Lillanin Tartuffessa kaikki on kohdallaan

Kuva: Henrik Schütt
Asko Sarkola tekee Tartuffennimi roolin hurmaavan kokonaisvaltaisesti, ja saa hienoa komppausta koko muulta näyttelijäensembleltä kuten Åsa Walleniukselta.

Komedian tuottama nautinto  on aina suuri, kun esityksessä jotakuinkin kaikki osuu kohdalleen.

Näin käy Lilla Teaternissa, jonka syksyssä yleisöä riemastuttaa Moliéren klassikkokomedia ”Tartuffe”. Nimiosassa nähdään Asko Sarkola, joka tekee loistokkaasti  jäähyväisroolin Helsingin kaupunginteatterin johtajana  ja vieläpä juuri näyttämöuransa alkusijoilla Lillanissa.

TEATTERI

Lilla Teatern

Molière
: Tartuffe

Ruotsinnos Hans Alfredson
 – Ohjaus Kari Heiskanen
 – Lavastus Antti Mattila
 – Puvut Elina Kolehmainen
 – Valot Ville Aaltonen
 – Äänet Antero Mansikka
Rooleissa Pia Runnakko, Carl-Kristian Rundman, Åsa Wallenius, Jon Henriksen, Minni Gråhn, Tom Rejström, Joachim Wigelius, Lilli Sukula-Lindblom, Asko Sarkola, Sixten Lundberg, Tom Wentzel

Hans Alfredsonin runomittainen ruotsinnos soljuu kauniisti ja kielelliset iskut toimivat täydellisesti. Ansio upeasta esityksestä kuuluu koko työryhmälle. Ohjaaja Kari Heiskasen rytmitaju pitää ja henkilöohjaus on täsmällistä. Esityksessä ei ole yhtään löysää, vaan se on kokonaisuudessa napakkaa komediaa, jonka jokaisella elementillä on merkitys. Katsojan tehtäväksi jää jännätä sitä, miten Orgonin perhe erottaa teeskentelijän todellisesta uskovaisesta.

Nappiin onnistunut roolitus

Lillanin Tartuffe näyttelijätyö on kauttaaltaan huippua. Toki Asko Sarkolan Tartuffe-tulkinta on todella komeaa katsottavaa sekä fyysiseltä että retoriselta ilmaisultaan. Hän tekee roolinsa sekä suuresti että pienesti. Tartuffessa on elostelijan ylilyöntejä, mutta myös paljoon puheeseen perustuvaa hienovireistä ilmeikkyyttä. Puhe ei ole vain puhetta, vaan se on myös suuntia ja sisäistä ääntä.

Mutta ei Sarkola siis yksin tee esityksestä loisteliasta. Nautittavaa näyttelijäntyö on kaikkinensa. Komean roolin Orgonina tekee Carl-Kristian Rundman. Tuo hurskas mies, joka on Tartuffen pauloissa. Rundmanin Orgon huokuu sisäistä tyytyväisyyttä, pyhyyttä ja kuvitelmaa oikeiden ratkaisujen tekemisestä. Roolin komediallisuus on varsin vähäeleistä ja perustuu paljolti eleiden hallintaan. Riemastuttavaa työtä tekee Lilli Sukula-Lindblom Dorinena, joka näkee, kuulee ja ymmärtää kaiken.

Suomenruotsalaisen teatterin nuoren polven esiinmarssi on myös vakuuttavaa tässä produktiossa. Keväällä 2016 näyttelijäntyön maisteriohjelmasta valmistuneet Tom Rejström ja Jon Henriksen sekä harjoitustyötään tekevä Minni Gråhn ovat kaikki hyvin valmiin tuntuisia, herkkiä näyttelijöitä, joiden työtä on mukava katsoa. Etenkin Gråhnin Mariane on hyvin monisävyinen pakkoliittoa kammoksuva nuori nainen. Gråhn tulkitsee Marianensa hyvin fyysisesti, mutta piirtää kuitenkin samalla myös kuvaa  herkästä nuoresta naisesta.

Tasapainon taidetta

Esityksessä viehättää erityisesti sen tasapainoisuus ja vahva ensemble. Yhteistyö on näyttämöllä komeaa ja esitys on alusta alkaen porukan hanskassa. Teksti ja näytelmän lajityyppi on sisäistetty hyvin kaikilla osa-alueilla. Elina Kolehmaisen pukusuunnittelu tuo Molière-klassikon kohti nykypäivää. Myös Antti Mattilan niukka lavastus piirrosmaisine ovineen toimii hyvin.

Tasapainoisuus tuo muassaan pakottomuutta ja tyylillisiä epäloogisuuksia ei ole häiritsemässä katsomiskokemusta. Lillanin Tartuffe on niin puhdasta ja kaunista teatteria, että esitys todella jättää jälkensä ajatuksiin. En muista pitkään aikaan saaneeni näin merkittävästi ilahduttavaa teatterikokemusta.

Terhi Tarvainen

Keskustelua aiheesta

Kari Heiskanen ohjaa jo toistamiseen Seitsemän veljestä – Kivi-klassikko ensi kesänä Suomenlinnassa

Kuva: Kari Hulkko
Kari Heiskasella on tältä vuosikymmeneltä tuntumaa kansallisten merkkiteosten ohjaamisesta kesäteatteriin, kun hän teki Haavikon Rauta-ajan Pyynikille 2011.Ohjaajan vieressä oikealla tuolloin Ilmarista näytellyt Auvo Vihro.

Ryhmäteatterin isännöimässä Suomenlinnan kesäteatterissa nähdään kesällä 2017 ”Seitsemän veljestä”. Ensi-ilta on  15. kesäkuuta, ja liput tulevat myyntiin maanantaina 27.2.

Veljesten rooleissa ovat näyttelijät Santtu Karvonen (Juhani), Tommi Rantamäki (Tuomas), Eino Heiskanen (Aapo), Eero Ojala (Simeon), Mikko Virtanen (Timo), Miro Lopperi (Lauri) ja Elias Keränen (Eero). Sovituksen on tehnyt Kari Heiskanen, joka myös ohjaa esityksen. Heiskanen on ohjannut Kiven klassikon menestyksellisesti   aiemminkin: vuonna 2002 hän teki Veljekset Lahden kaupunginteatteriin.

Kivi-klassikoiden ystävillä on hyvät muistot Suomenlinnasta kesältä 1993, jolloin Arto af Hällström ohjasi Hyvän Omantunnon Linnakkeeseen ikimuistoisen toteutuksen ”Nummisuutareista”.

Ryhmäteatteri lupailee tulevasta , että ”Heiskasen sovitusja ohjaus on ankarasti Aleksis Kiven eetosta kunnioittava, riehakkaan kiihkeä ja sydämeen käyvä tulkinta suomalaisen kirjallisuuden rakastetuimmasta teoksesta”.

Peer Gyntillä aloitetun Ryhmäteatterin juhlavuoden kolmas ensi-ilta on marraskuussa, jolloin ensi-iltansa saa Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän kirjoittama uusi kotimainen kantaesitys, jossa ovat mukana muun muassa näyttelijät Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Robin Svartström, Ulla Tapaninen ja Vesa Vierikko. Esityksen ohjaa Esa Leskinen.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Granadassa leimahtelevat parisuhteelliset poltteet ja nasakka sananvaihto

Kuva: Yehia Eweis
Andalusialainen härkätaistelukulttuuri tunkee Harrin (Risto Kaskilahti) ja Kirsin (Sari Puumalainen) hotellihuoneeseen asti.

On kiitollista, ettei Pasi Lampelan kirjoittamassa näytelmässä ”Granada” soi  Augustin Laran säveltämä samanniminen, kvasi-intohimoinen viihdestandardi. Vaikka sen ovat levyttääneet kaikki Sinatrasta Shadowsiin ja Pavarottista Baccaraan, musiikin livenä näyttämöllä esittävä PK Keränen ei sen mahtipontisia sävelkulkuja kitarallaan tapaile.
Kiitos siitä. Ja siitä vähäeleisemmästä, tyylikkäästä näyttämömusiikista.

Muutenkin Lampelan kipakka komedia välttää kliseet niin Andalusia- kuin parisuhdeosastolla. Noista jälkimmäinen on draaman kannalta se ehdottomasti tärkeämpi juttu, tapahtumapaikka toissijainen, jopa yhdentekevä, kun yhdessä ja samassa hotellihuoneessa koko ajan ollaan. Nähtävyyksiä Alhambroineen käydään toki katsomassa, mutta ne ovat esillä vain reunarepliikeissä ja sivulauseissa, ei esimerkiksi videoissa.

TEATTERI

Suomen Kansallisteatteri, Willensauna
Pasi Lampela: Granada

Ohjaus Pasi Lampela – Lavastus ja puvut Markus Tsokkinen – Musiikki PK Keränen – Valot Harri Kejonen Ääni Esa Mattila – Rooleissa Sari Puumalainen, Risto Kaskilahti; kitaristi PK Keränen

Lampela ei olekaan ole videomiehiä. Hän luottaa sanaan, oli kyse sitten historiallisista näytelmäteksteistä, perhetragedioista tai komedioista, joista kirjailijan draamatuotannossa ei tähän mennessä olekaan juuri päästy nauttimaan.

Vanhat ja uudet suolat

Granadan tapahtumat tiivistyvät siis lomahotellin huoneeseen, jonne alunperin on tarkoitus majoittua vain Kirsin, toimittajan, joka on kaupungissa jäljittämässä isoisänsä vaiheita Espanjan sisällissodassa. Matkalle mukaan änkeytynyt Kirsin entinen heila Harri joutuu varaussekaannuksen vuoksi asettumaan lisävuoteelle samaan luukkuun – ja kas, siinähän on jo draamakomedia ainesta kerrakseen. Etenkin, kun nykyisestä vaimostaan äsken eronnutta Harria vanha suola janottaa aina vaan, mutta Kirsillä on jo uusi kierros nimeltä Patrik menossa.

Harri peittelee aluksi varsin aggressiivisestikin syytä siihen, miksi on ollut vapaa lähtemään Kirsiä eskorteeraamaan Espanjaan, mutta aika pian käy selväksi, että loppuunpalaminen poliisin työssä on vienyt hänet sairaslomalle.

Pariskunta käy muutaman päivän ja vähän yönkin aikana läpi mennyttä suhdettaan ja uudelleenlämmittelyn mahdollisuuksia. Niinhän siinä käy, että hormonit hyrräävät kumpaisellakin, myös ensin tiukasti hanttiin pistävällä Kirsilläkin siihen malliin, että Harrin epämukava lisävuode jää tyhjänpantiksi. Mutta että pidemmälle kuin satunnaiseen lomaseksiin… Sitä mahdollisuutta/mahdottomuutta käännellään ja kaulitaan sitten hartaammin.

Lampelan kahdelle näyttelijälle kirjoittama vuoropuhelu on viihdyttäväon iskevimmillään silkkaa screwballia parhaiden Cary Grant-Katherine Hepburn -perinteiden tyyliin. Granada-näytelmä ei kuitenkaan jumitu tykittämään vain napakoita verbaalisia gageja, vaan saa lisävirtaa päähenkilöidensä arkisuudesta ja elämänmakuisesta siviilikriisinhallinnasta, jota kumpikin tahoillaan on parisuhteissaan joutunut toteuttamaan.

Näin syntyy myös dialogisia törmäyksiä, kun toinen on jossain asiassa kuolemanvakavissaan ja toinen virnistelee vastaan – ja jo kohta osat vaihtuvat.

Granadasta olisi tullut vielä kompaktimpi ja komediana ehkä hauskempikin, jos Lampela olisi malttanut karsia rönsyjä. Nyt parituntinen on ahdettu turhan täyteen: tiivistunnelmaisen parisuhdesanailun rinnalla kulkee paitsi tuo Kirsin sukututkimus sisällissotajuonteineen myös piipahduksia milloin antiikin Kreikan mytologiaan, Euroopan pakolaisvirtoihin, kick-boxingiin tai härkätaistelun syvimpään olemukseen.

Pari parina

Sari Puumalaiasella on Kansallisteatterin tämän vuosikymmenen produktioista plakkarissaan sarja hienoja rooleja, joissa on sekä arkista uskottavuutta että tarkkaan viritettyä komediallisuutta: ”Nenäpäivän” Irma, ”Dreamteamin” Jutta, ”Pahan äitipuolen” se parempi äiti Sari. He saavat nyt rinnalleen tämän Granadan nelikymppisen Kirsin, jolla on jalat maassa, mutta pää samaan aikaan vähän pilvissä. Lapsen teko vilkkuu mielessä biologisen kellon tikittäessä, mutta mieheen sitoutuminen siinä sivussa on vaikeampi rasti.

Puumalainen säätelee taidolla suuria ryöpsähdyksiä ja mikrotason ele- ja ilmearsenaalia. Näin Kirsi on alusta loppuun ihan lihaa ja verta, täysin katu-uskottava (vain hänen toimittajatyön käytännöistään saatan olla kyseenalaistavampi).

Risto Kaskilahti on tehnyt Helsingin kaupunginteatterissa niin paljon revittelempää komediaa ja silkkaa farssia, että hänen kanssaan joutuu tekemään vähän enemmän töitä, jotta löytää Harrista saman uskottavuustason kuin Kirsistä – mutta sehän on enemmän varautuneen katsojan ongelma kuin näyttelijän. Eikä Kaskilahti niitä farssimaneereita nyt haitaksi asti viljele, antaapa vain Harrille erilaisen temperamentin kuin vastapoolille.

Se, että Puumalainen ja Kaskilahti ovat siviilissäkin aviopari, on ja ei ole olennaista esityksen kannalta.  Merkityksellisintä on kaiketi se, että isot, keskinäiset tunteenpurkaukset ja toisen reaktiot niihin ovat varmasti tulleet heille tutuksi vuosien varrella. Siksi Granadan sanailut ja sanattomaksi jäämiset tuntuvat hyvin luontevilta.

Toisaalta molemmat ovat Willensaunan lavalla rooleissa, eivät dokumentoimassa perhe-elämäänsä, joten näyttelemistä pitää viedä Kirsin ja Harrin ehdoilla. Ja toki ohjaaja Lampelankin, joka Granadallaan osoittaa olevansa myös kelpo komediantekijä, ei vain norénilaisten perheahdistusten tai muiden kriisien kuvaaja.

Keskustelua aiheesta

Lars von Trierin kynästä syntyy myös uskottavaa komediaa

Kuva: Otto-Ville Väätäinen
Linnateatterin Pomo!-komediassa Rami (Teemu Aromaa, toinen oikealla) palkkaa Kriston (Mikko Nousiainen, oikealla) näyttelemään yrityksen johtajaa. Työntekijät (vasemmalta Linda Wiklund, Jere Hultin, Suvi Aarrekari ja Tom Petäjä) eivät ole vakuuttuneita.

Linnateatterissa on viime vuosina totuttu näkemään kahden tai kolmen näyttelijän komedioita, joissa lennossa vaihtuvia rooleja on jopa kymmeniä. On siis virkistävää nähdä näyttämöllä peräti kuusi näyttelijää. Varsinkin, kun komedia etenee sujuvasti.

TEATTERI

Linnateatteri, Turku

Lars von Trier: Pomo!

Suomennos ja ohjaus Mika Eirtovaara – Sovitus Jack McNamara – Lavastus Peter Ahlqvist – Puvut Anniina Kuula – Valot Esa Näykki – Ääni Marko Korkeaniemi – Rooleissa Mikko Nousiainen, Teemu Aromaa, Linda Wiklund, Tom Petäjä, Jere Hultin ja Suvi Aarrekari

Tanskalainen Lars von Trier tunnetaan monista ihastuttaneista ja kohauttaneista elokuvistaan kuten ”Breaking the Waves” (1996), ”Dogville” (2003), ”Antichrist” (2009)  ja ”Melancholia” (2011). Näytelmä ”Pomo!” on sovitettu  Trierin ohjaamasta ja käsikirjoittamasta elokuvasta ”Koko homman pomo” (2006).

Elokuvaohjaajan synkät sävyt tuntuvat Linnateatterissa kaukaisilta. Pomo! on raikas, koska von Trier rakentaa taitavasti jännitteitä ja haastaa katsojaa – kuitenkin naurun kautta.

Mika Eirtovaaran suomennoksen turkulaistamiseen saatiin erityislupa. Näytelmässä turkulainen pienyritys käy kauppoja venäläisen firman kanssa. Alkuperäistekstissä tanskalaisesta it-yrityksestä on kiinnostunut islantilainen bisnespomo.

Farssimaista toimistoarkea

Näytelmässä yrityksen johtaja (Teemu Aromaa) on rennon ilmapiirin turvatakseen esittänyt alaisilleen olevansa yksi heistä ja väittänyt, että suurin pomo asuu Yhdysvalloissa. Jotta kaupat venäläisten kanssa saadaan tehtyä, pomo palkkaa liiketapaamista varten näyttelijän (Mikko Nousiainen) esittämään johtajaa. Tarkoituksena on myydä firma ulkomaalaisille, jolloin työntekijät saavat potkut ja pomo isot rahat.

Näyttelijä Kristo ottaa roolinsa tosissaan ja haluaa luoda tapaamisesta jännitysnäytelmän. Roolinsa kautta hän tapaa yrityksen osastopäällikköjä ja joutuu selittelemään oikean omistajan juonittelemia tekoja. Selonteon jälkeen Kristosta tulee työntekijöiden uusi suosikki. Tästä voimaantuneena hän laittaa firman omistuskirjat sekaisin.

Vaikka näytelmän loppu kärjistyy farssimaiseksi sekoiluksi, paketti pysyy kasassa. Katsojia puhutellaan it-yrityksen yt-uhan alaisina toimistorottina, mikä Kriston rakentamassa trillerissä on toimiva tehokeino.

Varmaa näyttelijäntyötä

Lars von Trierin komedia piristää ilman kaksimielisellä huumorilla mässäilemistä. Ohjaaja Mika Eirtovaara on saanut näyttelijöihin samaa raikkautta.

Roolisuoritukset ovat tasapainoisia, eivätkä vilise näyttelijöiden maneereja – jos ei Tom Petäjän silmien pyörittelyä lasketa.

Vaikka Kristo on draaman tavoittelussaan jopa maaninen, Mikko Nousiainen luottaa selkeään ja rauhalliseen ilmaisuunsa. Teemu Aromaa on hermoheikkona yritysjohtajana energinen ja fyysisyydeltään juuri roolin sopiva.

Vaikka naisten roolit jäävät Pomo!-näytelmässä harmittavan sivuun, varsinkin Linda Wiklund vakuuttaa. On mukavaa nähdä häntä vahvan naisen roolissa (tiukka bisneslady Liisa), kun esimerkiksi Emma-teatterin kesänäytelmissä Wiklundille on useimmiten nakitettu kaikki bimbohahmot.

Lambergin virkistävä vaikutus

Taiteellisena johtajana viime elokuussa aloittanut Kalle Lamberg on ollut Linnateatterille raikas muutos. Produktioissa on edelleen taattua linnateatterimaisuutta, mutta juurtuneita tapoja on ravisteltu: näyttämö on täytetty näyttävillä lavasteilla ja usealla näyttelijällä.

Uutta on myös Näytönpaikka-pilottihanke, jonka kautta Jere Hultin ja Suvi Aarrekari ovat päässeet  mukaan Pomon näyttelijäkaartiin. Näin on tarjottu näyttelijänurasta kiinnostuneille nuorille tilaisuus näyttää kykynsä ammattiteatterin produktiossa.

Toivottavasti Linnateatterissa jatketaan Pomon viitoittamalla tiellä.

Ellinoora Sandell

 

Tallenna

Keskustelua aiheesta

Raatikon onnistunut tanssisatu kumartaa Peking-oopperan suuntaan

Kuva: Matti Rajala
Pohjatuuli (Karoliina Surma-aho) tuivertaa merenkävijöitä (Anni Vuorela ja Valter Sui) Tanssiteatteri Raatikon kiinalaisvaikutteisessa tanssisadussa.

Kiinalaista Peking-oopperaa lapsille? Tuntuu varmasti ensikuulemalta aika erikoiselta. Mutta kun asialla ovat asiansa osaavat tekijät, ei lopputulos olekaan ollenkaan hullumpi. Päinvastoin.

Tanssiteatteri Raatikko on aikaisemminkin tehnyt koko perheelle suunnatuissa esityksissään ennakkoluulotonta yhteistyötä muiden taidelajien edustajien muun muassa Taikateatteri 13 kanssa.

Nyt Raatikko on toteuttanut yhdessä suomalaisen Wusheng Companyn kanssa kiinalaisen Peking-oopperan hengessä tehdyn teoksen ”Pohjatuulen kolme lahjaa”, jota suositellaan yli 3 -vuotiaille.

TANSSI

Tanssiteatteri Raatikko

Pohjatuulen kolme lahjaa

Koreografia ja dramaturgia norjalaisen kansansadun pohjalta Antti Silvennoinen – Musiikki Markus Rantanen – Lavastus ja puvut Terttu Tokkola ja Antti Silvennoinen –  Valot Christian Hernberg Esiintyjät Karoliina Surma-aho, Anni Vuorela,  Valter Sui

Esityksen tarina pohjautuu norjalaiseen kansansatuun köyhästä, mutta rohkeasta ja päättäväisestä maalaistalon tytöstä, joka lähtee peräämään Pohjatuulelta hyvitystä sen myllättyä hänen kotinsa. Tietenkin mukana on taikaesineitä, huijareita ja jännittäviä tilanteita, eikä huumoriakaan unohdeta. Ja lopussa kunnon satujen tapaan hyvä voittaa.

Esityksen ohjaajana Wusheng Companyn Antti Silvennoinen on luonut näyttämölle raikkaasti kiinalaisen teatterin tyylisen teoksen. Se näkyy liikekielessä, erityisesti käsien asennoissa ja kävelytyylissä, sekä tietenkin puvustuksessa, joka on olennainen osa Peking-oopperan visuaalista ilmettä. Terttu Tokkolan yhdessä Silvennoisen kanssa suunnittelemat asut ovat oikeaoppisen värikkäitä ja tyyliteltyjä. Itse Pohjatuulessa maskeineen ja päähineineen on sekä komeutta että pelottavuuttakin.

Markus Rantasen musiikki palvelee ennen kaikkea tarinaa ja luo tunnelmia, eikä ole erityisemmin kiinalaista. Se ei ole tarpeenkaan, sillä se toimii mainiosti juuri näin.

Esitys toteutetaan vain kolmen esiintyjän voimin. Heistä varsinkin Valter Sui joutuu huhkimaan monessa roolissa äidistä majatalon pitäjään. Eri hahmot ovat näppärästi karakterisoituja äänenkäyttöä myöten.

Karoliina Surma-aho on mahtava Pohjatuuli, mutta myös mitä hellyttävin taikalehmä ja lammas. Esityksen sankarittarena Anni Vuorelan maalaistyttö on juuri sellainen kuin kuuluukin, viehättävä ja tarmokas.

Kaikki kolme ovat näyttämöllä hyvin luontevia, mutta myös kiinalaisen teatterin tyylin mukaisia.

Oikeastaan ainoa asia, joka esityksessä tuntuu oudolta ja irralliselta, on aloituskohtauksessa Pohjatuulen myrskyn kouriin joutuva merirosvolaiva, jonka miehistöllä ei muuten ole mitään tekemistä itse tarinan kanssa. Sitä ihmettelivät muutamat lapsiyleisönkin jäsenet.

Annikki Alku


Keskustelua aiheesta

Arenan farssissa kaikki tärkein on kohdallaan: paljon ovia, putoavia housuja ja sekoavia ihmisiä

Kuva: Tapio Vanhatalo
Helsingin kaupunginteatterin farssiuutuudessa ovat perusasiat kunniassa: ovet liikkeessä (Eero Saarinen), housut kintuissa (Iikka Forss) ja käry käymässä (Riitta Havukainen).

Hyvä farssi on niin kovatempoinen taitolaji, että ei siinä auta jäädä tuleen makaamaan. Niinpä Helsingin kaupunginteatterissa on paineltu suoraan jatko-osaan kulkematta perusteoksen kautta. Monissa maakuntateattereissa (muun muassa Lahti, Kouvola, Savonlinna, Mikkeli, Tampereen Teatteri) hyvin suosittuna pyörinyttä Ken Ludwigin komediaa ”Lainatenori” ei  kaupunginteatterissa ole esitetty, mutta sen jatko-osaan ”Tenorit liemessä” on tartuttu ensimmäisenä Suomessa, jopa koko Pohjolassa.

TEATTERI

Helsingin kaupunginteatteri, Arena

Ken Ludwig: Tenorit liemessä

Suomennos Reita Lounatvuori – Ohjaus Jaakko Saariluoma – Lavastus Katariina Kirjavainen – Puvut Sari Salmela – Valot Kari Leppälä – Ääni Eradj Nazimov – Rooleissa Eero Saarinen, Iikka Forss, Santeri Kinnunen, Taneli Mäkelä, Riitta Havukainen, Oona Airola, Jonna Järnefelt

Eikä tenorien, heidän vaimojensa, rakastajattariensa, tyttäriensä, managereidensa ja piccoloidensa sekoiluja seuratessa missään vaiheessa pulpahtanut mieltä askarruttamaan kysymyksiä näiden henkilöiden taustoista tai aiemmista kohtaamisista. Farssissa nyt on nyt, ja tulevaisuus kolmen sekunnin päässä arvaamaton – menneistä viis.

Tuon varmaan tietää myös Ken Ludwig, jonka komedioista enin osa on esitetty teatterimaailman ytimissä Broadwaylla tai Lontoon West Endissä. Tämä hänen uusimpansa, lystikkään shakespearelaisesti nimetty ”Comedy of Tenors”, kantaesiettiin Clevelandissa Yhdysvalloissa puolisentoista vuotta sitten ja on sitten lähtenyt hyökynä valtaamaan teattereita ympäri maailmaa. Se ei yllätä, sillä jutussa on universaali ”sanoma”.

Saariluoma läpäisee tulikokeensa

Tenoritoilailun ohjaajana Helsingin kaupunginteatterissa debytoi Jaakko Saariluoma, jolla on taustallaan monipuolinen komedia- ja viihdekarriääri näyttämöiltä, elokuvista, tv-viihteestä ja viime vuosina erityisesti stand up -keikoilta.  Farssi on tunnetusti vaativa, laji; jotta se naurattaisi tärviölle, edellytetään rytmin ja ajoitusten täydellistä kohdalleen osumista. Jos se ei huvita liki hengiltä, on jääty puolitiehen tai epäonnistuttu. Arenassa hengensalpaus ja tikahtuminen on kiivaimmissa vaiheissa monesti lähellä, joten Saariluoman tulikoetta on syytä pitää onnistuneesti läpäistynä.

Alku tosin on vähän hidasteleva. Sekoilukuvion valmistelu tuntuu olevan liiankin perusteellista ja henkilöiden asemointi nöyryytyksille alttiisiin tilanteisiin jopa viipyilevä. Mutta sitten kun repeää, on vyörytys hengästyttävää.

Juonikäänteitä ei tällaisissa komedioissa kannata koskaan avata liian pitkälle, spoilattu farssi on aivan turhanaikaista katsottavaa. Sen verran uskaltaa paljastaa, että pääosissa on kolme tenoridiivaa ja heidän hermokimppu managerinsa, jotka ovat Pariisissa vuonna 1936 valmistautumassa vuosisadan konserttiin. Paitsi taiteelleen, myös naisilleen intohimoisesti omistautuvat oopperatähdet alkavat eri syistä kuumeta toisilleen, managerilleen, perheenjäsenilleen ja vähän koko maailmalle ja lopulta konsertin toteutuminen alkaa olla vaakaladalla – muutama tiima ennen h-hetkeä…

Huvittamisen hallitseva näyttelijäensemble

Saariluomalla on ollut ohjattavanaan Helsingin kaupunginteatterin parhaita komediavoimia, ja heihin hänen on ollut itse farssilajin kanssa vähän kokemattomampana hyvä luottaa.

Koko porukka on luottamuksen arvoinen: Riitta Havukainen, Jonna Järnefelt, Taneli Mäkelä, Eero Saarinen, Santeri Kinnunen,  Iikka Forss ja myös ensemblen kohta kolmekymppinen  ”juniori” Oona Airola ottavat käänteikkään kohelluksen haltuun heti. He ramppaavat neljissä ovissa vaaditun täsmällisesti, ovat juuri oikein väärissä paikoissa vääriin aikoihin, jäävät hämmästyneinä kiinni jokaisen mahdollisen ja mahdottoman rysän päältä, putoilevat parvekkeilta yms. yms. Eero Saarinen pääsee kerrankin kaupunginteatterin komediassa loistamaan ikään kuin pääroolissa, vieläpä tuplana. Hän ottaa niin oopperadiiva Tito Merellistä kuin hotellipiccolo Bebbosta kaiken ilon irti ja jakaa sen katsomoon.

Olemukseltaan aristokraattinen Jonna Järnfelt on tällaisissa komedioissa aina herkkupala seurattavaksi: mitä ylhäisempi hahmo, sen rajummin joutuu häväistyksi. Niin nytkin, vaikka hänen venäläisdiivansa Tatjana Racón yrittääkin viimeiseen asti pitää fasadinsa kasassa.

Kaupunginteatterin miehitykseen kuusi vuotta kuuluneesta Iikka Forssista on sukeutunut mainio farssintaitaja konkareiden rinnalle.

Farssi on suotta vähätelty ja vähäarvoiseksi luokiteltu näyttämölaji. Helsingin kaupunginteatterin Tenorit liemessä näyttää, että kun perusasiat osataan ja laatukriteerit huolekkalla tekemisellä täytetään, syntyy korkean viihdytysarvon teatteria. Ei sellaisella ole mitään hävettävää kuningasdraamojen ja perhehelvettikuvaelmien rinnalla.

 

Keskustelua aiheesta