Nimeämällä elokuvansa pelkäksi Bodomiksi (2016) ja toistamalla tapahtumat uudelleen nykyajassa he voivat väittää jutun vain saaneen inspiraationsa eilisen tragediasta, vaikka he kalastavat läpinäkyvästi vanhan tragedian arkulla. Lopputulos ei kerro mitään puolen vuosisadan takaisesta arvoituksesta muttei kanna omillaankaan.

Taneli Mustonen ohjasi toisella yrittämällään vuosikymmenen katsotuimman kotimaisen elokuvan, keskenkasvuisten miesten sekoilua alleviivaavan räävittömän komedian Luokkakokous (2015). Amerikkalainen viihdelehti Variety näki törkyssä ainesta ja nimesi suomalaisen kymmenen lupaavimman pohjoismaisen ohjaajan joukkoon. Meillä kehujia ei ole jonoksi asti. Eikö kukaan ole vieläkään profeetta omalla maallaan?

Etenkin räppäri Mikael Gabriel taannee silti elokuvalle jonkin sortin nuoriso-uskottavuutta ja ehkä sellaistakin yleisöä, joka ei muutoin suosisi juttuja. Kaikki tarpovat silti suossa huonon käsikirjoituksen vetäminä, eikä Mustonen vaadi ohjaajana paljon.

Luokkakokouksen saamia syytöksiä muun muassa räikeästä seksismistä Mustonen torjuu nyt korostamalla Mimosa Willamon ja Nelly Hirst-Geen rooleja myös fyysisinä toimijoina. He määrittävät tahdin, vaikka nilkkimäisillä klopeilla on omia suunnitelmiaan. Parhaiten selviää Santeri Helinheimo Mäntylä, mutta hänelle suodaan vähiten valkokangasaikaa.

Mustosen musiikkivideomaisen muovinen, tirkistelevä tyyli ei vain tue tasa-arvoista ideaa, sillä nuoria naisia kuvataan toistuvasti vähäpukeisina hilluvina seksiobjekteina, kun taas tarinan pojat voivat säilyttää arvokkuutensa. Räppärin pulahdus järveen ei saa alkuunkaan vastaavaa huomiota osakseen kuin juoniaan punovien tyttöjen erogeeniset ruumiinosat jostain vähän kiusallisesta kuvakulmasta.

Varsinaiseen juoneen Mustonen ja toinen käsikirjoittaja Aleksi Hyvärinen ymppäävät mukaan Bodominjärven legendaa niin paljon kuin kehtaavat. Murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

Jossain Keski-Espoon metsissä asuu jättiläiseltä vaikuttava mykkä kostaja, joka ei vieläkään siedä mölyävän nuorison hauskanpitoa. Uskovaisen perheen siveän tyttären paljastuskuvista syntyneestä perhe- ja koulukohusta paisutellaan överi veruke Salkkarit-tasoiseen säikyttelyyn, jossa mukamas tyrmäävät tehosteäänet ja väsyneet yllätyskäänteet työntävät todellisen kauhun järveen.

Shokeeraavaksi lopuksi aiottu huipennus verisine takaa-ajoineen yön pimeydessä luiskahtaa puolestaan juuri sellaiseksi huonoksi vitsiksi, millaiseksi Jussi-voittaja He ovat paen­neetkin (2014) olisi saattanut luiskahtaa ilman JP Valkeapään silmää.

Visuaalisesti Bodom on samasta puusta veistettyä teflonpintaa kuin Luokkakokous, mikä voi tuntua yllättävältä, koska lajityypit ovat kaukana toisistaan. Yhtä teennäisiltä kalskahtavat kuvaus ja valaistus vain korostavat käsikirjoituksen yhtäaikaisesti ali- ja ylikehiteltyä ideaa pimeässä vaanivasta vaarasta, jossa ei ole rahtuakaan jonkin Blair Witch Projectin (1999) alkukantaisuudesta.

Bodomin mahdollisuudet toistaa Luokkakokouksen temppu suuriin massoihin vetoavana elokuvana lienee puolestaan rajallinen, sillä teinikauhuksi typistyvää onttoa kummittelua ei katsota lainkaan vanhemmissa ikäryhmissä. Näin laiskasti kirjoitettuja elokuvia en suosittele nuoremmillekaan.