On siis 121 vuotta siitä, kun tässä maassa katsottiin tarpeelliseksi edes jotenkin säännellä työn ja pääoman välistä ristiriitaa. Siihen saakka työehdot olivat olleet silkkaa anarkiaa, jos sitäkään. Työmaalle tultiin aamulla katsastamaan, sattuisiko tänään lykästämään ja saamaan töitä. Jollei pärstä pomoa sinä aamuna miellyttänyt, oli turha piikkilanka-aidan takaa huudella. Sille päivälle ei töitä ollut.

Käytäntö jatkui aina vuoteen 2005 ainakin Kotkassa – tosin työehtosopimuksen sääntelemänä. 1950–1970-luvuilla jopa tuhat ahtaajaa kokoontui Kotkan Ankkuri-talon huutosaliin työhönottoa varten. Toiminta loppui, kun ahtaaja-alan tessin mukaisesti siirryttiin urakoista tuntipalkkoihin.

EK irtisanoutui keskusjärjestöjen sopimustoiminnasta tasan neljä vuotta sitten. Tilalle se tarjoaa, vähän liioitellen sanottuna, ylläkuvattua liki täydellistä työelämän anarkiaa. Siinä paikallisen sopimisen lisäämisestä sanatarkasti ”sovitaan joko työnantajan ja työntekijöiden edustajan ja/tai erityisesti työnantajan ja yksittäisten työntekijöiden kesken”.

Liioittelenko, kun väitän EK:n tavoittelevan lisää anarkiaa työmarkkinoille? EK:n ohjelmassa sanotaan suoraan, että työaikasääntely lainsäädäntöä myöten tulee antaa työnantajan päätettäväksi. ”Työelämän sääntelyssä tulee antaa tilaa erilaisille työn teettämisen ja työn tekemisen muodoille”.

Vaikka tavoite on puettu miltei korulauseen muotoon, se tarkoittaa työnantajan valtaa yksin päättää, miten, millaista, miten paljon ja milloin työntekijä työnsä tekee. Toisin sanoen EK haluaa laajentaa työnantajan direktio-oikeutta rajusti.

Kyllä tämä mielestäni merkitsee huutolaisduunarin paluuta. Töihin mennessäsi et tietäisi, milloin työt loppuvat vai tuletko heti takaisin sohvallesi makaamaan, koska ”yrityksillä on tarvetta sopeuttaa työn määrää”. Nämähän tunnetaan jo niin kutsuttuina nollatuntisopimuksina, jotka eritoten nuorille ovat hyvin tuttuja.