Sunnuntaina 29.5. vietetään kansainvälistä rauhanturvaajien päivää ja muistetaan niitä tuhansia ihmisiä, jotka Suomikin on lähettänyt maailmalle erilaisiin kriisinhallintaoperaatioihin. Aluksi YK:n, myöhemmin myös Naton ja EU:n lippujen alle.

Olemme päässeet näissä toimissa suhteellisen vähällä. Vainajia on tullut viitisenkymmentä, eriasteista hoitoa tarvinneita vammautuneita lienee runsas sata. Monissa muissa Euroopan maissa sinkkiarkkuja on tarvittu enemmän, Ruotsissakin yli 80.

Useimmat operaatioissa olleet suomalaiset ovat selvinneet keikoistaan ilman näkyviä arpia. Epämiellyttäviä muistijälkiä tai öisin mieleen tulevia kuvia on sen sijaan varmasti jokaisella, jopa meillä joille reissu oli aikoinaan positiivinen ja kasvattava kokemus.

Alitajuntaa ei voi hämätä: jonain iltana se voi yhdistää uutisista tulevat Ukrainan sotanäkymätkin siihen, mitä on saattanut itse nähdä Afganistanin kylissä tai Balkanin joukkohautojen laidoilla seistessään. Sitten tarvitaan nessupakettia tai ylimääräistä juoksulenkkiä kevätsateessa – vaikka mikään ei ole ihmisessä varsinaisesti vialla.

Häiriö voi ilmestyä lieväoireisena joskus vuosienkin jälkeen, jonkun uuden koskettavan tunnereaktion laukaisemana.

Veteraanien vammojen korvaamisesta ja korjaamisesta vastaa Valtiokonttori, koska ihmiset ovat olleet operaatioissa valtion työntekijöinä. Fyysisen kuntoutuksen tarjonta on pitkällisen väännön jälkeen saatu ilmeisen hyvälle tolalle, eikä siitä ole kuulunut viime vuosina suurempia valituksia. Psykoterapiaakin voi saada valtion laskuun.

Sen sijaan lievemmästä henkisestä tuesta – esimerkiksi pelkästä keskustelu- ja kuunteluavusta – on ollut kovaa vajetta.

Valtaosan tästä vertaistuesta on tarjonnut alan etujärjestö, Suomen Rauhanturvaajaliitto, pitkälti vapaaehtoisvoimin. Se ylläpitää ympärivuorokautista puhelinpalvelua, johon voi soittaa, jos keikan muistot ovat liikaa nousseet mieleen. Sieltä myös osataan ohjata soittaja tarvittaessa vakavamman ammattiavun pariin.

Jo viime syksynä, kun Suomi evakuoi Afganistanista viimeiset avustajansa ja henkilökuntansa suomalaissotilaiden turvin, liiton puhelinpalveluun tuli ruuhkaa.

Tiedostamattomat traumat tulivat pintaan, samoin turhautuminen siihen, oliko oma työ talibanien hirmuvaltaa vastaan sittenkin ollut hyödytöntä.

Helsingin Sanomat kertoi syksyllä myös ISAF-kävijöitä puhuttaneesta ilmiöstä, moraalisesta vauriosta, joka on vaikeammin määriteltävissä. Ehkä sitä voisi verrata vanhaan suomalaiseen sanontaan “sieltä sai vamman sielulleen”.

Kabulin evakuointi Talebanin alta elokuussa 2021 järkytti monia ISAF-veteraaneja.

Usein näistä tuntemuksista on hyvin vaikea avautua ulkopuolisille. Ainakin perheenjäseniä ja läheisiä mieluummin säästäisi rumimmilta tarinoilta: arjen kauheuksilta jotka olivat kriisialueilla normaaleja, joihin piti vain tottua.

Kaikilla kotimaisilla mielenterveystyöntekijöilläkään ei ole valmiuksia kohdata näitä kertomuksia – kuten jo aiemmin niin monet turvapaikanhakijat ja vainotut pakolaiset ovat Suomessa huomanneet.

Eräskin raakaa lapsiin kohdistunutta väkivaltaa nähnyt ISAF-kävijä kertoi, mitä tapahtui kun hän oli vuosia myöhemmin ohimennen maininnut kokemuksistaan työpaikkapsykologille. Tämä oli alkanut itkeä järkytyksestä, ja krihaveteraani oli joutunut lohduttamaan henkisen tuen ammattilaista.

Rauhanturvaajaliiton puhelinpalvelussa näin ei tapahdu, koska sen vapaaehtoiset tietävät itse, mitä operaatioissa voi tulla vastaan. Yleensä se lyhyt spontaani keskusteluhetki riittää useimmille soittajille.

Se on pitänyt anoa ja kerätä erikseen sosiaali- ja terveysministeriön tai puolustusministeriön harkinnanvaraisista tukiroposista.

Kyynikko kysyy tietysti, miksi tällaista muutamien satojen tai tuhansien ihmisen varsin hyväosaista joukkoa pitäisi erityisesti auttaa. Mielenterveystyössä on valtavasti muitakin rahanreikiä kuin yksi auttava puhelin.

Kyse on osittain työnantajan velvollisuuksista, työterveyshuollon jälkihoidosta. Suomen valtio lähetti nämä ihmiset ulkomaanoperaatioihin, joihin valtio oli itse mennyt kansainvälisessä yhteisössä sitoutumaan. Suomalaisiin arvoihin kuuluu, ettei omia jätetä pulaan, ei ainakaan silloin kun he ovat vaarantaneet henkensä maan takia.

Kylmästi talouden kannalta ajatellen tällaisten matalan kynnyksen tukimuotojen varmistamisesta on myös yhteiskunnalle hyötyä.

1990-2010-luvun vaarallisimmissa operaatioissa olleet suomalaiset naiset ja miehet ovat nyt neli-viisikymppisinä parhaassa työiässä. Heillä on paljon annettavaa paitsi työelämälle, myös läheisilleen.

Lisäksi jos heitä ajattelee maanpuolustuksen näkökulmasta, nämä ihmiset tietävät henkilökohtaisesti miten modernissa sodassa selviää parhaiten hengissä. Näillä kokemuksilla on juuri nyt Suomelle suurta arvoa.

Kun Suomi on nyt kaikkien suurten puolueiden yhteistuumin päättänyt lisätä maanpuolustuksen määrärahoja, ei olisi iso asia korvamerkitä valtion budjetista riittävää (suhteellisen pientä) summaa myös kriisinhallintaveteraanien tukipalveluiden varmistamiseen ja vakauttamiseen.

Muistetaan vaikka, miten sotaveteraanien henkinen huolto ja psyykkinen kuntoutus jäivät pitkälti tekemättä, ja siitä kärsivät monet muut sukupolvet aivan turhaan.

Nyt tiedämme enemmän, ja ehdimme hyvin hoitaa nykyisten veteraanien asiat paremmin.