Tiitisen mukaan Koiviston taustat tunnettiin hyvin.

– Suojelupoliisissa tiedettiin Koiviston vaiheet Turun satamassa. Hän oli kuulunut enemmistöön, koska siellä käyty puskasota oli kommunistit vastaan muut. Siltä pohjalta hänellä oli suojelupoliisissa hyvä maine.

Hän kertoo tavanneensa Koiviston ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Koivistosta tuli pääministeri toista kertaa.

Vanheneva presidentti Kekkonen näki Koiviston pyrkivän seuraajakseen. Myös Kekkosen lähipiirissä oli ihmisiä, jotka eivät olisi halunneet Koivistosta presidenttiä. Tiitisen mukaan Kekkonen ei halunnut kaikkea tiedustelutietoa pääministerin korviin.

– Kun kävin informoimassa Kekkosta, hän sanoi mitkä ovat asioita, mistä on syytä kertoa myös pääministerille. Siinä oli vähän semmoista luukkuvahdin tilannetta. Yleensä esillä olleet asiat liittyivät suoraan tai välillisesti suhteisiin Neuvostoliittoon tai olivat muita ulkopoliittisia kysymyksiä.

Tiitinen ja Koivisto lähentyivät, kun Koivistosta tuli virkaatekevä presidentti syksyllä 1981.

– Hän lähetti pääministerin sihteerinsä Paavo Lipposen kertomaan minulle, että haluaa tulla informoiduksi niistä asioista, joita minä seurasin, samalla tavoin kuten Kekkonen aikanaan.

Tiitisen mukaan yhteydenpidossa ei ollut missään vaiheessa havaittavia ongelmia.

– Tapaamiset kehittyivät myöhemmin sellaisiksi, että kun minun listani asioista oli käsitelty, alkoivat ajallisesti lähes yhtä pitkän ajan ottavat Koiviston asiat, joita sitten fundeerattiin.

Ajan myötä Tiitisestä tuli myös osa Koiviston valtiovierailujen delegaatiota. Hänet kutsuttiin valmisteluvaltuuskuntaan vastaamaan vierailujen turvallisuudesta. Kaikkiaan hän osallistui vuoden 1983 Yhdysvaltain vierailusta lähtien yhdeksälletoista Koiviston valtiovierailulle.

– Huippukohta oli 1988 Kiinan valtiovierailu, jossa presidentti tapasi Deng Xiaopingin. Hänhän oli uuden Kiinan luoja ja kehitti mallin, että siirrytään kapitalismiin, mutta säilytetään kommunistiset muodot. Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomen tasavallan presidentti vieraili Kiinassa. Nyt nähdään, että maailma on kääntynyt sellaiseksi, että Kiina on suurvaltojen joukossa ykkösosapuoli. Se oli hyvä avaus silloin.

Presidentti Koivisto sovitti stetsonia Texasissa. Seppo Tiitinen osallistui ensimmäisen kerran Koiviston valtiovierailulle vuonna 1983, kun presidentti matkusti Yhdysvaltoihin. LEHTIKUVA.

Tiitisen ja Koiviston tunnetuin suojelupoliisin aikoihin liittyvä asia liittyy Tiitisen mukaan nimettyyn listaan, jota koskevat arvailut ovat lähes kahdenkymmenen vuoden ajan enemmän tai vähemmän säännöllisesti pulpahtaneet julkisuuteen. Tiitisen mukaan lista elää julkisuudessa aivan omaa elämäänsä.

– Sehän oli esillä minun ja Koiviston välillä Kultarannassa heinäkuussa 1990. Minut oli jo keväällä nimitetty eduskunnan apulaispääsihteeriksi lokakuun alusta.

Tiitinen oli saanut listan toukokuussa Helsingissä Länsi-Saksan tiedustelupalvelun edustajalta. Berliinin muuri oli murtunut puoli vuotta aikaisemmin. Paperissa oli Tiitisen mukaan parikymmentä suomalaisnimeä, joiden väitettiin olleen yhteydessä DDR:n lähetystöön ja tiedusteluelimiin.

– Suojelupoliisilla oli siihen aikaan kädet täynnä hyvin konkreettista vakoilun torjuntaan liittyvää työtä, eikä meillä oikein ollut resursseja ryhtyä tutkimaan historiallisia asioita. Halusin tietää presidentin kannan siihen, onko ulkopoliittisia näkökohtia, jos minä jätän sen seuraajalleni, ja merkkaan siihen, että sille ei tehdä akuutisti mitään.

Presidentti Koivisto yhtyi Tiitisen näkemykseen.

– Siitähän tässä on sitten kinasteltu, että oliko se oikein vai ei. Ja siitä ketä siellä oli ja ketä ei. Luojan kiitos en muista yhtään nimeä siltä listalta. Ja hyvä että en ottanut kopiota. Uniikkikappale jäi sinne suojelupoliisin päällikön kassakaappiin.

Suojelupoliisi ei ole senkään jälkeen katsonut tarpeelliseksi julkistaa listan nimiä. Tiitisen mukaan listalla on lähinnä kuriositeettiarvo. Ajankohtaista hyötyä vastavakoilulle listasta ei Tiitisen mukaan ole.

– Minusta oli hyvin tärkeää noudattaa sitä periaatetta, että pienemmänkään valtion tiedustelupalvelut eivät hyppää isomman valtion antamien tietojen mukaan, elleivät ne näe, että siitä on konkreettista hyötyä oman maan kannalta. Se on oman maan etu, jota pidetään ohjenuorana eikä mikään muu.

Suojelupoliisista Tiitinen siirtyi eduskuntaan ensin apulaispääsihteeriksi, sitten pääsihteeriksi. Ensi töikseen hän joutui uudesta työstään lomalle, koska matkusti vielä kerran Koiviston mukana valmistelemalleen valtiovierailulle. Silloinen eduskunnan puhemies Kalevi Sorsa ei olisi juuri työnsä aloittanutta Tiitistä sinne päästänyt.

Tiitinen mainitsi Sorsan näkemyksestä Koivistolle, kun vieraili hänen luonaan viimeistä kertaa suojelupoliisin johtajana.

– Koivisto oikein terhistäytyi ja sanoi, että sinne Kanadaan lähdetään. Ja niinhän sinne mentiin, eduskunnassa alettiin puuhata minulle virkavapautta tämän valtiovierailun ajaksi. Sanoin, että minulla on kyllä lomapäiviä, että otetaan niistä. Se oli minulle Koiviston taholta semmoinen loppukiitos.

Tiitinen muistaa Koiviston presidenttinä, joka tunsi velvollisuudekseen Suomen edusta huolehtimisen suurena murrosaikana vakautta luovalla tavalla.

– Hyvin keskeinen osa Koiviston linjanviitoitusta oli parlamentaarisen kansanvallan menettelytapojen kunnioitus. Ståhlberg antoi hyvän esimerkin, että ulkopoliittista valtaa voidaan käyttää parlamentaarisestikin. Suomen ulkopolitiikka siirtyi presidenttivetoiseksi vasta Rytin aikana. Samalla tavalla Koivisto omalla esiintymisellään antoi parlamentaaristen muotojen noudattamisessa kaksitoistavuotisen työnäytteen.

Käytännössä parlamentarismin korostaminen osui Koivistolla yksiin Neuvostoliiton romahdusta seuranneen Euroopan integraation kanssa. Ensin Suomessa pyrittiin mukaan Euroopan talousalueeseen. Osin sen kanssa päällekkäin ryhdyttiin puuhaamaan EU-jäsenyyttä.

– Minä jouduin sitten sen komitean puheenjohtajaksi, jonka tehtävänä oli selvittää mitä muutoksia Suomen valtiosääntöiseen järjestelmään tarvitaan, jos Suomesta tulee EU:n jäsen ja mitä muutoksia se edellyttää Suomen ylimpään päätöksentekoon.

Tiitisen johtama komitea sai tehtäväkseen myös ulkopoliittisen päätöksentekojärjestelmän muutostarpeiden ja -tapojen pohtimisen. Kyse oli myöhemmin myös kahden lautasen ongelmana tunnetusta asiasta, siitä edustaako Suomea EU-huippukokouksissa presidentti vai pääministeri.

Ulkopoliittisen päätöksentekojärjestelmän uudistamisen pohtiminen oli jo aiemmin vuonna 1991 annettu tehtäväksi oikeusministeri Hannele Pokan asettamalle toimikunnalle. Tiitisen mukaan toimikunnan tästä tasavallan presidenttiä koskevasta tehtävästä ei ollut kuitenkaan etukäteen keskusteltu presidentin kanssa, josta syystä Koivisto suivaantui.

– Presidentti taisi ilmoittaa, ettei presidentin kanslia osallistu tuon toimikunnan työhön millään lailla. Kun reilu puoli vuotta myöhemmin tuli asetettavaksi komitea valtiosääntöistä EU-selvitystä varten, niin Ahon hallitus siirsi sitten tämän tehtävän ilmeisesti presidentin ohjauksessa minun komiteani tehtäväksi.

Kun komitea oli asetettu, heti seuraavalla viikolla linnasta tuli tieto, että presidentti tarjoaa iltapäiväkahvit linnan keltaisessa salissa. Tiitisen mukaan Koivisto ilmoitti siellä tekevänsä komitean kanssa yhteistyötä.

– Siinä yhteydessä komiteaan kuulunut Jaakko Blomberg kysyi, että kummanko tulisi tasavallan presidentin mielestä edustaa Suomea EU:n huippukokouksissa presidentin vai pääministerin. Siinä yhteydessä Koivisto lausui ne oraakkelimaiset sanat “Den dagen den sorgen”.

Tiitisen mukaan Koivisto oli vakaasti sitä mieltä, ettei Suomen edustaja voi kokouksissa olla presidentti. Perehtyminen EU:n hyvin lukuisten valmisteluryhmien tuotoksiin olisi presidentille ylivoimaista.

– Koivisto sanoi, ettei kanslialla ole semmoisia resursseja vaan ne on hallituksella. Sen takia hänen mielestään pääministerin piti olla siellä. Mutta siihen jätettiin semmoinen takaportti, että jos näissä huippukokouksissa tulisi esille Suomen kannalta joku hyvin keskeinen ja tärkeä asia, niin Suomi voisi markkeerata olevansa tosissaan niin, että presidentti osallistuisikin poikkeuksellisesti huippukokoukseen.

Koiviston seuraajille järjestely osoittautui Tiitisen mukaan vaikeasti sulatettavaksi. Kahden lautasen ongelma ratkesi vasta 2009.

– Vielä 1994 marraskuussa, kun Ahtisaari oli jo presidentti, syntyi kiista siitä, että Ahtisaari ei halunnut valtiopäiväjärjestykseen kirjoitettavan, että pääministerin on informoitava eduskuntaa näistä huippukokouksen asioista etu- ja jälkikäteen.

Elettiin marraskuun loppua ja perustuslain muutosten piti tulla voimaan 1.1.1995 samaan aikaan, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin. Tiitinen työhuoneessa järjestettiin neuvonpito, johon osallistuivat oikeusministeri Anneli Jäätteenmäki ja hänen apulaisensa, lainsäädäntöneuvos Niilo Jääskinen ja presidentin kanslian Martti Manninen.

– He tulivat minun virkahuoneeseeni eduskuntaan yhtenä perjantaina marraskuussa 1994, ja siellä sitten Niilo Jääskinen ehdotti, että eikö voisi ajatella, että tarjottaisiin Ahtisaarelle sellaista kompromissimallia, että kirjoitetaan teksti passiiviin. Sanotaan vain, että eduskuntaa informoidaan etu- ja jälkikäteen eikä sanota kuka informoi.

Presidentti Mauno Koivisto vannoi virkavalansa eduskunnassa tammikuussa 1982. Vieressä eduskunnan puhemies Johannes Virolainen. Seppo Tiitinen toimi tuolloin suojelupoliisin päällikkönä. LEHTIKUVA.

Martti Manninen lähetettiin Tiitisen mukaan ehdottamaan muotoilua Ahtisaarelle.

– Ahtisaari hyväksyi sen. Esitys saatiin eduskuntaan ja sitten eduskunta suurella riemulla yksimielisesti, niin kuin se oli jo poliittisesti sovittu aikoja sitten siellä minun komiteassani, kirjoitti sen niin, että pääministerin tulee informoida eduskuntaa etu- ja jälkikäteen.

Tiitisen mukaan Ahtisaari vahvisti lain poikkeuksellisesti vuoden viimeisenä päivänä pidetyssä presidentin esittelyssä.

– Hän saneli pöytäkirjaan, että on eri mieltä vahvistamansa kanssa. Sitten mentiin kahdella lautasella vuoteen 2009. Vuonna 2012 tuli voimaan perustuslakimuutos, jossa sanotaan, että pääministeri edustaa Suomea Eurooppa-neuvostossa. Asiasta oli eduskunnan perustuslakivaliokunnan selvät tulkintakannat jo vuodelta 1994.

Tiitisen työtoveruus presidentti Koiviston kanssa syveni ystävyydeksi. Eduskunnan pääsihteerinä hän kutsui presidenttiä silloin tällöin myös lounaalle. Lounasseurueeseen liittyi joissakin tapauksissa myös kokoomuksen entinen puheenjohtaja ja eduskunnan puhemies Ilkka Suominen sekä vuorineuvos Casimir Ehrnrooth.

Koivistolla oli ollut aiemmin hankauksia sekä Suomisen että Ehrnroothin kanssa. Suominen menetti mahdollisuutensa pääministerin salkkuun vuonna 1987 keskustan Paavo Väyrysen kanssa tekemänsä kassakaappisopimuksen myötä. Pääministeriksi nousi Harri Holkeri. Ehrnrooth puolestaan oli julkisesti eri mieltä Koiviston vahvan markan politiikan kanssa.

– Kaikki nämä on pois pyyhityt jo kauan sitten. Porukka oli semmoinen joka aina silloin tällöin tapasi. Siinä oli hyvin luonnikkaita keskusteluja. Vielä 2010-luvulla Casimir Ehrnrooth oli kutsunut meidät Vanantakan kartanoon yksi kesäkuu ja siellä oli myös presidentti ja Tellervo Koivisto. Ja muistan presidentin kertoneen sodanaikaisia kokemuksiaan Lauri Törnin porukasta ja Törnin johtamistavasta, jota hän jossakin määrin kritisoi.

Viimeisiä kertoja Tiitinen tapasi Koiviston lounaalla eduskunnan Pikkuparlamentissa muutama vuosi sitten. Koivisto saapui paikalle linnan auton tuomana, adjuntantin seurassa.

– Kuvittelin, että paluujärjestely on sama. Mutta kun olin hyvästelemässä ulko-ovella, niin ei siellä mitään autoa ollut. Kysyin, että herra presidentti, missäs auto on? Mää meen nelosen ratikalla, Koivisto sanoi. Sinne se lähti, nelosen ratikalle.

Uutinen Koiviston kuolemasta tuli Tiitiselle yllätyksenä, vaikka tiedossa oli, ettei aikaa enää ole paljon. Muistot yhteistyöstä ovat mieluisia.

– Tähän voin sanoa sen, että kun eduskunnassa oli vuonna 1994 presidentinvaihdos, Koivisto oli luovuttamassa presidenttiyden Ahtisaarelle, olimme puhemies Riitta Uosukaisen kanssa eduskunnan puhemiehen käytävällä, puhemiehen korokkeen takana, niin minä sitten sanoin Uosukaiselle, nyt sitten vaihdetaan Mauno ensimmäinen ja viimeinen suuri pois ja heitä ei tämän koommin tule. Kovin näyttää siltä, että se pitää paikkansa.