Eri tuotantoeläimet näyttävät nousevan yhä yksilöllisemmän käsittelyn kohteeksi valkokankaan dokumenteissa. Viktor Kossakovskyn jo hyvin keskusteltu, mutta meillä varsin rajoitetusti nähty Gunda (2020) kuvasi emakkoporsaan elämää poikasineen norjalaisella maatilalla. Huomio keskittyi ohessa myös lehmiin ja kanaan.

Jukka Sammalisto

Englantilaisen Andrea Arnoldin ohjaama Cow katsoo maailmaa muuan lypsylehmän silmin. Elokuva esitettiin verkkotapahtumaksi tälläkin kertaa painottuneen DocPoint-festivaalin ainoana teatterielokuvana. Kaikki neljä näytöstä, joihin otettiin kuhunkin 50 katsojaa, myytiin loppuun.

Absurdiikkaa tilanteeseen toi, että Bio Rexin ympärillä Mannerheimintiellä oli meneillään aikamme sekavuutta valitettavan hyvin heijastellut Convoy-mielenosoitus satoine ihmisineen.

TUOTANTOELÄINTEN elämä se vasta sekavaa onkin. Sekä Gundaa että Cow’ta yhdistää toisiinsa se, ettei niitä ole tehty suoranaisessa järkyttämistarjouksessa kuten vastaavilla dokumenteilla usein on ollut tapana. Sitä vastoin ne kysyvät, mikä on ihmisen ruoaksi ja juomaksi päätyvän eläimen oman elämän merkitys? Siksi niitä ei ole kuvattu tehomaatalouden kaikkein ankeimmissa ja ahtaimmissa oloissa, vaan pienemmillä tiloilla, joihin on ollut tapana suhtautua neutraalimmin.

Arnoldin elokuvan maatila sijaitsee hänen lapsuusmaisemmissaan Kentissä, ja alussa vasikoivan lehmän nimi on Luma. Ohjaaja katsoo kamerallaan ensin Lumaa silmästä silmään ja asettaa sitten objektiivinsa mahdollisimman tarkkaan kaunokkinsa tasolle.

Ilman erityisiä kommervenkkejä Arnold luo kehoontuntuvan vaikutelman siitä, kuinka paljon keinotekoisen kovia ja luonnottoman abstrakteja pintoja ja tasoja lehmien ympärillä tällaisissakin oloissa on. Metalliset esteet tömähtävät joka puolelta vastaan. Muovisten juottoastioiden ja -laitteiden kanssa on vasikalla vänkäämistä. Tarkoin valvotuissa oloissa Luman aistillinen elämä keskittyy rajattuun näkökenttään. Vapaana lentävä lintuparvi näkyy hetken tietystä kulmasta. Tuoksujen kapeutta voidaan arvailla.

Kun aikansa on seurannut tätä, on helppo nähdä, kuinka Luman ja muiden lehmien olemukselliset piirteet ja kyvyt ottaa oma ympäristönsä haltuun muuttuvat, kun ne pääsevät juoksemaan melkein omiin oloihinsa laitumelle läpi vehreän luonnon. Elokuvan vaikuttavimmassa kohtauksessa kamera katsoo alaviistosta, kun levollinen Luma nostaa päätään aurinkoista taivasta kohden.

Lisää aiheesta

Hoitajat pelkäsivät astua kameran eteen työn menettämisen pelossaan – syntyi Armotonta menoa vanhustenhoidon markkinavetoistuneesta nykytodellisuudesta

Öinen tähtitaivas luo niitylle maalauksellisen, ikiaikaiselta vaikuttavan näkymän, mutta Luman kohtalo on ihmisen määräämä. Tapa, jolla Luman elämän osatekijät rakentuvat, tuo mieleen kaikkien aikojen hienoimman eläinelokuvan, Robert Bressonin fiktiivisen aasikuvauksen Balthazarin (1966). Junien ja lentokoneiden kaukaiset äänet taas muistuttavat Aleksandr Sokurovin tyyliä.

Musiikkia Arnold käyttää samaan tapaan, jostain kaukaa kantautuvana äänisumuna. Maidontuottamisen taustalla humiseva popmusiikki säestää päivittäisrutiinia eli Luman asettumista sähköisen lypsykoneen käsiteltäväksi. Kerran, kun tilannetta hoitavalla tyypillä on tonttulakki päässä, musiikkina soi The Pogues -yhtyeen Fairytale of New York, jossa lauletaan ”I can see a better time / When all our dreams come true”.

COW kiinnittääkin huomionsa siihen, miten lehmät, jotka aina välillä kokevat näennäistä vapautta, kokevat eron ihmisen tahdonalaisten rakennelmien, siis kulttuurin ja oman luonnontilansa välillä. Kyse ei kuitenkaan ole omasta uteliaisuudestamme eli siitä mitä lehmät ajattelevat ja tuntevat vaan siitä millaisen merkityksen annamme omiin tarkoituksiin hyödyntämämme muunlajisen olennon ajatuksille ja tunteille kulttuurissamme.

Fiktioita aiemmin ohjannut Arnold on tehnyt dokumentin, josta Luma kuin moni muukin lehmä varmasti tunnistaisi oman elämänsä, mutta tuskin kuitenkaan sitä, miten se päättyy, sillä niin makaaberia kuin se onkin, juuri kuolema näyttää olevan lehmän elämän sekä yksilöllisin että kohtuuttomin hetki. Luman katse jää seuraamaan katsojaa jokapäiväisten valintojen äärelle. Katse, joka ei lypsä keneltäkään mitään.