tyovaenkirjallisuuspaiva
kaisaniemi

Luokkakokouksen ohjaaja lypsää legendaa — Bodom (2016): Salkkarit-kauhua ja seksiobjekteja

Metsässä. Mörkö vaanii legendan perässä juoksevia nuoria.

Bodominjärven murhat kesällä 1960 hiertävät yhä suomalaisten kollektiivista tajuntaa yhtenä rikoshistoriamme hämärimpänä rikosmysteerinä. Kolmen nuoren edelleen selvittämättömät surmat ja reissulta ainoana elossa palanneen vangitseminen yli 40 vuotta tapahtuneesta ja vapauttaminen heti seuraavana vuonna jättävät spekuloitavaa myös viihteen kolportööreille, joilta näyttää kuitenkin menneen sisu kaulaan.

Nimeämällä elokuvansa pelkäksi Bodomiksi (2016) ja toistamalla tapahtumat uudelleen nykyajassa he voivat väittää jutun vain saaneen inspiraationsa eilisen tragediasta, vaikka he kalastavat läpinäkyvästi vanhan tragedian arkulla. Lopputulos ei kerro mitään puolen vuosisadan takaisesta arvoituksesta muttei kanna omillaankaan.

Taneli Mustonen ohjasi toisella yrittämällään vuosikymmenen katsotuimman kotimaisen elokuvan, keskenkasvuisten miesten sekoilua alleviivaavan räävittömän komedian Luokkakokous (2015). Amerikkalainen viihdelehti Variety näki törkyssä ainesta ja nimesi suomalaisen kymmenen lupaavimman pohjoismaisen ohjaajan joukkoon. Meillä kehujia ei ole jonoksi asti. Eikö kukaan ole vieläkään profeetta omalla maallaan?

ELOKUVA:
Bodom
Ohjaus: Taneli Mustonen
Pääosissa: Mimosa Willamo, Mikael Gabriel, Nelly Hirst-Gee,Santeri Helinheimo Mäntylä
2016, 85 minuuttia
Ensi-ilta 19.8.
Bodom on Mustosen ensimmäinen yritys lunastaa odotuksia. Luokkakokoukselle tulee jatkoa jo kuluvan vuoden puolella. Myös tällä kertaa hän tarjoaa välineensä myös muista kuin elokuvayhteyksistä tutuille nimille. Tämä kuulostaa paperilla ja kotimaisen elokuvan usein teatterimaista näyttelemistä vasten hyvältä, mutta tuottaa käytännössä kankeaa lausumista ja pällistelevää ilmeilyä.

Etenkin räppäri Mikael Gabriel taannee silti elokuvalle jonkin sortin nuoriso-uskottavuutta ja ehkä sellaistakin yleisöä, joka ei muutoin suosisi juttuja. Kaikki tarpovat silti suossa huonon käsikirjoituksen vetäminä, eikä Mustonen vaadi ohjaajana paljon.

Jossain Keski-Espoon metsissä asuu jättiläiseltä vaikuttava mykkä kostaja, joka ei vieläkään siedä mölyävän nuorison hauskanpitoa.

Luokkakokouksen saamia syytöksiä muun muassa räikeästä seksismistä Mustonen torjuu nyt korostamalla Mimosa Willamon ja Nelly Hirst-Geen rooleja myös fyysisinä toimijoina. He määrittävät tahdin, vaikka nilkkimäisillä klopeilla on omia suunnitelmiaan. Parhaiten selviää Santeri Helinheimo Mäntylä, mutta hänelle suodaan vähiten valkokangasaikaa.

Mustosen musiikkivideomaisen muovinen, tirkistelevä tyyli ei vain tue tasa-arvoista ideaa, sillä nuoria naisia kuvataan toistuvasti vähäpukeisina hilluvina seksiobjekteina, kun taas tarinan pojat voivat säilyttää arvokkuutensa. Räppärin pulahdus järveen ei saa alkuunkaan vastaavaa huomiota osakseen kuin juoniaan punovien tyttöjen erogeeniset ruumiinosat jostain vähän kiusallisesta kuvakulmasta.

Varsinaiseen juoneen Mustonen ja toinen käsikirjoittaja Aleksi Hyvärinen ymppäävät mukaan Bodominjärven legendaa niin paljon kuin kehtaavat. Murhaaja on edelleen vapaalla jalalla.

Jossain Keski-Espoon metsissä asuu jättiläiseltä vaikuttava mykkä kostaja, joka ei vieläkään siedä mölyävän nuorison hauskanpitoa. Uskovaisen perheen siveän tyttären paljastuskuvista syntyneestä perhe- ja koulukohusta paisutellaan överi veruke Salkkarit-tasoiseen säikyttelyyn, jossa mukamas tyrmäävät tehosteäänet ja väsyneet yllätyskäänteet työntävät todellisen kauhun järveen.

Shokeeraavaksi lopuksi aiottu huipennus verisine takaa-ajoineen yön pimeydessä luiskahtaa puolestaan juuri sellaiseksi huonoksi vitsiksi, millaiseksi Jussi-voittaja He ovat paen­neetkin (2014) olisi saattanut luiskahtaa ilman JP Valkeapään silmää.

Visuaalisesti Bodom on samasta puusta veistettyä teflonpintaa kuin Luokkakokous, mikä voi tuntua yllättävältä, koska lajityypit ovat kaukana toisistaan. Yhtä teennäisiltä kalskahtavat kuvaus ja valaistus vain korostavat käsikirjoituksen yhtäaikaisesti ali- ja ylikehiteltyä ideaa pimeässä vaanivasta vaarasta, jossa ei ole rahtuakaan jonkin Blair Witch Projectin (1999) alkukantaisuudesta.

Bodomin mahdollisuudet toistaa Luokkakokouksen temppu suuriin massoihin vetoavana elokuvana lienee puolestaan rajallinen, sillä teinikauhuksi typistyvää onttoa kummittelua ei katsota lainkaan vanhemmissa ikäryhmissä. Näin laiskasti kirjoitettuja elokuvia en suosittele nuoremmillekaan.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Jahdatun, arestiin määrätyn elokuvaohjaajan tapaus: sadat kokoontuivat oikeusistuimen eteen

Kuva: Lehtikuva

Venäjällä oikeus on määrännyt teatteri- ja elokuvaohjaaja Kirill Serebrennikovin kotiarestiin. Venäjän liittovaltion tutkintakomitea ilmoitti eilen pidättäneensä hänet petoksesta epäiltynä.

Serebrennikov on luonnehtinut syytteitä absurdeiksi. Satoja ihmisiä kokoontui moskovalaisen oikeusistuimen eteen sen käsitellessä ohjaajan tapausta.

47-vuotias Serebrennikov on Moskovan Gogol-keskuksen taiteellinen johtaja. Hän on ohjannut esityksiä myös Bolshoi-teatterissa.

Keskustelua aiheesta

”Kannattaako nykypäivän Suomessa asua, elää, naida, kuolla?”

Kuva: Kari Hulkko

Jörn Donnerin elokuva Perkele! Kuvia Suomesta saa jatko-osan 46 vuoden odottelun jälkeen. Perkele 2 – Kuvia Suomesta tulee ensi-iltaansa syyskuussa.

Elokuva tarjoaa läpileikkauksen 100-vuotiaasta maasta. Peruskysymys on Donnerin sanoin ”Kannattaako nykypäivän Suomessa asua, elää, naida, kuolla?” Filmillä jalkaudutaan haastattelemaan suomalaisia politiikasta, ajankohtaisista tapahtumista ja ilmiöistä.

Perkele 2 linkittyy edeltäjäänsä musiikin kautta. Vuonna 1971 ilmestyneen filmin sävelmät kuullaan nyt uusin sovituksin ja tämän päivän artistien esittäminä. Jarkko Laineen tekemiä sanoituksia ei kuitenkaan ole muutettu. Ne eivät tekijöiden mukaan ole menettäneet ajankohtaisuuttaan.

Uuden elokuvan soundtrack julkaistaan vinyylipainoksena nimellä Perkele 2 – Uusia lauluja Suomesta.

Keskustelua aiheesta

Napapiirin sankarit 3 (2017): Pintarohkea junttihuumori edustaa sekoilulla vain säyseästi flirttailevaa säilyttävää konservatiivisuutta

Myös Suomessa tehtaillaan jatko-osia menestyviin elokuviin niin pitkään kuin maksava yleisö äänestää jaloillaan niiden puolesta. Suuren maailman malliin Napapiirin sankarit -sarja vaihtaa ohjaajiaankin lennosta. Ensimmäisen luotsasi Dome Karukoski ja toisen Teppo Airaksinen. Nyt on Tiina Lymin vuoro.

Eniten nyt siis jo kolmanteen osaansa edennyt komediaelokuvien sarja profiloituukin tämän hetken ehkä tunnetuimpaan kotimaiseen käsikirjoittajaan Pekko Pesoseen, jolta oman todistuksensa mukaan vei kauan vakuuttaa tuottajat tuoreimman ideansa mielekkyydestä. Herää kysymys, olivatko he aluksi oikeassa.

Pesosen mukaan tuottajaporrasta epäilytti turhan abstraktiksi teemaksi valikoitunut Jannen (Jussi Vatanen) itsensä etsiminen, tai eksyminen ”elämän keskipäivän pimeään metsään”, kuten lehdistömateriaalissa runoillaan. Fyysisiin, lumivyörynomaisesti eteneviin kommelluksiin perustuvan sarjan perusajatus tuntuukin edelliseen nähden ristiriitaiselta. Näyttelijöistä Pamela Tola puolestaan teki selväksi, että vaatii Inarin hahmolle tasapuolisesti valkokangasaikaa.

Mennään metsään

Tästä taustasta ja näillä ehdoin sarjan kolmas seikkailu päätyi näyttelijänä parhaiten tunnetulle Lymille, jonka ura kameran takana elää nopeaa noususuhdannetta. Avaus pitkien elokuvien ja komedioiden saralla oli Äkkilähtö (2016), josta en pitänyt lainkaan. Napapiirin sankarien jälkeen luvassa on Mielensäpahoittaja-elokuvan jatko-osa.

Lymiä ei ole varsinaisesti syyttäminen siitä, että Jussin ja Inarin toilailut vaikuttavat väljähtyneiltä. Kohtalaisen sujuvasti rytmitetty ohjaus pelastaa sen mitä pelastettavissa on. Jussin potemaa ahdistusta raskaan perhearjen rutiineja kohtaan lähdetään pakoon yksinäiselle, tai niin hän luulee, vaellusretkelle, jolle mukaan änkeävät tietysti myös Kämäräinen (Sampo Karvonen) ja Räihänen (Timo Lavikainen), perskärpäset.

Kaaos syntyy tahallisen karikatyyristen sivuhenkilöiden taukoamattomasta häsläämisestä.

Hauskaa on tarkoitus tehdä siitä, että mitä sinnikkäämmin hiiskumatonta hiljaisuutta korven keskeltä hakeva Janne kaipaa aikaa itselleen, sitä pontevammin hänen hulttioystävänsä ja eräpolkujen muut vastaantulijat, muun muassa nudistit, tekevät sen mahdottomaksi. Kämäräisen renttuilu ei vain tunnu virkistävältä ilotulitukselta vaan rasittavalta tunteettomuudelta. Sympaattisemmalle Räihäselle käsikirjoitus ei puolestaan ole keksinyt tarpeeksi tekemistä.

ELOKUVA:
Napapiirin sankarit 3
Ohjaus: Tiina Lymi
Pääosissa: Jussi Vatanen, Timo Lavikainen, Santtu Karvonen, Pamela Tola, Kari Ketonen, Jani Volanen, Taneli Mäkelä
2017, 104 minuuttia
Ehkä Pesosen paukut ovat menneet Inariin, joka niin ikään ottaa hatkat. Työporukka suuntaa Vuokattiin ja osallistuu suopotkupallokisoihin. Inarin perimmäiseksi tavoitteeksi kiteytyy ylennys, jota tavoittelee myös kollegamies. Harmiksi paikalla pyörii lisäksi Pikku-Mikko, Kari Ketosen tuttu sairas stalkkaajatyyppi, joka onkin vain rakastunut hyypiö.

Fanit pitänevät siitä, että valittu linja pitää myös kolmososassa. Janne ja Inari ovat edelleen tunnistettavia, samastuttavia taviksia, joiden huolet ovat arkisia. Kaaos syntyy tahallisen karikatyyristen sivuhenkilöiden taukoamattomasta häsläämisestä, jossa ei säästellä alleviivausta. Jani Volasen komea ilmestys on aluksi elokuvan parasta antia, jonkinlainen versio vaarallisista jengipomoista tai mafiosoista, mutta myöhemmin matto vedetään hänenkin altaan kesäjuhlissa.

Napapiirin sankarien pintarohkea junttihuumori edustaa pohjimmiltaan sekoilulla vain säyseästi flirttailevaa säilyttävää konservatiivisuutta, joka leimaa laajasti kotimaista nykyelokuvaa. Sen ronskius ei halua oikeasti hajottaa tai haastaa. Ehkä hyvä niin, Jannekin on liian heikko elääkseen yksin ilman Inaria.

Keskustelua aiheesta

Linnan poika HS:ssa: ”Oli todella ikävää huomata… Tuntematon sotilas -kirjan kansi, jossa kiväärin piippu oli korvattu tiskiharjalla”

Kuva: Lehtikuva

Väinö Linnan poika Petteri Linna ei hyväksy uuden Tuntematon sotilas -elokuvan tuotelanseerauksia. Linna kommentoi asiaa Helsingin Sanomissa. Väinö Linnan perikunta oli julkaissut aiheesta lehdessä myös mielipidekirjoituksen.

Tuntemattoman sotilaan nimissä on julkaistu niin kahvia, kivennäisvettä kuin vessaharjojakin. Linna toteaa, että tuotteilla ei ole perikunnan puolelta minkäänlaista tukea. Hänen mukaansa tuotteita ei olisi hyväksynyt myöskään Väinö Linna itse.

Petteri Linna kuitenkin korostaa, että itse elokuvaprojekti on sujunut hyvässä hengessä.

Linna kertoi päättäneensä kommentoida tuotteita, koska monet tuttavat olivat lähettäneet hänelle kuvia ja ihmetelleet, miten Tuntematon sotilas oli vedetty tällaiseen mukaan. Erityisen sysäyksen olivat antaneet siivoustuotteet.

– Sen jälkeen tuli itselle paljon rapaa, ihmiset kokivat ne todella ala-arvoisiksi, Linna kommentoi Helsingin Sanomissa.

– Oli todella ikävää huomata, että esimerkiksi netissä jo viime perjantaina oli Tuntematon sotilas -kirjan kansi, jossa kiväärin piippu oli korvattu tiskiharjalla.

Linnan perikunta ei aio kuitenkaan ryhtyä jatkotoimenpiteisiin tuotteiden osalta.

AVAINSANAT

Siskokullat tien päällä – kiinnostavasti roolitetun Miamin (2017) tarinapuoli tökkii

Siihen nähden, että Zaida Berg­rothin kahden aiemman pitkän elokuvan vahvuus on kummunnut pitkälti hyvästä käsikirjoituksesta, on aika yllättävää, että ohjaajan kolmannessa elokuvassa Miami (2017) tarinapuoli jättää eniten toivomisen varaa. Outoa se on siksikin, että ohjaajan käsikirjoituskumppanina on kahden edellisen, Skavabälen poikien (2009) ja Hyvän pojan (2011), tapaan ollut Jan Forsström.

Skavabölen pojista Forsströmille irtosi parhaan kässärin Jussi-patsaskin, mutta siitä hän saa kyllä kiittää myös Antti Raiviota, jonka Q-teatterille 1990-luvun alussa kirjoittamaan upeaan näytelmään elokuva pohjautui.

Kuumaa tanssia ja vedätystä

Skavabölen pojat on edelleen tämän vuosituhannen parhaita kotimaisia esikoiselokuvia. Sen voima lähti syvästi käsitellystä ja esitetystä veljes- ja perhetarinasta.

Miamissakin tarinan perustana on sisarussuhde. Angela ja Anna ovat vanhempiensa avioerossa joutuneet erilleen jo varhaislapsuudessaan, eivätkä ole olleet toistensa kanssa tekemisissä. Ennen kuin Anna hakeutuu klubille, jossa Angela esiintyy showtanssijana.

Angela joutuu maksamatta jääneen velan vuoksi perintätorpedon kovistelun kohteeksi, mutta Anna menee rohkeasti väliin, ja auttaa siskonsa pakoon – siskonsa, joka ei aluksi tiedä olevansa pelastajansa verisukulainen.

Tästä alkaa sitten vähän pidempi road trip. Angela maanittelee Annan tanssiparikseen ravintolakeikoille, mutta kun tanssitöillä ei oikein tahdo saada kokoon hämäräbisneksiä pyörittävän Mertsin peräämää velkasummaa, siskokset keksivät tuottoisamman, kiristyspohjaisen sivubisneksen: Angela antaa privaattinäytöksiä ravintolasta yhytetyille kiimaisille ukoille, Anna kuvaa ne kännykällä – video meilinä äijille saatesanoilla ”jos et maksa kahta tonnia, tämä lähtee nettiin…” Jo kohta alkaa velanmaksukassa karttua mukavasti.

Mutta siskokullat saavat huomata, että vedättämisellä on hintansa, etenkin jos yrittää napata liian ison kalan. Onnellinen elämä Miamin auringossa uhkaa jäädä sittenkin haaveeksi?

Eripariset elementit

ELOKUVA:
Miami
Ohjaus: Zaida Bergroth
Pääosissa: Krista Kosonen, Sonja Kuittinen, Juhan Ulfsak, Kristian Smeds, Janne Reinikainen
2017, 119 min.
Zaida Bergrothin ote ohjaajana on edelleen varma ja rohkea. Siskoksia kuvataan alussa paljon läheltä, jolloin heidän mikroilmeensäkin pääsevät hämmentyneessä uudelleentutustumisvaiheessa näkyviin. Tanssikohtauksissa ja kapakkatunnelmissa ei haeta glamouria, vaan jotain nukkavierua puolimaailmaa, jossa Angela todellisuudessa elää vaikka muuta tahtoisikin.

Elokuvan ongelmana on sovittaa toisiinsa tarina sisarussuhteen jälleenrakentamisesta ja toisaalta road movie -tyyppinen trilleripuoli. Jatkuva liikkellä olo haittaa syventymistä Angelan ja Annan persooniin, toisaalta katsojan tajuntaa sähköistäväksi rikosdraamaksi ja tien päällä -elokuvaksi Miami on hidas ja säyseä.

Vasta finaalissa isot elementit kohtaavat toisensa. Siskosten pakoilun kulminoituessa lopulliseen pesänselvitykseen heitä piinaavien ikävien miesten kanssa, Angelan ja Annan keskinäisessä suhteessa padot alkavat murtua, ja kriisin edessä he löytävät todellisen yhteyden. Elokuvan jännitysmomentit ovat tässä vaiheessa korkeimmillaan, mutta sisarusdraama ja trillerikierrokset kulkevat nyt hyvin käsi kädessä.

Käsikirjoituksessa tökkäisee myös se, että katsojalle yritetään syöttää ikään kuin annettuina totuuksina asioita, jotka vaatisivat pientä syventämistä. Ei ole esimerkiksi ihan helppo uskoa, että hiljainen ja arka Anna noin vaan pystyy kivettämään sydämensä ja ryhtymään täysin diletanttipohjalta tanssijaksi saati kiristyspuuhiin, vaikka siskonsa varsin manipulatiivinen persoona onkin. Angelan tapa­uskonnollisuus taas on kumma lisämauste, josta jää kertomatta, mistä ja miksi iltarukouksien tarve ja jumalkuvien palvonta lähtee.

Torvi ja sordiino

Krista Kosonen on elementissään epävakaan, vähintäänkin bipolaarisen Angelan roolissa. Hänen replikoitinsa arkisuus on suloisessa ristiriidassa roolihahmon kuu taivaalta -asenteen kanssa. Ja ne tanssit: mekaanisuus on korvannut eroottisuuden jo kauan sitten, mutta sitä Angela ei edelleenkään tunnusta.

Viime keväänä teatterikorkeakoulusta valmistunut Sonja Kuittinen on raikas löytö Annan rooliin, vaikka hänen tehtävänsä on Kososen impulsiivisen irrottelun rinnalla epäkiitollisempi. Annan on koko ajan oltava se järjen ääni ja pantava vähän sordiinoa päälle Angelan antaessa torven soida.

Miami on ylipäätäänkin roolitettu kiinnostavasti. Ei siis iänikuisia lauritilkasia, jussivatasia ja samuliedelmanneja, vaan pääparin katveessa pikkurooleissaan väräyttävät esimerkiksi teatteriguru Kristian Smeds ja hänen virolainen luottonäyttelijänsä Juhan Ulfsak, edellinen Mertsi-pirulaisena ja jälkimmäinen kylmäsieluisena latvialaisliikemiehenä.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta