– Tätä lähdettiin hakemaan, mutta oli kuitenkin semmoinen tunne, että se on vielä kaukana, Eero Niskanen sanoi.

– Mutta se toteutui. Siinä se on. Ei tämä vielä ole uponnut, täytyy kelata vähän.

Isä-Eeron ja äiti-Tarjan kisa katsomossa oli tunteikas, ja huipentuma, no ihana totta kai. Äidillä silmät painuivat kiinni pojan saapuessa stadionille johtavaan loppulaskuun. Silmäkulmiin nousi kyyneltä, mutta sitä ei pyyhitty.

– Aivan huikeaahan tämä on.

Äidin ja isän kohtaamista kultapojan kanssa saatiin odottaa lähes puolitoista tuntia. Siinä välissä Eero ja Tarja kylpivät kyynelten lisäksi onnentoivotuksissa. Ja kun Iivo sitten vihdoin kohdattiin, jäi tilanne aika lailla vain halausten mittaiseksi voittajan kiirehtiessä lehdistötilaisuuteen. Sanat jäivät vielä vähiin siinä hässäkässä, mutta niiden aika tulee myöhemmin.

– Ei keretty oikein mitään, kun tähän ryntäsi porukkaa. Mutta oli kuulemma nähnyt meidät siellä katsomossa, äiti kertoi.

– Niin, ei keretty kuin onnitella. Mutta oli hoksannut meidät sieltä, isä vahvisti.

– Nyt alkaa jo helpottamaan, isä täydensi tunteiden täyttämää päivää.

Voittaja katsoi katsomoon päin tullessaan maaliin. Perhettä ei kuitenkaan kuulemma tuolla hetkellä havainnut.

– Näkö ei ehkä ole ihan parhaimmillaan siinä hetkessä, Iivo Niskanen nauroi.

STT–JANNE LEHIKOINEN