Suomi oli vielä 1970-luvulla maailman lakkoherkimpiä maita, mutta nyt työtaistelussa menetettyjen työpäivien lukumäärä on Suomen historian alhaisimmalla tasolla.

”Toisin kuin julkisen keskustelun perusteella voisi ajatella, suomalaisten kynnys lakkoiluun on nykyisin erittäin korkea. Esimerkiksi Ranskassa ja Tanskassa menetetään kolminkertainen määrä työpäiviä Suomeen verrattuna. Suomalaisten lakkoherkkyys on korealaisten ja brittien tasolla”, sanoo lakkotutkija Koskela.

Antti Koskela.

“Suomalaisessa julkisessa keskustelussa lakkojen aiheuttamia kustannuksia kauhistellaan yleisesti. Tyypillistä näissä laskelmissa on tarkoitushakuisuus ja epäjohdonmukaisuus. Lakkojen aiheuttamat kokonaiskustannukset työnantajille ovat kuitenkin pienet. Esimerkiksi sairaspäiviä on tyypillisesti yli satakertainen määrä verrattuna lakkopäiviin. Lisäksi tyypillistä lakkouutisoinnissa on käyttää tietyllä aikavälillä toteutumatta jäänyttä tuotantoa, joka on eri asia kuin menetetyt voitot.”

Hän sanoo, että kustannusten laskennassa on lopulta kyse arvovalinnoista.

“Julkisessa keskustelussa käytettävä lakkojen bruttomenetys työnantajalle johtaa keskustelua voimakkaasti harhaan, koska se yliarvioi lakkojen kustannuksia voimakkaasti. Parempia kustannusmittareita olisivat nettomenetys, efektiivinen kustannus tai lakon efektiivinen kustannus huomioituna toiminnan kannattavuudella. Lakon kustannukset voivat olla moninkertaisia riippuen mittarista. Tällä on suora vaikutus lakkoiluun liittyviin mielikuviin julkisessa keskustelussa”, Koskela sanoo.

Ekonomisti muistuttaa, että työtaistelun aikana menetettyä tuotantoa voidaan kiriä jälkikäteen takaisin ja taistelun aikanakin voidaan hyödyntää varastoja. Jos lakko on ilmoitettu asianmukaisesti 14 päivää etukäteen, lakon vaikutuksiin voidaan varautua myös etukäteen, Koskela kirjoittaa.

Yleislakko vuonna 1956.

Koskela kirjoittaa, että työtaisteluiden luonnekin on muuttunut aikojen saatossa.

“Yhteiskunnallisten tai luokka-asemaan liittyvien muutosten tavoittelusta on siirrytty vahvemmin edunvalvontaan tai protestiin liittyviin työtaisteluihin. Syynä tähän voi olla, että yhteiskunnalliset rakenteet ja oikeusvaltio ovat kehittyneet niin paljon, että työväestöön kohdistuu menneitä vuosisatoja vähemmän räikeitä väärinkäytöksiä ja Suomen luokkayhteiskunta on kehittynyt hyvinvointivaltioksi.”

Lakko työtaistelun muotona on Koskelan mukaan kehitetty teollistuvan yhteiskunnan olosuhteisiin ja toimii erityisen tehokkaasti teollisessa tuotannossa. Viime vuosikymmeninä teollisuuden osuus työpaikoista on kuitenkin vähentynyt lähes kaikissa länsimaissa. Koskelan mukaan tämä on ollut osasyy lakkoilun vähentymiseen lähes kaikissa länsimaissa.

“Palveluvaltaistuvaan ja digitalisoituvaan yhteiskuntaan tarvittaisiin uusia työtaistelun muotoja palkansaajaväestön taloudellisen ja yhteiskunnallisen aseman turvaamiseksi. Useissa länsimaissa on havaittu yleistymistä ammattijärjestöjen organisoimissa yhden päivän massatapahtumissa, joilla on työväestön asemaan liittyvä tavoite. Usein osallistujat ovat samalla lakossa töistänsä.”

Kirjassaan Koskela muistuttaa, että työnantajaliikkeen ja palkansaajaliikkeen välistä kamppailua on aina käyty myös julkisuuden kautta. Yhteiskunnallisten toimijoiden imagon merkitys on nykyään kuitenkin entisestään kasvanut.

“Ihmisten luokkaidentiteetti on aiempaa heikompi, ja kuuluminen kirkon ja ammattiyhdistysliikkeen kaltaisiin instituutioihin on vähentynyt. Koska ihmiset eivät ”automaattisesti” toimi enää oman luokka-asemansa mukaisesti, ovat mahdollisuudet vaikuttaa ihmisten toimintaan suuremmat. Siten julkisuusvaikuttamisen ja niin sanotun kilvenkiillottamisen merkitys on korostunut.”

Koskela näkee, että työtaistelut tai vähintään valmius niihin ovat välttämättömiä toimenpiteitä myös tulevaisuudessa eri yhteiskuntaluokkien sosiaalisen aseman ja riittävän tasaisen talouskehityksen turvaamiseksi.

“Järjestäytynyt työväenliike ja sen työtaisteluvalmius ovat keskeisin luokkayhteiskuntaa torjuva väline. Työväenliikkeen työtaistelumahdollisuuksien heikentäminen johtaa taloudellisesti tulonjaon jyrkentymiseen ja arvonlisäyksen keskittymiseen hyväosaisille”.

Kalevi Sorsa -säätiö on sosialidemokraattinen ajatushautomo, joka haluaa ylläpitää yhteiskunnallista, demokratiaa ja tasa-arvoa edistävää keskustelua. Koskela on työmarkkinoiden toimintaan perehtynyt kauppatieteiden maisteri.