Sote-uudistusta on perusteltu alusta lähtien kustannussäästöillä, sosiaali- ja terveyspalvelujen yhteen sovittamisella, terveyserojen kaventamisella sekä vaikuttavilla palveluilla ihmisille. Uudistuksella pyritään varmistamaan, että suomalaiset pääsevät paremmin hoitoon. Maan historian suurimpiin kuuluvan hallinnollisen uudistuksen valmistelu on kuitenkin ollut pirstaleista. Kokonaisuus ei ole kenenkään hallussa.

Nyt suuri osa asiantuntijoista on huolissaan eriarvoisuuden ja kustannusten kasvusta sekä palveluja tarvitsevien aseman heikentymisestä. Uudistuksen seurauksena kuntien mahdollisuudet pitää huolta elinvoimastaan ja investoida heikentyvät, palvelut keskittyvät maakunta- ja kasvukeskuksiin, palveluja ja henkilöstöä tullaan leikkaamaan ja asiakasmaksut todennäköisesti kasvavat. Palvelujen piiriin pääsy toteutuu parhaiten niillä, joilla on jo käytössään sekä yksityiset että työterveyspalvelut.  Muiden tilanne ei parane esitetyllä valinnanvapausmallilla lisäämättä voimavaroja.

Järjestäjien määrän väheneminen 18 maakuntaan on uudistuksen parasta antia. Kuitenkin maakuntasoteen on syntymässä merkittävä hallintobyrokratia ja järjestelmäviidakko, jonka hallinnointi syö runsaasti resursseja palveluista, ja niiden kehittämisestä.  Maakunnista ei muodostu selkeästi itsehallinnollisia. Niitä  ohjataan valtion tiukalla budjettikurilla. Maakuntien mahdollisuudet itse ohjata vahvoja yksityisiä sosiaali- ja terveydenhuollon tuottajia ovat liian heikot, eikä niiden voitontavoittelua olla rajaamassa.

Terveen maalaisjärjen politiikka pitäisi palvelujen järjestämisen, tuottamisen ja rahapussin samoissa käsissä. Muualla maailmassa, jopa Isossa–Britanniassa tilaajan ja tuottajan erottamisesta on pitkälti luovuttu. Suomen ainutlaatuiseksi sanottu sote-malli ei tuo yhtenäisiä hoitoketjuja, eikä sosiaalipalveluja ole enää sote-keskuksissa.

Sosiaalityö ymmärretään uudistuksessa kapeasti viranomaistyönä: hallintopäätösten tekemisenä. Sitä ei nähdä monipuolisesti psykososiaalista tukea tarjoavana, osallisuutta vahvistavana ja rakenteellisena työnä, jolla autetaan ihmisiä niissä ympäristöissä, joissa he elävät. Uudistuksessa sote-keskukset ovat terveyskeskuksia, jossa soten alkuperäinen tavoite perustason palvelujen vahvistamisesta on unohtunut.

Verovarojen suuntaaminen yksityisille palveluille ja niiden tuottajien voitontavoitteluun palvelujen saatavuuden parantamiseksi johtavat palvelujen käytön ja kustannusten kasvuun. Soten henkilöstöstä merkittävä osa siirtyy sote- ja maakuntauudistuksen seurauksena yksityisille työnantajille. Henkilöstöstä tulee palvelujen kysyntälähtöisesti joustavaa, kun asiakkaat voivat säännöllisin väliajoin vaihtaa palveluntuottajaa.  Vaarana ovat hoitoalan henkilöstön palkkojen polkeminen, kovempi työn kuormitus, määräaikaiset työsuhteet sekä jatkuva epävarmuus oman ja perheen toimeentulon jatkuvuudesta.

SDP:n tulee rohkeasti uudistaa hyvinvointivaltiota myös sote-uudistuksen maaliin saamiseksi. Korjaukset uudistukseen pitää tehdä eduskuntakäsittelyssä niin, että sote-malliin ei tarvita jälkeenpäin satojen miljoonien tai miljardien eurojen korjausliikkeitä. Tarvittaessa valmistelua on jatkettava. Kansalaisille yhdenvertaiset sosiaali- ja terveyspalvelut ovat sosialidemokratian tärkeä tavoite.

Kirjoittaja on sosiaalipoliitikko ja yhteiskuntatieteiden tohtori Seinäjoelta.