Maan vanhimman ja suurimman bluesfestivaalin 40-vuotisjuhlan kunniaksi lauantainen konsertti Järvenpään Vanhankylänniemessä oli tasalaatuisen vahva kokonaisuus, jossa ei heikkoa lenkkiä ollut. Tyyliskaala ulottui laajalle, ja blueseinta antia taisi tarjota kotimainen alan all star -kokoonpano SF-blues (Heikki Silvennoinen, Pepe Ahlqvist, Dave Lindholm).  Keskipäivän toinen kotimainen orkesteri, Euroopassa hyvin vastaanotettu juurimusan vientituotteemme Micke Björklöf & Blue Strip pudotteli taas tanakkaa bluesrockia yli 25-vuotisen uran tuomalla kokemuksella.

Kitarikingi Pulliainen (vasemmalla) kättelee bluesministeri Kuloniemeä.

Kattauksen kolmas kotimainen oli ensimmäistä kertaa Järvenpään festivaalilla esiintynyt kaikkien tyylien erikoisosaaja Esa Pulliaisen luotsaama Agents. Sitä ei ehkä mielletä ihan ensimmäisenä bluesorkesteriksi, mutta, kuten tiedetään, bändiltä taittuu kaikki lajit 1950-luvun suomi-iskelmästä tyylipuhtaaseen rock’n’rolliin, kuulakkaasta rautalangasta suuren amerikkalaisen laulukirjan evergreeneihin.

Jo ennen agentteja Vanhankylänniemen lavalla ehdittiin nähdä toinenkin veljespari tosi toimissa. Dickinsonin pojat Luther ja Cody näyttivät, kuinka kahdella miehellä voidaan täyttää niin iso musiikillinen tila, että bändille ilkeää antaa nimeksi North Mississippi Allstars. Duossa (joka levytyksissä toki laajenee basistilla ja muilla tarvittavilla instrumentalisteilla) Luther soittaa kitaroita ja Cody rumpuja sekä koskettimia – joskus hämmästyttävästi yhtä aikaa. Cody kävi välillä myös kitaran varressa ja silloin velipoika istahti rumpupatterin ääreen. Tälläisiä päikseenvaihtoja näkee rokkiskenessä harvoin (kitara-rumpu-kaksikkoja kylläkin, esimerkiksi Whiten sisarusten The White Stripes, joka tyylillisesti istuisi Puistobluesin kuosiin sekin). Aika harvoi sitäkään, että Lutherin ja Codyn soittaessa kaksistaan kitaroita, rumpukomppi ei missään vaiheessa katkennut, vaan basarin kalvo jatkoi koko ajan tärähtelyään.

North Mississippi Allstarsin mainiot Dickinsonin veljekset, Cody vaihteeksi kitarassa ja Luther rummuissa.

Pieni suuri mies

Bluesjuhlan pääesiintyjäksi oli saatu pitkästä aikaa (edellinen soololevy 1999) uuden levyn julkaissut  Steven Van Zandt, musiikkikuvioissa paremmin ehkä Little Steveninä tunnettu monitaituri. Herrahan on päässyt jopa Rock’n’roll Hall of Fameen ansioistaan erään newjerseyläisen muusikon “taustayhtyeessä”. No, E Street Band on Bruce Springsteenille todellakin paljon enemmän kuin taustabändi, se on huippumuusikoiden luova yhteenliittymä, jota ilman The Boss ei olisi niin suuri päällikkö kuin on.

Little Steven puolestaan on mitaltaan ehkä pieni, mutta sydämeltään ja läsnäolevuudeltaan iso hahmo. Keväällä ilmestynyt “Soulfire”- albumi on tuhtisoundista, eri tyylilajeja surutta toisiinsa sulauttavaa musaa, ja sen  nimikappaleella Little Steven “sielun/soulin opetuslapsineen” Järvenpään parituntisen rupeaman myös polkaisi käyntiin. Settiin mahtui myös ehtaa bluesia ja blues-rockia (covereina muun muassa Etta Jamesia, Little Walteria ja Electric Flagia), mutta pääpaino oli perusrokimmassa kamassa, joka soi todella jylhästi 15-henkisen Disciples of Soulin -voimalla.

Springsteniaanisia sävyjä ei tarvinnut suurennuslasilla biisimateriaalista hakea, mutta ymmärtäähän sen,  kun Steven Van Zandtin musiikillisesti merkitykselliset kasvuvuodet sujuivat samassa Asbury Parkin yhteisössä Springsteenin  ja heidän musiikillisen hengeheimolaisensa Southside Johnnyn kanssa. Järvenpäässä kuultiin siis myös Little Stevenin Southside Johnnylle kirjoittamaa musiikkia.

Kuten sanottu, iso orkesteri teki ison vaikutuksen. Viisihenkinen puhallinryhmä, Hammond-urut sekä Jessica Wagnerin, Erika Jerryn ja YahZarahin muodostama täysin aseistariisuva taustakööri loivat sellaisen wall of soundin, että vertaista saa Puistoblues-vuosilta hakea – lähimmäs on tainnut päästä kotimainen The Northern Governors.

Steven Van Zandt itse otti pitkässä mustassa takissaan ja bandanassaan lavalle pyyhältäessään tilan heti haltuun. Hänessä on samanlaista karismaa kuin tarinoiden mustalaisruhtinaassa, mutta myös sydämellistä lämpöä. Ja sopivan sorttista ilkikurisuutta muun muassa piruilemaan Suomen kesästä. Mutta tuskin häntä 15-asteinen suvisää pahemmin hätkäytti, onhan mies sentään kuvannut tähdittämänsä Lilyhammer-sarjaa Norjan sydäntalvessa.

Tallenna