Lillanin Tartuffessa kaikki on kohdallaan

Kuva: Henrik Schütt
Asko Sarkola tekee Tartuffennimi roolin hurmaavan kokonaisvaltaisesti, ja saa hienoa komppausta koko muulta näyttelijäensembleltä kuten Åsa Walleniukselta.

Komedian tuottama nautinto  on aina suuri, kun esityksessä jotakuinkin kaikki osuu kohdalleen.

Näin käy Lilla Teaternissa, jonka syksyssä yleisöä riemastuttaa Moliéren klassikkokomedia ”Tartuffe”. Nimiosassa nähdään Asko Sarkola, joka tekee loistokkaasti  jäähyväisroolin Helsingin kaupunginteatterin johtajana  ja vieläpä juuri näyttämöuransa alkusijoilla Lillanissa.

TEATTERI

Lilla Teatern

Molière
: Tartuffe

Ruotsinnos Hans Alfredson
 – Ohjaus Kari Heiskanen
 – Lavastus Antti Mattila
 – Puvut Elina Kolehmainen
 – Valot Ville Aaltonen
 – Äänet Antero Mansikka
Rooleissa Pia Runnakko, Carl-Kristian Rundman, Åsa Wallenius, Jon Henriksen, Minni Gråhn, Tom Rejström, Joachim Wigelius, Lilli Sukula-Lindblom, Asko Sarkola, Sixten Lundberg, Tom Wentzel

Hans Alfredsonin runomittainen ruotsinnos soljuu kauniisti ja kielelliset iskut toimivat täydellisesti. Ansio upeasta esityksestä kuuluu koko työryhmälle. Ohjaaja Kari Heiskasen rytmitaju pitää ja henkilöohjaus on täsmällistä. Esityksessä ei ole yhtään löysää, vaan se on kokonaisuudessa napakkaa komediaa, jonka jokaisella elementillä on merkitys. Katsojan tehtäväksi jää jännätä sitä, miten Orgonin perhe erottaa teeskentelijän todellisesta uskovaisesta.

Nappiin onnistunut roolitus

Lillanin Tartuffe näyttelijätyö on kauttaaltaan huippua. Toki Asko Sarkolan Tartuffe-tulkinta on todella komeaa katsottavaa sekä fyysiseltä että retoriselta ilmaisultaan. Hän tekee roolinsa sekä suuresti että pienesti. Tartuffessa on elostelijan ylilyöntejä, mutta myös paljoon puheeseen perustuvaa hienovireistä ilmeikkyyttä. Puhe ei ole vain puhetta, vaan se on myös suuntia ja sisäistä ääntä.

Mutta ei Sarkola siis yksin tee esityksestä loisteliasta. Nautittavaa näyttelijäntyö on kaikkinensa. Komean roolin Orgonina tekee Carl-Kristian Rundman. Tuo hurskas mies, joka on Tartuffen pauloissa. Rundmanin Orgon huokuu sisäistä tyytyväisyyttä, pyhyyttä ja kuvitelmaa oikeiden ratkaisujen tekemisestä. Roolin komediallisuus on varsin vähäeleistä ja perustuu paljolti eleiden hallintaan. Riemastuttavaa työtä tekee Lilli Sukula-Lindblom Dorinena, joka näkee, kuulee ja ymmärtää kaiken.

Suomenruotsalaisen teatterin nuoren polven esiinmarssi on myös vakuuttavaa tässä produktiossa. Keväällä 2016 näyttelijäntyön maisteriohjelmasta valmistuneet Tom Rejström ja Jon Henriksen sekä harjoitustyötään tekevä Minni Gråhn ovat kaikki hyvin valmiin tuntuisia, herkkiä näyttelijöitä, joiden työtä on mukava katsoa. Etenkin Gråhnin Mariane on hyvin monisävyinen pakkoliittoa kammoksuva nuori nainen. Gråhn tulkitsee Marianensa hyvin fyysisesti, mutta piirtää kuitenkin samalla myös kuvaa  herkästä nuoresta naisesta.

Tasapainon taidetta

Esityksessä viehättää erityisesti sen tasapainoisuus ja vahva ensemble. Yhteistyö on näyttämöllä komeaa ja esitys on alusta alkaen porukan hanskassa. Teksti ja näytelmän lajityyppi on sisäistetty hyvin kaikilla osa-alueilla. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu tuo Molière-klassikon kohti nykypäivää. Myös Antti Mattilan niukka lavastus piirrosmaisine ovineen toimii hyvin.

Tasapainoisuus tuo muassaan pakottomuutta ja tyylillisiä epäloogisuuksia ei ole häiritsemässä katsomiskokemusta. Lillanin Tartuffe on niin puhdasta ja kaunista teatteria, että esitys todella jättää jälkensä ajatuksiin. En muista pitkään aikaan saaneeni näin merkittävästi ilahduttavaa teatterikokemusta.

Terhi Tarvainen

Keskustelua aiheesta

Työväen Näyttämöpäivien esityksissä nousevat esiin suomalaisuus ja sen kipupisteet

Kuva: Kaisa Vuorinen
Tamperelainen Tukkateatteri näyttäytyy Mikkelin festivaalilla peräti kahdella esityksellä. Kuvassa niistä suur(Suomi)musikaali Luvattu maa.

Vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivien esitykset on valittu. Mikkelissä 42. kerran järjestettävälle harrastajateatterifestivaalille haki yhteensä 42 ryhmää, joista 12 valittiin tulevan festivaalin ohjelmistoon. Esitysvalinnat teki muun muassa Yĺioppilasteatterin taiteellisena veturina viimeksi toiminut teatteriohjaaja Sirpa Riuttala.

Valitut esitykset ovat:

Kajaanin harrastajateatteri: Beowulf & Grendel
Tukkateatteri (Tampere): Luvattu maa -suur(suomi)musikaali
Tukkateatteri: Parisuhdemonologit
Louhiteatteri (Eno): Kiitos kirjeestäsi
Ryhmä Neitilä (Kemijärvi): Pieta,
Jyväskylän Huoneteatteri: Sarasvatin Hiekkaa
Pyhtään Harrastajateatteri: Viulunsoittaja katolla
Järvenpään Teatteri: Vanja-eno
Tikkurilan Teatteri: Tyttö ja Varis
Miinan montun talviteatteri (Hausjärvi): Aina joku eksyy
Legioonateatteri (Tampere): Pelko Pois, Rosemarie!
Ilmaisukoulu Tuike (Helsinki): Adding Machine – erään herra Zeron tarina

Lisäksi vuoden 2018 Työväen Näyttämöpäivillä nähdään kutsuttuna esityksenä Otava Ensemblen ”Sanamyrsky”. Juha Hurmeen kirjoittama ja ohjaama näytelmä kertoo ”kaiken Algot Untolan myrskyisästä vuodesta Satakunta-lehden salaisena päätoimittajana Porissa 1908″. Esitys on viimeinen osa vuonna 2013 alkanutta viisivuotista Maiju Lassila -sarjaa, ja se kantaesitettiin Hailuodon festivaaleilla heinäkuussa 2017.

Festivaalin kansainvälisenä vieraana nähdään virolaisen Saaremaa teaterinesitys ”Säärane mulk ehk sada vakka tangusoola”.

Kurotuksia tuntemattomaan

Valitsija Sirpa Riuttalan mukaan esitysten valitseminen ei ollut helppoa, sillä tärkeitä aiheita ja teemoja oli paljon.

– Harrastajateatterit ovat tarttuneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi suomalaisuutta, sen historiaa ja nykypäivää luotaaviin aiheisiin. Esiin nousee sukupolvesta toiseen periytyviä ongelmia alkoholista väkivaltaan, mutta myös tarinoita selviytymisestä ja sitkeydestä.

– Tämän vuoden ohjelmistoon on valittu esityksiä koko Suomen mitalta Kemijärveltä Helsinkiin. Esiintyjien ja esitysten moninaisuus on ollut minulle tärkeää. Harrastajateatterissa voi näyttämöllä nähdä ihan tavallisia ihmisiä ja erilaisia kehoja. Sellaisia, joita ei yleensä ammattiteatterissa näe. Toinen valintaperusteeni on ollut tuntemattomaan kurkottaminen. Yritys löytää uusia muotoja ja kokeilla asioita oman mukavuusalueen ulkopuolella”, Riuttala kuvailee valintaprosessia ja festivaalille valittuja esityksiä.

Keskustelua aiheesta

Arvio Hurjaruuthin Talvisirkuksesta: Mainio esitys pelien ja leikkien maailmasta

Kuva: Jouni Ihalainen
Ilma-akrobaatit Hertta ja Tähti (Inga Björn ja Onna Degerman) liidossa Hurjaruuthin Taslvisirkus Playssa.

Ihmiset vaalivat perinteitä varsinkin joulun lähestyessä. Monen perheen perinne on Tanssiteatteri Hurjaruuthin Talvisirkus. Joka vuosi odottaa mielenkiinnolla, mikä on sen tämän vuotinen aihe ja teema. Nyt se tuskin voisi olla enemmän ajassa kiinni. ”Talvisirkus Play” vie katsojat pelien maailmaan. Tietenkin ennen kaikkea kännykkä- ja videopelien, mutta myös perinteisempien yhdessä leikittävien pihapelien. Suomeksihan sana ”play” tarkoittaa pelaamisen ohella myös näyttelemistä ja leikkimistä.

Eikä tarvitse pelästyä, Talvisirkus Play ei heristele sormea pelaamiselle, vaan jopa muistuttaa, että leikkiminen ja leikkimieli ovat tärkeitä – myös aikuisille. Mutta sekin tehdään yhtään osoittelematta iloisesti pelin ja leikin tiimellyksessä.

Tanssiteatteri Hurjaruuth

Talvisirkus Play

Alkuperäisidea ja ohjaus Davide Giovanza – Musiikki Teho Majamäki – Hahmot ja puvut Riitta Röpelinen – Lavastus Aino Koski – Videot Joona Pettersson – Valot Antti Helminen – Ääni Antti Nykyri – Esiintyjät Inga Björn, Onna Degerman, Florian Grobéty, Simeoni Juoperi, Toivo Kautto, Elina Raasakka, Simon James Reynolds, Thomas Rose, Rosa Tyyskä, Jordan Webb

Playssa kaksi tyttöä Hertta ja Tähti – mainiot Inga Björn (klovni ja ilma-akrobaatti) ja Onna Degerman (ilma-akrobaatti) – joutuvat ihan konkreettisesti peliin mukaan. Takaisin päästäkseen heidän pitää ensinnäkin keksiä pelin säännöt ja sitten kerätä sata pistettä. Avukseen he saavat pingviini- ja possujoukkueet ja pelin johdattelijaksi räppäri Simeoni Juoperin, joka osuvien laulutekstien lisäksi taitaa myös breikkiä.

Ne, jotka ovat pelanneet enemmän kännykkä- ja muita pelejä, löytävät varmasti esityksen hahmoista paljon tuttuja hahmoja. Minä nautin Riitta Röpelisen räiskyvän värisistä puvuista ja vitsikkäästi toteutetuista pelihahmoista. Aino Kosken jättikokoisista kuutioista tai moduleista koostuva lavastus toimii loistavasti sekä esiintyjien että todella monipuolisesta kone- ja livemusiikista vastanneen Teho Majamäen esiintymisalustana, mutta myös Joona Petterssonin peleistä tekemien videoiden taustana.

Davide Giovanzana on Hurjaruuthin muutaman vuoden takainen löytö ohjaajaksi. Silloin hän ohjasi suurta suosiota saaneen Talvisirkus Kosmoksen. Nyt hänen kädenjälkensä on yhtä varmaa ja oikeaan osuvaa. Play kulkee kitkatta ja kaikki pelaa erinomaisesti yhteen. Esityksen tunnelma on keveän rento, eikä missään vaiheessa tule katkoja tai pinnistetyn oloista tekemistä.

Esityksen hyvin monipuolinen ja kansainvälinen taiteilijaryhmä on selvästi löytänyt yhteisen sävelen. Kukin tekee sujuvasti myös paljon muuta kuin ominta lajiaan. Mukana on sekä liinoilla että renkaalla toteutettua ilma-akobratiaa, duettona (!) tehty cyr-rengasnumero, eri korkeuksissa tehtyä ryhmäjongleerausta sekä huipennuksena trampoliiniosuus, jossa kirjaimellisesti hypitään seinille.

Talvisirkus Play vie katsojan sopivan jännittävälle ja hauskalle matkalle pelimaailmaan. Koko perheen esityksessä on nautittavaa seurattava niin pienelle kuin isommallekin pelaajalle. Ja saattaa sitä joutua hiemaan näyttämöllekin, kun possuilla ja pingviineillä pelattavaan mölkkyyn tarvitaan kaksi pelaajaa jumiin joutuneiden Hertan ja Tähden avuksi.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Teatteriarvio: Turun Seitsemän veljestä on raikas, mutta kunnioittava tuuletus kansallisromaanille

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Näin tyylikkäinä veljekset valmistautuvat metsästysretkelle, joka päättyy Hiidenkiwi-nimisessä kapakassa vedettyyn ryyppyputkeen ja Viertolan härkien joukkolahtaukseen.

Alussa on sana, Kiven sana sellaisena kuin hän sen itse kirjoitti: ”Jukolan talo, eteläisessä Hämeessä, seisoo erään mäen pohjaisella rinteellä…” Habitukseltaan Kalle Holmbergin mieleen tuova näyttelijä Petri Rajala lausuu ”Seitsemän veljeksen” alun, jonka jälkeen veljet nähdään kaltevaksi lavastetulla näyttämöllä valmistautumassa kurrapeliin, aika lailla samanoloisina, kuin Holmbergin legendaarisessa ohjauksessa 45 vuotta aiemmin. Seuraavassa kohtauksessa veljekset säntäävät etunäyttämölle ja aloittavat pitkän, hikisen painin. Ei repliikkejä, pelkkää ähellystä ja murahtelua. Täyttä Turkkaa.

Esko Salmisen esittämältä 45 vuodentakaisen  Juhanilta lainattuun kotsaan sonnustautunut Joonas Saartamo, Juhani hänkin, kurkistaa irrallisten ikkunapokien läpi. Sitten näyttämälle liukuu liikkuva taso, jonne viskataan niin ikkunaraami kuin Jussin lakkikin: se menneistä.

Näyttämön takaosasta vyöryy katsomon eteen Jukolan pirtin interiööri vm 2017. Dialogi menneiden esitysten kanssa on hoideltu, nyt on uuden sukupolven aika näyttää kyntensä.

Näyttämöhistoriamme järjestyksessään 141. Seitsemän veljestä on näin pohjustettu ja valmiina nousemaan omille siivilleen.

Kaikki menee kamalasti rempallaan

Lauri Maijalan ohjaus Kivi-klassikosta  on varmasti yksi paineistetuimmista ja ennakko-odotuksilla ladatuimmista produktioista suomalaisessa teatterissa tällä vuosituhannella. Kalle Holmbergin Turun kaupunginteatteritnvuonna 1972  tekemä ohjaus  on niin legendaarinen, että sen pitkä varjo on ulottunut näihin päiviin asti. Ei kuitenkaan pimentämässä, vaan kirkastamassa kuvaa teoksesta, jonka liian varhainen pakkoluettaminen koulussa ehti tappaa monen ihmistaimen kiinnostuksen kansallisromaaniamme kohtaan. Minunkin. Kunnes keväällä 1975 pääsin näkemään Turussa Holmbergin ohjauksen. 15-vuotiaana silmiini avautui ihan uusi näkymä Jukolasta ja sen ”jalosta sonnikarjasta”. Holmbergin ohjaus on kiistatta vaikuttanut myöhempiin ammatinvalinnallisiin ratkaisuihini.

TEATTERI

Turun kaupunginteatteri

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Sovitus ja ohjaus Lauri Maijala – Lavastus Janne Vasama – Puvut Tuomas Lampinen – Valot Jarmo Esko – Ääni  Iiro Laakso  –  Naamiointi Heli Lindholm – Rooleissa Joonas Saartamo, Olli Rahkonen, Pyry Äikää, Markus Järvenpää, Joel Mäkinen, Joonas Saari, Paavo Kinnunen, Ulla Koivuranta, Petri Rajala

Maijala heittää painolastit heti ohjauksensa alkumetreillä noilla leikkisillä viittauksilla aiempiin kuuluisiin tulkintoihin. Hänen Jukolansa avautuu tähän hetkeen olematta kuitenkaan nykypäivään tuotu modernisoitu versio. Nämä veljekset eivät asu 2010-luvun Kumpulassa liki Toukolan kaupunginosaa kuten Riina Katajavuoren parin vuoden takaisessa mainiossa romaanissa ”Wenla Männistö”, vaan ihan alkukodissaan. Aleksis Kiven luoma kielelleinen perusta määrittää veljesten ajan ja ympäristön enemmän kuin se, mitä heillä on päällään tai miten heidän kotinsa on sisustettu.

Kamalaltahan se koti näyttää. Elämänpiirinsä odotuksista piittaamattomat orvot veljekset ovat äitinsä kuoleman jälkeen antaneet mennä kun on alamäki taas ja jälki on sen mukaista. Ihmissuhteet ovat rempallaan niin kuin kotikin, koulut on käymättä, konflktin haku koko ajan päällä, vihapuhettakin suolletaan. Pudokkaita joka jätkä.

Maijala ei jää sovituksensa alkupuoliskolla märehtimään Kiven romaanin keskeisiin kohtauksiin. Kosintaretki Venlan tykö, tappelu toukolaisten kanssa sekä lukkarin koulu Sonnimäelle pakenemisineen hoituvat rapsakasta. Oikeastaan vasta Impivaaralla pysähdytään. Ja pysähdytäänkin sitten hillittömällä asenteella. Maijala heittää peliin vielä yhden ”kommenttiraidan”  tämän tulkintansa suhteesta aiempaan esitystraditioon. Impivaaraan joulupöytäkohtaukseen hän marssittaa olkitukkaiset ja rohdinpaitaiset veljekset, jotka replikoivat niin kohotetusti, ettei moiseen ole ylletty kenties sitten Suomalaisen Teatterin kantaesityksen vuonna 1898. Sekaan heitetään vähän huurrettua postikorttikuvastoa ja da Vincin  ”Pyhä ehtoollinen” -maalauksen henkilöasetelmaa. Niin harrasta, niin ylevää, että palkeet ovat naurusta revetä.

Ja sitten se pirtti palaa, ja paetaan susien jahtaamana pakkasyössä takaisin Jukolaan. Susien, jotka ovat niin kaameita, että taas naurattaa.

Hiidenkiwi-baarista saapasnahkatornin tripille

Väliajan jälkeen esityksen rytmi muuttuu. Noin tuntiin ja varttiin vedetään  käytännössä vain kaksi kohtausta liitännäisineen. Ensin lähdetään metsästysretkelle Kourusuolle ja päädytään lopulta Hiidenkivelle härkien piirittämäksi. Se jälkeen lähetetään Eero ja Simeoni kaupunkireissulle, kuullaan Simeonin harhainen selvitys Saatanan kohtaamisesta ja  saapasnahkatornista, ja tehdään tehdään tilit selviksi Tammiston kartanolla. Finaalissa opitaan lukemaan, ja kuinka kauniisti: saatuaan ensin aakkoset haltuunsa Juhani, joukon kovapäisin, alkaa sana sanalta sujuvammin lukea Kiven romaanin ylvästä loppukappaletta.

Toinen puolisko ei ole niin suoraviivainen kuin tiivistetysti kuvattuna voi kuulostaa. Hiidenkivi on ravintola tupla w:llä. Veljekset dokaavat siellä itsensä ilta illalta tolkuttomampaan kuntoon. Romaanin Hiidenkivi-kohtauksessa hörpityt setitsemän korttelia viinaa tuntuvat nyt aperitiiveilta. Viimeisenä pystyssä on Lauri, joka pääsee vetäisemään hurjan vuorisaarnansa koko komeudessaan. Kohtaus on pitkä mutta intensiivinen. Se päättyy tietysti härkien lahtaukseen, joka on nopea mutta verinen operaatio.

Toinen pitkä monologi melkein heti perään, se Simeonin paha trippi Luciferuksen kanssa,  on ohjaajalta mielestäni virhearvio. Ne ovat molemmat toki komeaa tekstiä, ja Jonas Saari (Lauri) sekä Markus Järvenpää (Simeoni) heittäytyvät sisään vimmaiseen puheeseensa ihan täysillä… mutta silti esitys vähän hyytyy. Joku pidempi silta kuin se lyhyt mutta raju kohtaus, jossa Simeoni ja Eero pumppaavat rojua suoneen ja jälkimmäinen on vetää viellä överit, olisi ehkä ollut paikallaan.

Niin Hiidenkiwi-baarin ryyppäjäiset kuin kahden veljen huumesekoilut ovat toimivia päivityksiä kertomaan tässä ajassa, kuinka rajalla veljekset alkoivat tarinan  tuossa vaiheessa olla. Siitä rajasta ollaan astumassa jo yli, kun Juhani hurjimpaan action-elokuvatyyliin pieksää Tammiston kartanolla miehen: ”Onko miestappoa tapahtunut”, kysyy Juhani näyttämöllä. Romaanissa nimismies vastaa, että ”kiitä onneas, ettei niin ole laita”, mutta näytelmässä tätä repliikkiä ei kuulla. Pieksämisen intensiteetin perusteella voisi kuvitella, että niin on todella tapahtunut.

Esitys ei tee itsestään monumenttia

Maijalan tulkinta on riuska ja raikas, hyvin hänen ohjaajakuvaansa istuva. Esimerkiksi musiikkidramaturgialtaan se on aivan ensiluokkainen. Maijala on  musikaalisena miehenä puhaltanut uutta henkeä romaanin lauluihin, niin kuin teki  Kaj Chydenius 45 vuotta sitten. Chydeniuksen laulustudiossa harjaantunut  Maijala tekee vielä suuremman irtioton traditiosta. Nyt esimerkiksi metsästysretkelle lähdetään neo-soulin tahdissa tummissa puvuissa chillaillen, Petri Rajala vetää ”Seitsemän miehen voima” -pilkkalaulun nurmiomaisena folk-bluesina ja Joel Mäkinen Timon oravalaulun pianon ääressä  tyylikkänä yökerhotulkintana.

Joitakin alleviivattuja puumerkkejä olisi voinut jättää tarinan viennistä poiskin: Juhani komentelemassa nuorempiaa tennistuomarin korkeassa tuolissa, tshekkianimaation rakastettu myyrä tepastelemassa näyttämöllä Laurin ”voimaeläimenä”, olutpullon etiketistä tuttu karhu Viertolassa riehumassa… Mutta eivät nämä kehnommatkaan irtovitsit saa eheää kokonaisuutta edes säröilemään.

Turun Seitsemän veljestä pöllyttää sopivasti tomuja, mutta ei tee itsestään monumenttia. Kun kautta linjan loistavaan iskuun valmennettu Maijalan jengi ei antanut ennakkopaineiden työtään häiritä, älkäämme lastatko sitä jälkipaineillakaan. Se nyt vaan on niin, että tätä tulkintaa tuskin tullaan muistelemaan enää 45 vuoden kuluttua. Ajat ovat nyt toiset, pitkien varjojen aika on ohi. Teattereiden ohjelmistokierto on tätä nykyä niin kiivastahtinen, ettei Turussakaan  ole mahdollista pitää tätä hienoa tulkintaa kaupunginteatterin ohjelmakalenterissa neljää vuotta kuten edeltäjäänsä.

Mutta katsokaa se nyt, toukokuuhun asti on näillä näkymin vielä aikaa. Jäljellä on 54 esitystä, joista tätä kirjoitetteassa vasta kymmenkunta on tyystin loppunmyyty. Menkää nyt, jotta 45 vuoden kuluttua ei tarvitse haikailla, että ”olisinpa nähnyt se Maijalan ohjauksen, josta isovanhemmat joskus aina höpisevät”.

 

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio Kansallisbaletin uutuudesta: Kalevalanmaa on ylitsevuotava runsaudensarvi

Kuva: Mirka Kleemola
Atte Kilpinen ja Ilja Bolotov esittävät muhkeassa Kalevalanmaassa vaikuttavan kohtauksen sisällissodan kurimuksesta.

Kansallisbaletin taiteellinen johtaja Kenneth Greve halusi selvästi päättää kymmenvuotisen johtajakautensa kantaesitykseen, josta taatusti puhuttaisiin. Hän halusi lähteä komeasti ja näyttävästi.

Kun hänen kautensa vielä päättyy Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden aikaan, ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin tehdä esitys Suomesta, sen historiasta ja kaikesta siitä, mikä Greven ulkopuolisen silmin maassamme on arvostettavaa, hienoa ja huomionarvoista, suomalaista sisua unohtamatta.

Kun tekijöinä Greven lisäksi ovat maamme johtavat esitysvisualistit, valosuunnittelija Mikki Kunttu ja pukusuunnittelija Erika Turunen, ja musiikista vastaa säveltäjä Tuomas Kantelinen, ei sellaisista lähtökohdista voi syntyä kuin mahtava spektaakkeli.

TANSSI

Suomen Kansallisbaletti

Kalevalanmaa

Koreografia Kenneth Greve – Musiikki kooste – Musiikillinen neuvonantaja Tuomas Kantelinen – Lavastus, valot ja projisoinnit Mikki Kunttu – Puvut Erika Turunen – Projisointipintojen visuaalinen tuotanto Ari Levelä – Videot Eetu Lipponen – Dramaturgia Kenneth Greve, Pirjo Toikka – Teksti Joona Tela, Olli Tola Tanssirooleissa mm. Samuli Poutanen, Frans Valkama, Linda Haakana, Valeria Quintana, Ilja Bolotov, Atte Kilpinen; Suomen Kansallisoopperan orkesteri, Suomen Kansallisoopperan kuoro, Kansanmusiikkiyhtye Värttinä, Kimmo Pohjonen

Ja totisesti spektaakkeli Kalevalanmaasta tuli. Niin mahtava, että on sillä hilkulla saako katsoja yliannostuksen mahtipontisuutta.

Mukana ovat varmasti kaikki kliseet, joita maamme kansaan, historiaan ja erityisesti nykyaikaan liitetään. Mutta niin on pakko ollakin, kun aiheena on sekä menneisyytemme että nykyaikamme tärkeimmät, mutta myös vaikeimmat hetket ja aikajanana jääkaudesta tulevaisuuteen

Komea musiikillinen maisema

Kalevalanmaassa on paljon kaikkea. Niin paljon, että hieman vähempikin olisi riittänyt. Esitys ei oikein ehdi pysähtyä mihinkään, vaan vyöryy eteenpäin. Katsoja ei pääse keskittymään sen enempää komeisiin joukkokohtauksiin kuin herkkiin duettoihinkaan. Ja osa sinänsä mainioista Kansanmusiikkiyhtye Värttinän tai Kansallisoopperan kuoron lauluosuuksista on selvästi olemassa vain siksi, että tanssijat pääsevät vaihtamaan vaatteita.

Esitys kaikkine elementteineen on niin ylenpalttisen runsas, että lopulta sille väkisin antautuu. Varsinkin kun tunnelma melko raskaan ja totisenkin ensimmäisen näytöksen jälkeen väliajalta tullessa selvästi kevenee. Mukaan tulee aimo annos huumoria ja leikkimieltä.

1950-luvun tanssilavakohtaus on hersyvä ja maamme saavutukset niin kulttuurin, vaateteollisuuden, urheilun kuin politiikankin alalla, kännyköitä ja vihaisia lintuja unohtamatta käydään läpi nopeassa pilke silmäkulmassa tehdyssä kavalkadissa.

Koskettaviakin hetkiä on mukana. Yksi hienoimpia on sisällissodan kuvaus, joka toteutetaan Atte Kilpisen ja Ilja Bolotovin tanssimana koruttomana duettona P. J. Hannikaisen Suojelusenkeli-kappaleeseen.

Muutenkin esityksen musiikki tuottaa koko ajan ahaa-elämyksiä. Tuomas Kantelinen on yhdessä Greven kanssa koonnut monipuolisen ja komean kokonaisuuden, joka sisältää monia hyvinkin tuttuja teoksia, mutta aivan uudella tavalla sovitettuina tai tulkittuina.

Tärkeä tekijä musiikillisesti on myös harmonikkataiteilija Kimmo Pohjonen, joka soitollaan kommentoi tapahtumia läpi koko esityksen muuttaen hahmoaan vuosisatojen kulun mukaan.

Visuaalisesti vaikuttavaa

Visuaalisesti Kalevalanmaa on todella komea. Mikki Kuntun lavastus- ja valosuunnittelu hakee vertaistaan. Tilaa jäsennetään lukuisilla liikkuvilla valopylväillä ja uskomattomat projisoinnit luovat mielikuvituksellisia miljöitä, jotka levittäytyvät katsomoon asti.

Erika Turusen suunnittelemat lukemattomat puvut ovat myös aivan omaa luokkaansa. Niissä on mielikuvitusta, yksityiskohtia ja tarvittaessa huumoria. Ne ovat yhtä aikaa näyttäviä ja yksinkertaisia. Puvuilla myös ilmennetään historian kulkua hienovaraisen selkeästi.

Esityksen läpi kuljetaan eräänlaisen Suomenneidon eli Ainon kanssa. Hänen kanssaan muinaisuutemme ja historiamme tapahtumia kokevat Väinämöinen ja Ilmarinen. Lähemmäs nykyaikaa tullessa he muuttuvat tavallisemmiksi miehiksi Ainon säilyessä myyttisenä keskushahmona, jolla on myös tummempi puolensa, Ainon varjo.

Ja kun Kalevalanmaassa ollaan, niin ulkoista uhkaa läpi aikain aina nykyaikaan asti ilmentää Pohjan akka Louhi tyttärineen. Kun uhka ja vaino alkaa tuntua liian musertavalta, tarvitaan sisua. Sen on Greve tulkinnut hopea-asuiseksi pikkupojaksi, joka aina tarpeen tullen ilmestyy antamaan voimaa ja energiaa vaikeuksien voittamiseen.

Ensi-illassa Ainona, Väinämöisenä ja Ilmarisena tanssivat Linda Haakana, Samuli Poutanen ja Frans Valkama. Kukin teki hahmostaan niin moniulotteisen kuin nopeasti etenevä tarina antoi myöten, mikä välillä supistui vain muutamaan tunteeseen tai luonteenpiirteeseen. Ainon varjon tehtävä ei ihan avautunut, mikä ei ollut hahmon esittäjän Valeria Quintanan vika. Sisu-poikana hurmasi Rasmus Haavisto.

Kokonaisuutena ja koreografisesti Kalevalanmaa on aikamoinen sillisalaatti, jossa tanssillisestikin on paljon kaikkea. Liikekielellisesti varsinaista klassista balettia on melko vähän, lähinnä Pohjan akan ja hänen tyttäriensä osuuksissa. Muu koreografia on pääasiassa klassispohjaista nykytanssia. Ratkaisu sopii tällaiseen massiiviseen kavalkadimaiseen teokseen.

En sanoisi, että Kalevalanmaa jää suomalaiseen tanssihistoriaan, mutta aikamoisen vaikuttava Suomi100-juhlaesitys se on. Siinä on paljon hienoa tanssia, hengästyttäviä visuaalisia kuvia, upeasti soivaa musiikkia, hyviä oivalluksia ja roppa kaupalla positiivista otetta. Se on myös taatusti erilainen kuin mitä Kansallisbaletilta yleensä on totuttu odottamaan. Se vain on niin täynnä kaikkea, että katsojalle tulee ähky.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta

Liikkeellä marraskuussa -tanssifestivaalin avauksessa esillä olivat liikkuvan kehon ja esineiden uudenlaiset suhteet

Kuva: Simo Karisalo
Sonja Jokiniemen koreografiassa Blab liikuttiin halujen ja seksuaalisten fantasioiden maailmoissa.

Viime perjantaina alkanut Liikkeellä marraskuussa -festivaali on jo 30 vuoden ajan tuonut pääkaupunkiseudulle nähtäväksi nykytanssin, ja viime vuosina yhä enenevässä määrin esitystaiteen, kansainvälisesti ajankohtaisia ja kiinnostavia esityksiä. Perinteisesti mukaan on kuulunut myös kotimainen kantaesitys yhteistyössä Zodiak – Uuden tanssin keskuksen kanssa.

Yhdeksänpäiväisen festivaalin ensimmäiseen viikonloppuun sisältyi muun muassa Sonja Jokiniemen kantaesitys ”Blab” ja montrealilaisen, tänä vuonna Venetsian biennaalin Hopeisella leijonalla palkitun Dana Michelin sooloteos ”Mercurial George”.

Sinänsä hyvin erilaisissa esityksissä oli yllättäen myös yhteneväisiä elementtejä. Kummassakin esineet ja suhde niihin olivat keskeisessä asemassa.

Jokiniemellä esineet olivat esitystä varten tehtyjä, pääasiassa kankaisia ja enemmän tai vähemmän seksistisiä. Michelillä ne olivat arkiesineitä, joille hän antoi uuden tai alkuperäistä suuremman merkityksen ja tehtävän.

Kummassakin esityksessä liike oli suurimmaksi osaksi kaikkea muuta kuin tanssiliikkeeksi käsitettävää.

Mercurial George -esityksessä vaikutti siltä, että Michelin pyrki liikkumaan mahdollisimman hankalasti niin lattiatasossa ryömimällä kuin pystyssäkin. Liikkeiden vääntyneet ja kulmikkaat asennot osoittivat kuin ohimennen esiintyjän laajan teknisen osaamisen.

TANSSI

Zodiak -Uuden tanssin keskus

Liikkeellä marraskuussa -festivaali

Blab

Konsepti, koreografia ja visualisointi Sonja Jokiniemi – Valot Heikki Paasonen – Esiintyjät Ivo Serra, Mira Kautto, Sara Gurevitsch

Mercurial George

Konsepti ja esitys Dana Michel – Valot Karine Gauthier – Ääni David Drury

Käsiohjelmassa puhuttiin teoksen omasta universumista ja sinne se myös jäi. Ainakaan vanhemmalle katsojalle ei oikein avautunut, mitä itsekseen mumiseva Michel tarkoitti tai mihin hän pyrki kaivaessaan tavaroita harmaista säkeistä, esittäessään radiojuontajaa tai upottaessaan kasvonsa sinertävään taikinaan. Halutessaan esityksen saattoi mieltää ihmisen turhauttavaksi kehityskuluksi viattomasta lapsuudesta nuoruuden kautta kiireiseen ja samana oravanpyöränä jatkuvaan aikuisuuteen, joka ei voi päättyä kuin katastrofiin jättimäisten tsunamiaaltojen vyöryessä yli.

Seksuaalisia tekoja

Jokiniemen Blab oli kolmelle esiintyjälle tehty esitys, jonka pääpointiksi muodostui toiminta erilaisten kankaisten möykkymäisten tai penistä imitoivien esineiden kanssa. Halut ja teot, joita esityksessä oli, viittasivat enemmän tai vähemmän seksiin ja seksuaalisiin fantasioihin.

Tärkeä merkitys oli suulla, jota esiintyjät käyttivät kuin pienet lapset tai eläimet. Kaikki laitettiin suuhun tai suulla tartuttiin niin esineisiin kuin toisiin ihmisiin.

Tunnin mittaisen esityksen hankaluutena oli, ettei se kehittynyt oikein mihinkään. Jo puolessa välissä perusidea oli käyty perusteellisesti läpi, eikä loppupuolen outo liikehdintä ja ilmeily ainakaan parantanut asiaa.

Blabin esiintyjät, Ivo Serra, Mira Kautto ja Sara Gurevitsch hoitivat tehtävänsä moitteettomasti. Heidän tietoisen ilmeettömät hahmonsa toimivat sekä etäännyttävänä elementtinä että teki heistä kokonaisuuden kehollisia osia, ei yksilöitä. Hieman ärsytti esityksen lievä sovinistinen ote, joka mielestäni näkyi vaikkapa siinä, että naisten asut näyttivät kaiken mahdollisen ilman alusvaatteita, miehen ei.

Annikki Alku

Keskustelua aiheesta