yhdistävät analyysit ovat Korhosen kirjan heikointa antia. Parhaimmillaan teos on antaessaan juonen viedä. Toiminnalliset hetket, kuten Eeron tekemän kidnappauksen verinen huipennus, ovat erityisen hyviä.

Emme enää usko pahaan ehdottaa, että kun ihmisellä ei ole enää tukenaan pysyviä arvoja, kuten filosofiaa tai uskontoa, hän voi alkaa etsiä merkitystä pahasta. Eero alkaa ajatella, että jokaisella itsensä tuntevalla pitää olla jokin synkkä salaisuus. Korhonen varoittaa, että pelkkä arkinen aherrus ei välttämättä riitä:”Elämä oli antelias, mutta pakotti vastaanottamaan liikaa samaa.”

Korhosen kirja on valittu ehdolle Finlandia-palkinnon saajaksi. Tämä ei ole yllätys, sillä teos sisältää poikkeuksellisen hyvin kirjoitettuja jaksoja. Romaani erottuu edukseen kotimaisessa kirjallisuudessa. Sen nostaminen joulumyyntiä vauhdittavan tunnustuksen saajaksi ei sekään olisi ihme.

Kolme kuudesta tämän vuoden Finlandia-ehdokkaasta tulee Turusta. Siellä tehdäänkin erinomaista kirjallisuutta, ja on vain sopivaa, että Emme enää usko pahaan sijoittuu juuri sinne. Helsingistä on kirjoitettu tarpeeksi. Korhosen romaanin sanoma on kuitenkin universaali. Se kasvaa kuvaukseksi suuntansa kadottaneista länsimaista ja niissä elävistä hämmentyneistä ihmisistä.

Esa Mäkijärvi

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat