Lopputuloksena todetaan, että tarvitaan perhetyöntekijää, lapselle toimintaterapiaa, puheterapiaa, tunteidenhallintaterapiaa ja niin edelleen. Usein lopputuloksena on, että toimenpiteet eivät riitä, joten eteen tulee avohuollon sijoitus, myöhemmin mahdollisesti pysyvä sijoitus.

Toimenpiteet eivät tunnu riittävän. Miksi?

Lastensuojelutoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden perheiden lastensuojelun tarve voi usein johtua perheen köyhyydestä. Yhteiskunta puhuu vanhempien päihteiden käytöstä ja mielenterveysongelmista. Ne ovat kuitenkin vain seurausoireita.

Mutta ei hätää: työllisyyden aktiivitoimet lähestyvät perhettä. Myy asuntosi, vaihda halvempaan asuntoon, ota 18 päivän työ kolmen kuukauden aikana vastaan mistä päin Suomea tahansa, muutoin perusturvasi alenee.

Suurin puute tässä on se, että kukaan yhteiskunnassa ei ajattele yhteiskunnan toimenpiteiden sosiaalisia seuraamuksia; lasten irrottamista sosiaalisesta ympäristöstä. Lapsista tehdään täydellisen turvattomia. Vanhempien jatkuva ja ainoa turva on leipäjono.

Mervi Kaartinen on tutkinut, miten sisällisota vaikutti naisten arkeen ja miten erityisesti ne naiset, jotka ovat menettäneet puolisonsa sodassa, selvisivät nälästä ja kylmästä. Mervi Kaartinen on kirjoittanut kirjan Punaorvot. Suora lainaus kirjasta. ”Turvattomien lasten huoltokomitean kanta oli, että kapinallisten ja laillisuutta kunnioittavien lasten vanhempia ei voitu käsitellä saman lain nojalla. Punaleskien oli haettava apua kunnalliselta köyhäinhoidolta. Punaleskien oli saatava töitä, mutta pienillä paikkakunnilla se oli vaikeaa, kun työtilaisuuksia ei ollut ja punaisia naisia kohtaan tunnettiin epäluuloa. Osa punaleskistä joutui luopumaan lapsistaan, kun elintarvikepulan ja köyhyyden vuoksi lapsia sijoitettiin sijaiskoteihin.”

Niinpä osa punaorvoista joutui työjuhdiksi pohjalaisisäntien pelloille. Ympyrä on sulkeutunut – vai onko?

Kirjoittaja on entinen sosiaalityöntekijä Alajärveltä.