13. huhtikuuta vuonna 1975 tuntemattomat miehet tulittivat Itä-Beirutissa jumalanpalveluksesta palaavia kristittyjä. 27 palestiinalaisen bussimatkustajan hengen vaatineesta kostoiskusta alkoi Libanonin sota, jonka vaikutus jatkuu yhä.

Alkusysäys voi näyttäytyä äkillisenä, jopa vähäpätöisenä, mutta väkivaltaisuudet harvemmin alkavat tyhjästä – Lähi-idässä ehkä vähiten.

YK:n edeltäjä Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Ranska suostui siirtämään vallan Libanonin hallitukselle 1. tammikuuta 1944, mutta ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta vasta vuonna 1946.

– Vaikka kristittyjen määrä väheni ajan kuluessa, sitä ei huomioitu valtasuhteissa, mikä oli yksi sotaan johtaneista syistä. Myös se, että Ranska erotti Libanonin muusta Syyriasta, aiheutti paljon vastustusta erityisesti muslimien parissa, Juusola kertaa.

Arabien yhtenäisyyttä painottaneen muslimivasemmiston ja länsimielisten oikeistokristittyjen vastakkainasettelu oli toinen iso tekijä sodan taustalla, samoin taloudellinen eriarvoisuus.

Juusolan mukaan mitään lähtökohtaista ja pitkäaikaista vihanpitoa muslimien ja kristittyjen välillä ei kuitenkaan ollut, vaan kyse oli modernista, enemmän politiikkaan kuin uskontoon liittyneestä konfliktista.

ULOSPÄIN yhä sekavampana näyttäytynyt sisällissota oli libanonilaisille siviileille alusta asti äärimmäisen vaarallinen. Uskonnolliset ryhmittyvät asuivat eri alueilla ja taistelut riehuivat Beirutin kaduilla, joten periaatteessa kuka tahansa saattoi ampua tai tulla ammutuksi.

Sodassa oli laajempia ulottuvuuksia ja useita hämmentäjätahoja, jotka pahensivat tilannetta.

Israel tuki oikeistolaisten maroniittikristittyjä ja vastapuolen vasemmistolaisiin muslimijoukkoihin liittyi palestiinalaisia, mutta asetelma muuttui levottomuuksien jatkuessa ja siirtyessä pääkaupungista Etelä-Libanoniin monimutkaisemmaksi. Sotaan sekaantuivat Israelin lisäksi Syyria, Irak ja Libya.

Etenkin PLO vaikutti konfliktiin monin tavoin sen jälkeen, kun Jordania ajoi järjestön pois maasta. Maroniittikristityt kokivat suuren joukon sunnimuslimitaustaisia palestiinalaisia sisäiseksi uhkaksi. PLO:n läsnäolo ja sen vastarinta Israelia kohtaan toi Israelin mukaan sotaan, mikä ei ainakaan helpottanut libanonilaisten tilannetta.

Hannu Juusola muistuttaa, että Libanonista kehittyi myös Israelin ja Syyrian valtataistelun areena.

– Ja Yhdysvaltain tuki oli tärkeä Israelin hyökkäyksessä vuonna 1982 ja myöhemmin siinä, että rauhansopimuksen jälkeisestä Libanonista tuli Syyrian alusmaa, Juusola sanoo.

KYLMÄN sodan logiikalla suurvaltasuhteet jylläsivät muutenkin taustalla. Neuvostoliitto oli toimittanut pitkin 1970-lukua uutta sotilaskalustoa Syyrialle, mutta sen ilmavoimat ja -torjunta kärsivät Libanonin sodassa selvän tappion Israelille. Neuvostoliitossa tämä nähtiin oireena siitä, että maan sotateollisuus oli jäänyt pahasti jälkeen lännestä.

Yhdysvallat puolestaan ei pitänyt alueen räjähdysalttiudesta eikä Neuvostoliiton operoinnista sen taustalla. USA oli kuitenkin haluton suoraan puuttumaan Lähi-idän keskinäiseksi ongelmaksi nähtyyn sotaan, jonka pelättiin voivan eskaloitua täysimittaiseksi suurvaltojen yhteenotoksi.

Yksi sodan pahimmista tapahtumista oli YK:n yleiskokouksen sittemmin kansanmurhaksi luokittelema Sabran ja Shatilan pakolaisleirien verilöyly syyskuussa 1982. Siitä pidetään vähintään osittain vastuullisena Israelia, joka kehotti maroniittikristittyjen falangistijoukkoja “puhdistamaan” piiritetyt leirit väitetyistä PLO:n taistelijoista ja sulki sen jälkeen kaikki ulospääsytiet.

Joukot eivät piitanneet siitä, kuka mahdollisesti oli mitäkin. Kolmen päivän aikana silvottiin, raiskattiin ja tapettiin satoja palestiinalaisia miehiä, naisia ja lapsia.

Arviot kuolonuhrien määrästä vaihtelevat palestiinalaislähteiden 3500:aan asti, mutta BBC:n ja Israelin tiedustelun IDF:n tietoihin perustuvaa 700-800:aa pidetään todennäköisimpinä.

Osa Israelin sotilaista protestoi, mutta pataljoonien komentajat estivät heitä puuttumasta tapahtumiin. Myöhemmin maan tuolloinen pääministeri Menachem Begin erotti puolustusministeri Ariel Sharonin, koska tämän katsottiin olevan ainakin osittain vastuussa verilöylystä. Begin itse erosi loppukesästä 1983.

Myös USA:n presidentti Ronald Reagan tuomitsi tapahtumat ja sanoi “kaikkien kunnon ihmisten jakavan samat raivon, inhon ja kuvotuksen tunnot tämän kauhistuttavan hyökkäyksen vuoksi”.

LIBANON työllisti vuosikaudet YK:n rauhaturvajoukkoja, myös suomalaisia. Puolustusvoimien komentaja, kenraali Gustav Hägglund toimi UNIFIL-joukkojen komentajana Libanonissa vuosina 1986-88.

Libanonin oma armeija oli tuolloin jo vuosia sitten romahtanut sisäiseen hajaannukseen. Rauhaanpakottamisoperaatioon osallistuneita Yhdysvaltain ja Ranskan joukkoja vastaan oli tehty lokakuussa 1983 kaksi pommi-iskua, jotka vaativat satojen sotilaiden ja siviilien hengen.

Isku sai Yhdysvaltain joukot vetäytymään maasta, mutta muita osapuolia kyllä riitti.

– Shiiamuslimien Amal-liike yritti ajaa palestiinalaiset tukialueiltaan, vasemmistolaiset ja druusit sotivat Amalia vastaan, Israelia hiersivät PLO ja Hizbollah, ja myös Syyria toi alueelle lisää joukkojaan, Hägglund kertaa.

Hägglundin mukaan rauhanturvaoperaatiossa vaikein hetki saattoi olla elokuussa 1986, jolloin ranskalaisjoukot ampuivat libanonilaisen vapaustaistelijan ja tämän autonkuljettajan tarkastuspisteelle.

– Israel oli jahdannut kyseistä henkilöä jo pitkään. Kun asiaa sitten selvitettiin, kävi ilmi, että ranskalaisten komentaja oli suoraan kieltänyt joukkojaan edes lukemasta YK:n sääntöjä, vaan ohjeistanut ampumaan aina ensin ja tappaakseen – normikäytännön eli varoituslaukauksen ja seuraavaksi jalkoihin tähtäämisen sijaan. Joukko toimi, kuten siirtomaissa oli totuttu, Hägglund sanoo.

Tapahtuneesta seurasi Hägglundin mukaan, että kaikki ranskalaisjoukot olivat seuraavat 6-7 viikkoa Amalin hyökkäysten kohteena. Kymmenkunta rauhanturvaajaa kuoli ja nelisenkymmentä haavoittui. Kyseinen pataljoona lähetettiin takaisin Ranskaan.

HÄGGLUND kertoi vasta vuonna 2018 ilmestyneissä kirjassaan Kenraalin iltahuuto uhmanneensa itsekin YK:n alipääsihteerin Marrack Gouldingin nimenomaista kieltoa: hän meni tapaamaan Hizbollah-terroristijärjestön ylintä hengellistä johtajaa Beirutissa, vaikka se ei kuulunut tapoihin ja israelilaisten oletettiin hikeentyvän asiasta. Syy tekoon oli toki erittäin painava.

Hizbollahin väki oli raivostunut epäonnistuneesta hyökkäyksestään Israelin tukeman Etelä-Libanonin armeijan SLA:n tukikohtaan, mitä suomalaisten rauhanturvaajien katsottiin hidastaneen.

Seuraavan päivän joukkohautajaisissa imaamit saarnasivat kostoa, ja asemiehet olivat ottaneet jo edellisyönä 14 suomalaista rauhanturvaajaa näiden vartioasemalla panttivangiksi. Hizbollah uhkasi ampua heidät yksi kerrallaan, mikäli joukot jatkaisivat pysäytyksiä tarkastusasemilla.

Idea hengellisen johtajan eli sheikki Fadlallahin tapaamisesta oli Gustav Hägglundin turkkilaisen tiedottajan Timur Gökselin.

– Menin sinne helikopterilla, panssaroidulla autolla ja henkivartijoiden kanssa, mutta sisään piti mennä yksin. Kyllähän siinä kävi mielessä, tuleeko minusta yksi länsimainen panttivanki lisää, Hägglund naurahtaa nyt.

Niin ei käynyt. Hägglund kuunteli koruttomassa neuvotteluhuoneessa ensin, kuinka Fadlallah haukkui puolisen tuntia Yhdysvaltoja, länsimaita ja Israelia. Sitten kenraali kysyi, miksi suomalaisten rauhanturvaajien pitäisi kärsiä näiden teoista. Sheikki myönsi, että itse asiassa ei pidäkään, ja lupasi välittää viestin myös papistolle.

Tilanne ratkesi ja suomalaisten uhkailu päättyi siihen.

SISÄLLISSOTA taas päättyi muodollisesti vuonna 1990, mutta Libanoniin ei ole vieläkään saatu toimivaa yhteiskuntaa. Sisäisten ristiriitojen ohella naapurimaiden levottomuudet, koronarajoitusten tuoma tärkeän matkailuelinkeinon romahdus ja Beirutin satamaräjähdys elokuussa 2020 ovat vaikeuttaneet elpymistä.

Onko Libanonilla ylipäätään mahdollisuutta nousta jaloilleen, kun Lähi-idän ja maailmanpoliittiset tuulet ovat entistä arvaamattomampia ja väkivaltaisempia?

– Tilanne oli välillä jo rauhallisempi, ja on Libanonin historiassa ollut parempiakin aikoja. Sitä pidettiin Lähi-idän Pariisina tai Sveitsinä, jossa eri ryhmät voivat elää rinnakkain ja joka oli alueen mittapuulla melko vauras, vapaamielinen ja demokraattinen. Nyt Israelin asema on vahvempi kuin ehkä koskaan ja sen arkkivihollinen Iran heikko, mikä heijastuu koko alueeseen, Gustav Hägglund sanoo.

Professori Hannu Juusola arvioi, että toimivan yhteiskunnan luominen edellyttäisi Libanonin eristämistä alueen konflikteista ja siirtymistä normaaliin demokratiaan, jossa ihmiset ovat kansalaisia eivätkä uskonnollisten ryhmien jäseniä.

– Tarvittaisiin myös alueellista ja kansainvälistä tukea maan talouden pelastamiseksi, ei-valtiollisten toimijoiden ja erityisesti Hizbollahin riisumista aseista sekä palestiinalaiskysymyksen oikeudenmukainen ratkaisua.

– Viimemainittu olisi ensiarvoisen tärkeää, koska mikään alueen maa ei ole kärsinyt Israelin ja palestiinalaisten välisestä konfliktista yhtä paljon kuin Libanon. Libanonilla on pitkä matka edessään, mutta mahdollisuuksia on, Juusola sanoo.