Ironista kyllä, liittoutumisprosessissa on paljon samoja piirteitä kuin avoimen tai monisuhteisen liiton rekisteröinnissäkin tai kirkkohäiden valmistelussa. Vaikka kyse olisi hyvin pragmaattisesta naimakaupasta, tunteet muita kohtaan vaikuttavat tähänkin enemmän kuin haluamme myöntää.

Nimenomaan tunteet – etenkin pettymys ja suuttumus väkivaltaista eksäämme Venäjää kohtaan – johtivat meidät syvemmälle tähän suhteeseen.

Tähän asti Suomi oli Natossa ensin kriha-operaatioiden rauhankumppanina eli jonkinlaisella friends with benefits -otteella. Myöhemmin kumppanuus syveni vakavampaan deittailuun, mutta päättäjiemme ja kansalaisten sitoutumiskammo toi silti suhteeseen selvää etäisyyttä.

Nyt haluammekin varmistaa tai turvata lastemme tulevaisuuden ja siirtyä yhteisen katon alle vahvempaan perheeseen.

Meitä ei haittaa, että monisuhteiseen liittoomme on tulossa myös toinen muinainen eksämme Ruotsi. (Olimme sen kanssa ollessamme niin nuoria ja lapsellisia, ettei sitä aikaa kukaan muista.)

Meillä on nyt läsnäolo- ja puheoikeus Nato-perheen sisäisissä kokouksissa, ja perheen salaisuuksiakin alamme kuulla luottamuksella enemmän kuin ennen. Saamme tietää perheen tulevista suunnitelmista ja realistisista resursseista moneen asiaan.

Kuulemme myös paitsi Naton sisäisiä juoruja, myös uutta ja tarpeellista tietoa siitä pahapäisestä eksästämme. Sellaista mitä perheen muut jäsenet ovat onnistuneet utsimaan tai kaivamaan, ja jota emme muuten ajoissa kuulisi.

Toisin kuin viktoriaanisena aikana, nykyisin kihlaukset ovat juridisesti ja moraalisesti harmaata parisuhdealuetta. Kihlasormus velvoittaa moneen asiaan, mutta se ei takaa kihlatulle mitään vuorenvarmaa uuden perheen turvaa siinä tapauksessa, että maailma perkelöityy ympärillä.

Tarkkailijajäsenyys on samanlaista. Suomella ei ole edelleenkään mitään sananvaltaa Nato-päätöksiin. Meille on myös lupailtu muiden sukulaisten suojelua kihlausajaksi, mutta toivottavasti näiden takuiden vahvuutta ei tarvitse koskaan testata.

Lisäksi tässäkin liitossa on vielä monta mutkaa matkassa ennen papin aamenta. Perheessä on pari epämiellyttävää sukulaismiestä, joiden ennalta-arvaamaton käytös saattaa pilata jollei nyt häitä, niin ainakin häitä edeltävien sukujuhlien tunnelmat moneen kertaan.

Nämä öykkärit tekevät tarvittaessa kaikkensa, että Suomi tuntisi ettei ole tervetullut tähän joukkoon.

Lopullista jäsenyysjuhlaa eli hääpäivääkin joudutaan varmasti lykkäämään näiden oikuista muutamaan kertaan. Vielä hetkeä ennen alttarille menoa saamme jännittää, möläyttääkö joku sukulainen mielipiteensä liittoa vastaan vai vaikeneeko iäksi.

Vaikka tiedämme, että valtaosa sukulaisista ottaa meidät avosylin vastaan perheeseen, nuo muutamat öyhöttäjät tulevat aiheuttamaan meille häitä odottaessa ihan riittävästi käytännön harmia.

Varsinkin jos he haluavat meidän muuttavan omia elämäntapojamme, tai jos heillä on typeriä ja keksittyjä vaatimuksia joitain luonamme asuvia vanhoja perheenjäseniämme kohtaan.

Onneksi näin pitkään ikään ehtinyt, epätasapainoisten parisuhteiden opettama Suomi tietää nyt paremmin, mitkä ovat hyvän ja kestävän liiton reseptit.

Kihlatun pitää mennä liittoon pystypäin, omana itsenään, omine arvoineen ja perinteineen – ja pitää niistä ylpeästi kiinni, sanoivatpa sukujuhlien häiriköt mitä tahansa.

Mitään perhearvojemme kanssa ristiriidassa olevaa nöyryyttämistä meidän ei pidä sietää – eikä sellaisia vaativa kumppani olisikaan meille se oikea.