Kolumni

Kari Arola

Kirjoittaja on Uutispäivä Demarin ja SAK:n Palkkatyöläisen entinen päätoimittaja.

Kummastelen – kulujen säästäminen lähes jumalaisia tavoitteita

”On monta ihmeellistä asiaa. Se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa”, laulavat lapset avoimin mielin ja kirkkain silmin. Tuskin tahraan lopullisesti jo kolhiintunutta imagoani, kun elämää jo pitkän pätkän nähneenä ukkona hyräilen täysin sydämin lapsikuoron mukana.

On todellakin monta kulkijan kummastusta herättävää juttua nykyisessä vauhtisokeassa menossa.

Ihmettelen valtion tuottavan omaisuuden harkitsematonta myyntiä, TTIP-sopimuksen ajamista kuin käärmettä salaojaputkeen, maakuntahallinnon ja soten pakkoavioliittoa, kilpailukykypaketiksi ristittyjä sanktiolakeja, halpoja heittoja nakerre… ei ku rakenneuudistuksista ja muuta onttoa sanaretoriikkaa. Jo Harri Holkerin sinipunakabinetti julistautui hallitun rakenneuudistuksen hallitukseksi.

Ällistelen, miten suomalaiset eivät osaa myydä ja markkinoida tuotteitaan, kuten esimerkiksi ruotsalaiset tai saksalaiset. Kummastelen, että saneeraus ja kulujen säästäminen ovat liki jumalaisia tavoitteita. Eikö viisaampaa olisi sijoittaa tulevaisuuteen ja korkean koulutukseen, pitää taloudellista aktiviteettia yllä, suunnata uuteen sekä tehostaa myyntiä ja markkinointia?

Oudoksun, että valittaminen on maan tapa. Voi voi voi!

Päivittelen voittojen siirtämistä veroparatiiseihin, poliittisen vastuun vähäisyyttä ja taloudellisen vallan epädemokraattisuutta.

Vierastan sitä päällekäypää arvostelua, jonka presidentti Sauli Niinistön maahanmuuttopuhe eduskunnan avajaisissa sai osakseen. Ei kai presidentin odotettu pitävän ajankohtaishistoriallista ylätason peruskurssia Suomen ulkopoliittisesta ja geopoliittisesta asemasta sekä hyvistä naapuruussuhteista? Ehkä olisi pitänyt pitää.

”Älä sinä ihminen hermostu, ihmettele vaan”, Veikko Lavi rallatti kupletissaan. Noudatan kuplettilaulajan ohjeita.

Suuntaan pappatarmoni valtakunnan tilan kommentointia vähäisempiin, minulle ajankohtaisempiin ja mieluisampiin juttuihin, joilla vetreytän harmaita aivosolujani. Treenaan vähäpätöistä luovaa ajatteluani ja toivottavasti ehkäisen lopullista höppänöitymistäni. Kurssitan itseäni dekkarin, draaman ja novellien raapustajaksi. Riemuitsen kuin lapsi oppiessani uutta kirjoittamisen teorian ja käytännön hallitsevilta opettajiltani. Nämä ovat minua monta vuosikymmentä nuorempia ja osaavampia.

Yksi pulma harrastukseni jatkolla on: Dekkarikyhäelmäni alku on niin hiuksia pystyyn nostattava ja selkäpiitä karmiva, että hirvittää.

Uskallankohan kirjoittaa sen loppuun?

Vai keskittyisinkö pusaamaan hyväntahtoisia lyhyen proosan tekeleitäni pöytälaatikkooni eli muistitikulle? Itseni iloksi.

Pappakin nuortuu kuin lapsi leikkiessään.

Kolumni

Abdirahim Hussein

Kirjoittaja on on SDP:n kaupunginvaltuutettu Helsingissä.

En minä halua olla maahanmuuttaja, enkä Valtakunnan Virallinen Somali – mamumannekiinina patsastelu ei ole minun oma valintani

En minä halua olla maahanmuuttaja. Haluaisin olla ihminen. Ihan tavallinen, niinkuin vaikka sinä tai naapurin Niko. Haluaisin, että jos näkemyksiäni kritisoidaan, niin se tapahtuu siksi, että niistä ollaan eri mieltä eikä siksi, että olen ”aivoton afrikkalaisapina” tai joku muu niistä lukuisista osakseni saamista (ja paljon rumemmista) kutsumanimistä.

En minä halua tehdä asenteenmuokkaustyötä. En haluaisi, että sellaiseen olisi 2017 vuoden Suomessa enää edes tarvetta. Toivoisin, että tässä tasa-arvon mallimaassa kaikki jo hyväksyttäisiin yhdenvertaisiksi kanssaihmisiksi ihonväristä ja uskonnosta huolimatta, eikä minun tai kenenkään muun tarvitsisi olla muistuttamassa, kuinka kaukana tästä vielä ollaan.

En minä halua olla se Valtakunnan Virallinen Somali, joka kaivetaan kameroiden eteen aina kun kuka tahansa maahanmuuttaja on tehnyt tai sanonut jotain, koska sen, että olen viettänyt ensimmäisen kolmanneksen elämästäni jossain muualla, uskotaan antavan minulle jonkinlaisen backstage-passin kaikkien muidenkin muualla syntyneiden psyykeen.

En minä halua joutua jatkuvasti vastailemaan saamiini viesteihin siitä, ”miksi tänne tulevilla turvapaikanhakijoilla ei ole papereita” tai että ”miksi tänne tulevat vain nuoret miehet eikä naiset ja lapset ja vammaiset” tai siihen milloin ”palaan takaisin Somaliaan”. Kaikki tuohon kulutettu aika on aina pois jostain muusta minulle Oikeasti Tärkeästä, kuten vaikka eläkeläisten etujen ajamisesta tai lapsiperheiden tilanteen parantamisesta … tai vaimon lepyttelystä.

Haluan olla vaikuttaja ilman mitään etuliitteitä, ihan vain omana itsenäni.

Olen ihan tavallinen helsinkiläinen, joka vain sattuu olemaan vähän Kanarianlomalaista ruskettuneempi. Käyn töissä, maksan veroja, ylläpidän osaltani tätä yhteiskuntaa, tuskailen vuokrankorotuksia, yritän pysyä perässä siitä, mitä se sote-muutos käytännössä meille tarkoittaa ja tuleeko sitä edes, jännitän Suomen puolesta MM-kisoissa, hermoilen lasten matikankokeiden tuloksia, kuskaan heitä fudistreeneihin ja kuuntelen vaimon valitusta siitä, etten ehdi olemaan tarpeeksi kotona.

En minä halua olla maahanmuuttajavaikuttaja. Haluan olla vaikuttaja ilman mitään etuliitteitä, ihan vain omana itsenäni. Haluan olla mukana politiikassa tekemässä tästä maasta parempaa ja turvallisempaa paikkaa ihan kaikille: niille lapsiaan harrastuksiin kuskaaville vanhemmille, tulevaisuudennäkymiään yhä pohtiville nuorille, elämäntyönsä jo tehneille ja yksinäisyyden vaivaamille vanhuksille sekä nälkäisenä nukkumaan meneville lapsille.

Tämä mamumannekiinina patsastelu ei ole minun oma valintani, vaan rooli, johon minua työnnetään joka taholta. Paitsi median, myös kansan. Sanon mitä tahansa, vastineeksi saan toivotuksen painua takaisin Afrikkaan. Käyn kuinka monessa työssä tahansa, saan kuulla olevani sosiaalipummi ihan niinkuin ”kaikki muutkin meikäläiset”.

Huh.

Ja ennen kaikkea: yksilöt, jotka eivät enää edes tajua hävetä type­ryyttään.

Saan ärhäkkää palautetta siitä, että en voi leimata Suomea rasistiseksi, koska Suomi ei valtiona ole lainsäädännöltään syrjivä, vaan kyse on yksilöistä (nyt taas huokaisen taas syvään ja lausun miljoonannen kerran hiljaisen toiveen siitä, että ihmiset vaivautuisivat lukemaan sanomisiani ajatuksella ennenkuin aloittavat älämölönsä).

En ole koko Suomea leimannutkaan. Olen vain pyrkinyt osoittamaan, että on naurettavaa väittää, ettei Suomessa olisi rasismia. Voin muuten kertoa, että sillä, onko sen taustalla valtion harjoittama rakenteellinen rasismi vai yksittäisten ihmisten typeryys, ei ole hirveästi väliä, jos lopputulos on kuitenkin se, että sitä saa kokea käytännössä päivittäin. Ja sitä saa. Lukekaa vaikka blogiini tai Facebook-sivulleni saamia kommentteja.

Ja hei – kuka muistaa viime vuonna nousseen kohun siitä, kun ketsuppimainoksessa kalassa olikin tummaihoinen suomalainen? Tai valituksen siitä, ettei puoliksi kiinalainen missi voi edustaa Suomea?

Tottakai kyseessä ovat vain yksilöt. Mutta myös alati kasvava ja äänekkäämmäksi muuttuvien yksilöiden joukko, joiden näkemykset ovat löytäneet tiensä jo Arkadianmäellekin. Ja ennen kaikkea: yksilöt, jotka eivät enää edes tajua hävetä type­ryyttään.

Kyllä: musta, muslimi JA suomalainen.

Minusta on ylipäätään naurettavaa, että tätä keskustelua joudutaan yhä edes käymään. Missä vaiheessa valkoiselle tapakristitylle vihdoin valkenee, että on aika odotettavissa olevaa, ettei juuri hän ole kokenut valkoisessa, yli 70-prosenttisesti kristityssä maassa rasismia tai uskontoon perustuvaa häirintää. Ei se silti tee hänestä kokemusasiantuntijaa siinä, millaista kohtelua vaikka suomalainen musta muslimi arjessaan kohtaa.

Kyllä: musta, muslimi JA suomalainen.

En minä halua rasismista jatkuvasti jauhaa, te haluatte. Joka ikisellä haukkumasanalla, joka ikisellä uhkauksella, joka ikisellä käskyllä poistua kotimaastani. Niin kauan aikaa, kun siihen törmään, tulen siitä puhumaan.

Eli jos haluatte rasismista puhumisen loppuvan, niin lopettakaa rasismin viljely. Sillä siitä päästään.

Abdirahim Hussein

Kirjoittaja on on SDP:n kaupunginvaltuutettu Helsingissä.

Kolumni

Anette Karlsson

Kirjoittaja on Uudenmaan Demarinaisten puheenjohtaja

10-vuotias ei ole kykenevä antamaan suostumustaan seksuaaliselle kanssakäymiselle – kuka kantaa vastuun?

Vuonna 2016 yli tuhat lasta joutui seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tämän luvun lisäksi on useita lapsia ja nuoria joiden kaltoinkohtelusta viranomaisilla ei ole lainkaan tietoa. Moni lapsi ja nuori kokee syyllisyyttä ja häpeää tapahtuneesta. Tämän johdosta he eivät kerro tapahtuneesta kenellekään.

Suosittelen katsomaan elokuvan Trust (2010), joka oli todella koskettava ja silmiä avaava. Elokuva kertoo nuoren tytön elämästä ja siitä, miten pedofiili rakentaa häneen luottamussuhteen valheiden ja manipulaation avulla.

Uhrille jää aina seksuaalisesta hyväksikäytöstä elinikäiset arvet ja traumat. Alaikäinen lapsi tai nuori ei ole koskaan syypää tai vastuussa tapahtuneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka usein alaikäinen joutuukin kantamaan syyn ja vastuun tapahtuneesta.

Kuten nyt näyttää käyvän esimerkiksi Turun hovioikeudessa käsitellyssä tapauksessa, jossa hovioikeus päätti pitää ennallaan käräjätuomion jutussa, jossa 23-vuotias mies oli sukupuoliyhteydessä 10-vuotiaan tytön kanssa. Oikeus tuomitsi miehen vain törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka syyttäjä oli hakenut miehelle tuomiota myös törkeästä raiskauksesta.

Tekijä saattaa päästä vapaalle jalalle ennen kuin lapsi on edes täysi-ikäinen.

Hovioikeuden mukaan asiassa ei esitetty näyttöä siitä, että uhri olisi ollut väittämällään tavalla pelkotilassa tai muuten avuttomassa tilassa. Miehen kolmen vuoden tuomio pysyi näin ollen ennallaan.

Maalaisjärjellä oikeuslaitoksen päätöstä ei voi ymmärtää. Tietämättä kaikkia yksityiskohtia, faktaa on kuitenkin se, että 10-vuotias ei kehitystasonsa vuoksi ole kykenevä antamaan suostumustaan seksuaaliselle kanssakäymiselle. Tästä syystä aikuisen seksuaalinen kanssakäyminen alle 16-vuotiaan kanssa tulisi aina olla törkeä raiskaus, tulkinnan varaa asiassa ei saisi olla. Tämä vaatii muutoksia rikoslakiin, jotka olisi ehdottomasti tehtävä.

Lisäksi rangaistusasteikkoa tulisi kiristää, sillä nyt törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä voi saada vähintään vuoden ja enintään kymmenen vuotta vankeutta. Tekijä saattaa päästä vapaalle jalalle ennen kuin lapsi on edes täysi-ikäinen, kuten tässä Turun hovioikeudessa käsitellyssä tapauksessa tulee käymään. Se on väärin!

Anette Karlsson

Kirjoittaja on Uudenmaan Demarinaisten puheenjohtaja

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Rahanahneet ajavat alas maajoukkuepelejä – suuret voittavat, pienet, kuten Suomi, kärsivät

Enää ei voida puhua uhkakuvista vaan väistämätön tilanne urheilumaailmassa näyttää olevan se, että kansainvälisten ja jopa kansallistenkin lajiliittojen asema on lisääntyvän bisnesurheilun edessä käpertymässä.

Tämä koskee nimenomaan eri palloilulajeja, jotka nykymaailmassa keräävät suurimmat katsojamassat ottelutapahtumiinsa. Pari tuoreinta esimerkkiä bisnesurheilua pyörittävistä on siinä, että lätkän valtias NHL antoi piut’paut olympiakisoille ja koriksen kunkku NBA vetää omaa ohjelmaansa MM-karsintojen aikana.

Kun sitten vielä koriksen Euroliigakin pelaa samaan aikaan karsintojen rullatessa, niin perusteellisessa umpisolmussa ollaan.

Palkanmaksajan pillin mukaan heidän on vain elettävä.

Liikemiesten omistamien liigojen mahtailut siis nakertavat maajoukkuetoimintaa koska pelaajat ovat tässä ruletissa pelkkiä pelinappuloita. Palkanmaksajan pillin mukaan heidän on vain elettävä. Ei siinä silloin puntarissa paina oman maan rakaskin edustus.

Melko huvittavan kuvan koko tilanteesta antaa sekin, että Venäjältä tihkuneiden tietojen mukaan sikäläinen lätkäorganisaatio KHL kieltää liigan kaikkien pelaajien, siis myös siellä tahkoavien suomalaistenkin, osallistumisen olympiakisoihin, jos Venäjä joutuu totaaliseen dopingpannaan.

Kun koriksen karsintapelit alkavat perjantaina ja Suomi kohtaa vieraissa Bulgarian jatkaen maanantaina Helsingissä Tshekkiä vastaan, niin syksyn hienosti EM-kisoissa pelanneesta Susijengistä ovat poissa NBA:n Lauri Markkanen ja Euroliigan Petteri Koponen sekä Sasu Salin. Siis se joukkueen ehdoton eliitti.

Susijengin päävalmentaja Henrik Dettmann tietää hyvin, missä tilanteessa nyt ollaan. Eikä ole yhtään yllättävää, että hän laukoo:

– Maajoukkueet ovat lajin elinvoimaisuuden ja menestyksen kannalta ylivoimainen veturi ja on tärkeää, että maajoukkueet ovat parhaimmistollaan läsnä markkinoilla koko vuoden. Vastapainona kun on, että erilaisten liigojen seuraomistajat laskevat vain oman lompakkonsa paksuuden.

USA on koonnut karsintaporukkansa NBA:n farmista, G-liigasta.

Törmäyskurssin suurimmat kärsijät ovat luonnollisesti pienimmät korismaat, kuten esimerkiksi Suomi. Sen sijaan suurilla mailla on laajempi materiaali käytettävissään. Esimerkkinä USA, joka aloittaa karsinnat tällä viikolla Puerto Ricoa vastaan, on ratkaissut ongelman niin, että se on koonnut karsintaporukkansa NBA:n farmista, G-liigasta.

Päävalmentajana on aluksi Jeff Van Gundy, joka muistetaan hyvin takavuosilta New York Knicksin ja Houston Rocketsin coachina, mutta tuuraaja hänkin vain on. Jos ja kun USA selviytyy MM-lopputurnaukseen Kiinaan, niin puikoissa on silloin San Antonion Gregg Popovich.

Kansainvälisten ja kansallisten urheiluliittojen asemaan on siis isketty nyt kiilaa. Eihän niissäkään järjestöissä toiminta ole aina ollut avointa, muistaen nyt vaikka futiksen lahjusskandaalit, mutta eihän homma ainakaan sillä parane, että raha haisee yhä voimakkaammin.

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen, rauhanvälityksen erityisedustaja ja SDP:n globaaliryhmän puheenjohtaja.

Jutta Urpilainen: Euroopassa 45 % ihmisistä pitää globalisaatiota uhkana – SDP:lle valinta on selvä

Viime vuosina on käyty paljon keskustelua siitä, että globalisaation hyödyt eivät ole jakautuneet tasaisesti. Euroopassa 45 prosenttia ihmisistä pitääkin globalisaatiota jopa uhkana. Mikäli haluamme menestyksellisesti puolustaa avointa taloutta ja avointa yhteiskuntaa, on globalisaation kielteisiä vaikutuksia torjuttava aktiivisesti.

Tämä on ollut viestimme myös eduskunnassa. Taannoin pitämässäni ryhmäpuheenvuorossa peräänkuulutimme perusteellista analyysiä globalisaation hyödyistä ja haitoista sekä toimenpideohjelmaa globalisaation seuraavaan vaiheeseen. Tämän osalta SDP ei ole jäänyt vain odottelemaan hallituksen toimia, vaan olemme tarttuneet haasteeseen myös itse.

Suomen kansainvälisimpänä puolueena meidän tehtävämme on tukea parempaa ja toimivampaa kansainvälistä yhteistyötä.

Arvo-, kansalais- ja tulevaisuuspuolueena olemme käynnistäneet sisäistä keskustelua tavoitteista, joilla demokraattinen ohjaus taloudellisesti, sosiaalisesti, ympäristöllisesti ja väestöllisesti kestävämmän kehityksen puolesta voisi vahvistua. Marraskuun puoluevaltuuston käsiteltäväksi tulee globaalipolitiikkaa koskeva linjapaperi, jota johtamani kehitysyhteistyön ja taloudellisten ulkosuhteiden työryhmä on työstänyt syksyn ajan eri asiantuntijoiden näkemyksiä kuulemalla.

Voi perustellusti arvioida, että globalisaatio on saavuttanut tienhaaran, jossa pääsuuntia on kaksi. Toinen suunta on uudistetun monenkeskisen yhteistyön suunta. Toinen vaihtoehto taas on kansallinen eristäytyminen ja monenkeskisen yhteistyön mureneminen, joka saattaa johtaa nationalismin ja protektionismin nousuun kaikkine lieveilmiöineen.

SDP:lle valinta on selvä. Suomen kansainvälisimpänä puolueena meidän tehtävämme on tukea parempaa ja toimivampaa kansainvälistä yhteistyötä sekä oikeudenmukaisempaa ja demokraattisempaa globalisaatiota. Haluamme myös vahvan Euroopan, joka pystyy vaikuttamaan globaalisti yhteisten arvojemme mukaisesti.

Työryhmän laatiman linjapaperin johtoajatukset ovat demokratian ja kansalaisyhteiskunnan vahvistaminen, kestävän kehityksen edistäminen sekä oikeudenmukaiset pelisäännöt globaalitaloudelle. Esimerkiksi sitoutuminen luottamusta rakentaviin prosesseihin eri kansainvälisillä areenoilla, Pariisin ilmastosopimuksen ja kestävän kehityksen tavoitteiden toimeenpano, tuki YK:n pääsihteerin aloittamille uudistuksille ja EU:n globaali toimijuus ovat ratkaisun avaimia.

Vaikutetaan Suomen linjaan yhdessä.

Toivon, että asiakirja virittää keskustelua, jolla olisi vaikutusta Suomen aktiivisuuteen kansainvälisillä foorumeilla. Presidentinvaalit antavat meille hyvän mahdollisuuden tuoda arvopohjaamme esille tukemalla aatesiskomme Tuula Haataisen kampanjaa ja osallistumalla aktiivisesti muiden ehdokkaiden – myös istuvan tasavallan presidentin – sparraamiseen.

Uskon, että arvopohjamme nauttii laajojen kansalaispiirien kannatusta. Vaikutetaan Suomen linjaan yhdessä. Kysymys ei ole vain arvoista vaan myös eduista. Kaikki tiedämme, että yhteiskuntien hauraus, eriarvoistuminen ja epäreiluuden kokemus voivat saavat ihmiset liikkeelle myös ei-toivotulla tavalla. Kyse on myös rauhan, vakauden ja demokratian turvaamisesta.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen, rauhanvälityksen erityisedustaja ja SDP:n globaaliryhmän puheenjohtaja.

Kolumni

Tuula Haatainen

Kirjoittaja on SDP:n presidenttinehdokas.

Tuula Haatainen: Sydäntä sanoa!

Meillä jokaisella on elämässään hetkiä, jotka määrittävät sitä polkua, jota pitkin kuljemme. Minulla ensimmäinen tällainen hetki tuli vastaan, kun olin viisivuotias ja äitini sairastui vakavasti. Minun piti vanhimpana lapsena ottaa vastuuta pienemmistä sisaruksista sillä aikaa, kun äiti oli sairaalassa. Siitä alkoi minun tieni kohti vastuunkantoa ja kiinnostus yhteisiä asioita kohtaan.

Olen ollut aina tarkka huomaamaan yhteiskunnallisia epäkohtia omassa elämässäni. Sairaalan hierarkinen johtamiskulttuuri, jako naisten ja miesten töihin ja naisten työstä maksettava pieni palkka olivat sytykkeenä sille, että päätin lähteä politiikkaan.

Ulkopolitiikka ja diplomatia ovat dialogia, ei sulkien pörhistelyä. Arvot ja asenteet ohjaavat kaikkea päätöksentekoa. Niin myös ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Kaikkien turvallisuusuhkien taustalla on kokemus epätasa-arvosta, joka kumpuaa osattomuudesta, köyhyydestä ja työttömyydestä.

Mitä suppeammin määrittelemme ulko- ja turvallisuuspolitiikan, sen rajallisemmin pystymme hahmottamaan maailman monimutkaisia ongelmia. Kestävän rauhan rakentamiseen pitää ottaa mukaan ne, jotka monesti jäävät sotien ja konfliktien jalkoihin: naiset ja lapset.

Yhteiskunnan eri päät alkavat elää elämäänsä ikään kuin toistensa ohi.

Suomalaiset nuoret pitävät suurimpana turvallisuusuhkana suomalaisten keskinäistä eripuraa ja eriarvoistumista. Eriarvoistuminen on moniulotteinen yhteiskunnallinen ongelma. Sen toisessa päässä köyhyydestä, osattomuudesta ja työttömyydestä kärsivät ihmiset näkevät oman tilanteensa toivottomana.

Samanaikaisesti elämme aikaa, jossa parhaimmin palkatut yritysjohtajat ansaitsevat vuodessa palkkatuloina monikymmenkertaisesti keskivertopalkansaajan vuosiansioiden verran. Yhteiskunnan eri päät alkavat elää elämäänsä ikään kuin toistensa ohi. Yhteistä ymmärrystä arjesta ja tärkeistä asioista ei enää ole. Siksi eriarvoisuus on pahin turvallisuusuhka. Jos vain osa voittaa, lopulta kaikki häviävät.

Suomen ja suomalaisten turva on yhteisvastuussa ja luottamuksessa toisiimme. Tästä huolehditaan parhaiten vahvan pohjoismaisen hyvinvointivaltion avulla. Sitä tulee vaalia ja rakentaa huolella. Yhtenäinen ja eheä yhteiskunta on myös vahvempi ulkopuolelta tulevia uhkia vastaan. Nyt elävät sukupolvet tarvitsevat oman tarinansa Suomesta, joka yhdistää vaikeina aikoina.

Tasa-arvoisuus, yhdenvertaisuus ja oikeudenmukaisuus eivät siksi olekaan vain tavoiteltavia hyveitä vaan yhteiskunnan lujuuden mitta.

Näissäkin vaaleissa pääsemme vetämään punaisen viivan tärkeinä pitämiemme asioiden puolesta ja epätoivottavia asioita vastaan. Minulla on sydäntä sanoa kyllä hyvinvointivaltiolle ja inhimillisyydelle. Minulla on sydäntä sanoa ei eriarvoisuudelle ja vihapuheelle. Me päätämme tänään, millainen Suomi on huomenna.

Tuula Haatainen

Kirjoittaja on SDP:n presidenttinehdokas.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta