Läntisen konsensuksen mukaan Venäjän valtiojohdon komennossa toimiva turvallisuuspalvelu FSB yritti murhata Navalnyin kemiallisella aseella. Hänen henkensä säästyi Saksassa saatujen hoitojen ansiosta. Venäjälle palatessaan Navalnyi pidätettiin perusteilla, jotka vaikuttavat mielivaltaisilta.

Puolueetonta oikeudenkäyntiä ei ole näköpiirissä. Venäjä on tapahtumista eri mieltä.

Suomen ulkopoliittisesta johdosta Navalnyin kiinniottamiseen reagoi ensimmäisenä pääministeri Sanna Marin (sd.), joka vaati 18. tammikuuta muun muassa Navalnyin välitöntä vapauttamista ja myrkytysepäilyjen tutkimista. Marinin mukaan Venäjän tulee suojella demokratioihin kuuluvan opposition oikeuksia.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps.) syytti Marinia väärästä marssijärjestyksestä. Samaan syytökseen ovat sittemmin yhtyneet muun muassa kokoomuksen kansanedustaja Antti Häkkänen ja keskustan puheenjohtaja Annika Saarikko.

Ajatuspaja Magmassa työskentelevä historian tutkija Mikko Majander purkaa tapausta Demokraatin pyynnöstä. Hän aloittaa yleiseltä tasolta, rakenteista ja valtiosäännöstä.

– Ulkopolitiikan kaksoisjohtamisen yhteistoimintavelvoite on perustuslakiin sisään leivottu jännite tai ongelma, Majander sanoo.

Hän viittaa perustuslain 93. pykälän 1. momenttiin, jonka mukaan ulkopolitiikkaa johtaa Suomessa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa.

Johtaminen on jaettu kahdelle instituutiolle, presidentille ja hallitukselle, jotka hakevat keskinäistä tasapainoa.

– Henkilökemiat tietysti vaikuttavat, mutta niiden ei saa antaa häiritä yhteistoimintaa. Kamppailu siitä kuka vie ja kuka vikisee, romuttaa koko valtiosäännön idean.

Majanderin mukaan koordinaation valtioneuvostoa johtavan pääministerin ja presidentin välillä tulisi ulkopolitiikassa toimia niin, että mahdolliset linjaerimielisyydet pysyisivät poissa julkisuudesta.

– Tulisi välttää toisen asettamista tapahtuneen tosiasian eteen.

– Nyt itse substanssista ei ollut erimielisyyttä, Majander lisää ja viittaa Marinin ja Niinistön marssijärjestyksestä käytyyn keskusteluun.

Hän pitää koronavuotta kommunikaation kannalta haastavana. Presidentin ja pääministerin tapaamiset ja keskustelut kasvokkain virkatoimien yhteydessä ovat tainneet jäädä vähiin. Tämän Marin itsekin vahvisti tänään puhuessaan toimittajille Säätytalon portailla.

– Tuntuu, että on tullut vahingossakin tarpeetonta työtapaturmaa. Tämä ei vaikuta tietoiselta valtainstituutioiden haastamiselta, Majander sanoo.

Pääministerillä kuuluu perustuslain mukaan ollakin ulkopoliittista roolia. Pääministeri on työkseen tekemisissä kansainvälisten kysymysten kanssa ja johtaa muun muassa valtioneuvoston tontille kuuluvaa EU-politiikkaa.

– Ei voi ajatella, että hän väistää ja kysyy ensin presidentiltä. Sellaista aikaa ei kaivata takaisin, jossa mitään ei sanota ennen kuin Tamminiemi on puhunut.

Majanderin mukaan ulkopolitiikalla profiloituminen edellyttää pääministeriltä myös harrastuneisuutta ja osaamista kansainvälisissä asioissa. Marinilla tuntuu olevan halua ja valmiutta siihen koronan dominoimien poikkeusaikojenkin oloissa.

– Sitä ei kannattaisi nitistää. Nyt oli aika nopea reagoimisen paikka. Enemmän meillä on ollut kritiikkiä siitä, että kansainvälisistä asioista ei sanota mitään.

Pääministereiden ja presidenttien dynamiikassa on lähihistoriassa havaittavissa erilaisia profiileja. Majander ottaa esimerkiksi nuorena pääministeriksi nousseen Esko Ahon (kesk.) ja presidentti Mauno Koiviston.

– Kun Aho aloitti, presidentti Koivisto taisi sanoa hänelle, että pääministerillä pitää olla profiilia ulkopolitiikassa. Se ei tarkoittanut, että Koivisto olisi tinkinyt valtaoikeuksistaan tai tontistaan.

Paavo Lipposen (sd.) pääministerikaudella ulkopoliittisen profiilin hakemista ei Majanderin mukaan kyseenalaistettu.

– Hän otti suvereenisti tilansa. Lipponen kunnioitti intistituutioiden tasapainoa, mutta vei Suomen mukaan Itävalta-pakotteisiin kysymättä presidentti Ahtisaarelta. Siinä koeteltiin rajaa.

Lipposen jälkeisistä pääministereistä vastaavaan ulkopoliittiseen rooliin ei Majanderin mukaan ole noussut kukaan. Juha Sipilän (kesk) hän näkee viime aikojen pääministereistä passiivisimpana.

– Lipponen ja Sipilä olivat jonkinlaisia ääripäitä.

– Esimerkiksi Juha Sipilä antoi kaiketi tietoisesti ja vapaaehtoisesti suositulle presidentille ensiviulun ja koko ulkopoliittisen tilan. Niinistö otti ja täytti Suomen roolin kansainvälisessä politiikassa ja diplomatiassa.

Niinistö jopa puolusti Sipilää, kun häntä moitittiin ulkopoliittisesti vaisuksi tai kansainvälisesti näkymättömäksi.

– Kehut tarkoittivat tietysti sitä, että tasapaino oli hänen mielensä mukainen.

Sipilän rooliin vaikutti Majanderin mukaan myös kansainvälinen tilanne. Politiikan painopisteet olivat suurvaltakonflikteissä Kiinan, Yhdysvaltain ja Venäjän suhteissa, joissa EU oli näkymättömämpi toimija.

– Nämä lankesivat helpommin Niinistön tontille. Toimintaympäristö vaikutti.

Lipposeen tai Sipilään vetoaminen on hyvänä tai huonona esimerkkinä Majanderin mukaan turhaa. Presidentin ja pääministerin yhteistoiminnassa on kyse instituutioista.

– Jokaisen parivaljakon on etsittävä se tasapaino. Ei ole mahdollista henkilöiden vaihtuessa sanoa, että tuossa se oli löydetty se oikea formula.

Majander myöntää, että rajan vetäminen siihen, mikä on ulkopoliittisesti sellainen asia minkä pitäisi olla koordinoitu ja pidemmälle valmisteltu on haastavaa. Suomessa tällaiset asiat ovat yleensä liittyneet Venäjään. Näin on myös parhaillaan käytävän marssijärjestyskeskustelun kohdalla.

– Tässäkin keississä on kysymys Venäjästä. Mikä on tasapaino? Mikä osa on EU:n kollektiivista politiikkaa ja mikä osa Suomen ja Venäjän kahdenvälistä politiikkaa? Se on aina elävässä tilassa ja tekee kaksipäisen toiminnan haastavaksi. Se on rakenteellinen valtiosääntöön rakennettu ongelma.

– Venäjän politiikka on Suomen ulko- ja turvallispolitiikan keskeisintä kamaa, Majander lisää.

Presidentti Niinistö on kiinnittänyt huomiota asiaan itsekin. EU-tasolla on hänen mukaansa paljon asioita, joissa presidentillä pitäisi olla jotakin sanomista. Niinistö on ottanut kantaa ainakin EU:n puolustusulottuvuuteen ja turvatakuisiin.

– Ei presidenttiä pystytä sulkemaan pois EU-ulottuvuuden asioista.

EU:n parlamentti on jo esittänyt Venäjä-pakotteiden koventamista Navalnyin takia. Mahdollisista pakotteista päättää Eurooppa-neuvosto, jossa Suomea edustaa pääministeri Sanna Marin.

– Eurooppa-neuvoston kautta kun mennään, siinä usein on valmisteluaikaa. Mandaattia haetaan eduskunnalta ja organisaatio on vakiintunut.

Majanderin mukaan Suomen Venäjä-politiikkaan vaikuttaa keskeisesti myös Saksa. Keskustelua käydään EU:ssa muuallakin kuin Eurooppa-neuvostossa.

– Pääministerin ja ulkoministerin pitää puhua täydellä mandaatilla Suomen puolesta. Ei siellä presidentti ole paikalla. Monikanavaisen Venäjän politiikan hallinta edellyttää aika paljon meidän johtajilta. Olisi surullista, jos eri instituutioilta tulisi erisuuntaisia viestejä.

Kaksipäisyydestä on ollut Suomelle Majanderin mukaan myös etua. Kun presidentin roolia ei ole kavennettu maatalousnäyttelyiden avaajaksi, Niinistö on kyennyt pitämään yhteyksiä auki myös tilanteissa, joissa muu EU on niitä katkonut.

– Niinistö tapasi Krimin valtauksen jälkeen Putinin, mutta ilmoitti siitä EU-johtajille etukäteen. Puhelussa, jonka hän soitti nyt, hän alleviivasi, ettei ole viestinviejä. Suomi on ollut samalla täysin sitoutunut EU:n kantoihin.

Suomalainen järjestelmä tarjoaa Majanderin mukaan mahdollisuuksia dialogin ylläpitämiseen, johon on kansainvälisessä diplomatiassa tarve vaikeinakin aikoina.

– Siitä on Suomelle ja voi olla myös EU:lle hyötyä.

– Ruotsin pääministerillä ei ole tällaista yhteyttä suhteessa Venäjään.

Järjestelyn varjopuoli on liukuvasti päällekkäin menevät mandaatit valtioneuvostovetoisen ja presidenttivetoisen järjestelmän välillä.

– Jos tulisi oikea substanssierimielisyys, miten se ratkeaisi? Se on tilanne, jota en haluaisi nähdä. Sellainen ei ole mahdoton meidän järjestelmässä, vaikka turvallisuuspolitiikassa onkin tavattu hakea laajaa konsensusta.