Lehtisen ja Volasen teos julkistetaan tänään Helsingissä. Teoksen saatteessa kirjoitetaan:

“Pohjantähti-trilogia ja Vänrikki Stoolin tarinat antavat arvon kärsivälle sankarille ja vievät lukijan mukanaan, mutta samalla ne peittävät sen, mistä oli kysymys. J. L Runebergista tiedetään, että hän runoili hyvässä tarkoituksessa. Motiivi oli varmaan kohdallaan myös Väinö Linnalla. Vaikeampi on arvioida, miksi hän ei liittänyt mukaan tamperelaisena 1950-luvun työläisenä varmasti tiedossaan ollutta kehyskertomusta,vaikka Tuntemattomassa sotilaassa sen tekikin.”

Suomen kahdeksannet eduskuntavaalit järjestettiin ennen seuraavan kevään sisällissotaa 1.–2. lokakuuta 1917. Lehtisen ja Volasen mukaan vaalikamppailu oli ollut katkera ja kovasanainen.

Kirjan mukaan “Väinö Linnan trilogia ei juuri tavoita tuolloista kaupunkien tilannetta, ja paremmin siinä onnistuikin aikalaiskirjailija Juhani Aho“.

(juttu jatkuu kuvan alla)

Lasse Lehtinen.

“”Nälkä on punikki”, hän otsikoi lastun keskusteluna entisen punakaartilaisen kanssa jouluna 1919.”

Lehtinen ja Volanen kirjoittavat, kuinka osa torppareista otti vaaleissa etäisyyttä sosialidemokraatteihin.

“Sosialidemokraatit osoittivat sanomansa myös maaseudun työväelle, joka oli keväästä lähtien lakkoillut eri paikkakunnilla lyhemmän työajan puolesta. Tämän väen voittaminen SDP:n kannattajiksi oli helpompaa kuin torpparien.”

Kirjoittajat sanovat, että Linnan kertomana Suomen Ammattijärjestön SAJ:n ja SDP:n julistukset kaartin perustamisesta menivät perille myös Pentinkulmalle, Pohjantähden tapahtumapaikkaan.

“Koskelan Akselikin sai kutsun vähän epämääräisin perustein kutsuttuun kokoukseen.”

“Linna kuvaa tämän kokouksen kautta sosialidemokraattisen puolueen tuolloisten osapuolten puheenvuorot ilmeisen hyvin: Hellberg puhui kuin Kullervo Manner, Halme kuin Eetu Salin ja Janne Kivivuori kuin Väinö Tanner – ja torppari Akseli Koskela seurasi Manneria. Tosiasiassa Akseli Koskelan kaltainen torppari oli kuitenkin harvinaisuus.”

Kirjan mukaan paikallistason tutkimuksissa hämäläiseltä maaseudulta on löytynyt Akseli Koskelaa muistuttavia henkilöitä, mutta vielä harvempia aseisiin tarttuneita.

“Samalla on todettu myös laajaa ja ajan myötä lisääntynyttä torppareiden vetäytymistä poliittisesta toiminnasta. Väinö Linnan trilogian yleistettävyyden kannalta professori Viljo Rasilan tutkimukset ovatkin varsin murskaavia – sekä torppareiden osallistumisen että sen yleistettävyyden kannalta.”

Kirjassa kerrotaan, että Rasila kokoaa eri tutkimuksensa talven 1918 osalta johtopäätökseksi seuraavaa: ”Torpparikysymyksellä ei ole ollut sodan syttymiseen eikä sen rintamajakoon käytännöllisesti katsoen mitään osuutta, ja maanvuokraajaväestö itse pysytteli suureksi osaksi passiivisena tai asennoitui lähes yhtä runsaasti valkoiselle kuin punaiselle puolelle.”

Risto Volanen.

Lehtisen ja Volasen mukaan “Linnan Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisella osalla on ollut suuri merkitys vuoden 1918 kärsimysten esiin tuojana, mutta samalla sen yleistäminen Suomen vallankumouksen selitykseksi on johtanut vakavasti harhaan kokonaisen sukupolven.”

Heidän mukaansa “Ei voi myöskään välttyä huomaamasta kuvaa, jonka trilogia antaa itsenäistymisessä keskeisessä asemassa olleista nuorsuomalaisista ruustinnana, hänen vanhasuomalaisesta kirkkoherra-tohvelisankaristaan, ruotsinkielisestä paronista tai jossain kaukana siintäneestä Alkiosta”.

Kirjailijat kehuvat, että professori Matti Klinge on esittänyt erinomaisen analyysin Vänrikki Stoolin tarinoiden poliittisesta roolista 1840-luvulla.

“Samanlaisen arvion voisi esittää Linnan trilogiasta.”

Volanen täydentää blogissaan kirjan antia ja Pohjantähti-arvostelua.

“Se onkin kuin tositarina vallankumouspäätöksen seurauksista. Mutta samalla Pohjantähti-trilogia on myös noita vallankumouspäätöksiä ja sodan syitä peittävä lumetarina. Se siirsi katseen pois sekä vastuullisista että niistä, jotka eivät lähteneet mukaan vallankumoukseen ja turvasivat jatkossa kansanvaltaa puolueessaan ja Suomessa.”

“Mikä siis on ongelman ydin? Pentinkulman tarina ei kerro sitä, että talvella 1918 kyseessä oli – kotimaisten punakaartien ja venäläisten bolsevikkien painostamana – Kullervo Mannerin ja O.V. Kuusisen johtamien SDP:n vastahakoisten puolue-elimien päättämä epäonnistunut aseellinen vallankumous itsenäisen, demokraattisen valtion kumoamiseksi. Se oli samalla osa maailmansotaa ja Venäjän vallankumousta. Ei siis riittänyt, että talvella 1918 yksi sukupolvi johdettiin harhaan teoissa. Toinen johdettiin ajatuksissa.”

Volasen mukaan normaalissa avoimessa demokraattisessa yhteiskunnassa vuosikymmenien mittaan tehdyt tutkimukset kansallisesta historiasta olisivat johtaneet julkisessa vuorovaikutuksessa tosiaan kritisoivaan ja täydentävään keskusteluun.

“Omakohtaisestikin tuntuu erikoiselta, että kansalainen voi Suomessa elää läpi koulutusjärjestelmän Jyväskylän Kypärämäen kansakoulusta kahden yliopiston dosentiksi tai poliittis-hallinnollisen tien teinikunnan sihteeristä valtiosihteeriksi kohdaten talven 1918 kokonaisselityksenä vain Linnan lumetarinan – ja vasta eläkkeellä on päässyt työn tuloksena selville, että on tullut harhautetuksi.”

Lehtinen tunnetaan muun muassa SDP:n entisenä europarlamentaarikkona ja kansanedustajana. Volanen on yhteiskuntatieteiden tohtori ja entinen poliittinen valtiosihteeri.

Kursiivilla olevat lainaukset ovat Lehtisen ja Volasen kirjasta.