Teatteri ja Tanssi
26.9.2017 12:45 ・ Päivitetty: 26.9.2017 12:45
Mestarien mehukkaat sivallukset – Kansallisteatterin päänavaus taidemuseo HAMissa on teatteritaidetta parhaimmillaan
Kun Kansallisteatterin dramaturgi Minna Leino alkoi aikoinaan pohtia itävaltalaiskirjailija Thomas Bernhardin “Vanhat mestarit” -romaanin näyttämöllistämistä, hän totesi aihetta pääjohtaja Mika Myllyaholle esitellessään, että se pitäisi sitten toteuttaa normaaleista teatteritiloista irrotettuna, mieluiten taidemuseomiljöössä. Kuinka ollakaan, Myllyaho oli tuolloin käynyt juuri työlounaalla taidemuseo HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattilan kanssa keskustelemassa näiden kahden kulttuuri-instituution mahdollisista yhteistyökuvioista.
Oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja niin edelleen. Leinon Bernhard-hanke lähti etenemään onnellisten tähtien alla.
Leino ei ohjaajana ja tekstin sovittajana siis voinut pistää kuin parastaan. Bernhardin yhtä kappaletta olevasta romaanista piti luoda kristallinkirkas dramaturgia ja saada huipputrio kolmeen vuolaspuheiseen rooliin.
Nämä ehdot ovat toteutuneet, yleisön onneksi. Ensikommentit ovat saaneet box officessa kassakoneet kilkattamaan: Vanhat mestarit on loppuunmyyty tältä syksyltä.
Suomen Kansallisteatteri. Taidemuseo HAM
Thomas Bernhard: Vanhat mestarit
Suomennos Tarja Roinila – Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino – Taiteellinen suunnittelu Minna Leino, Jari Kettunen, Kati Lukka, Kare Markkola, Heikki Nylund, Johanna Storm, Ville Toikka ja Auli Turtiainen – Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja, Markku Maalismaa
Väitän, että Thomas Bernhardin romaanista dramatisoitu, taiteiden syvimpään olemukseen ja niiden vuoropuheluun sukeltava puhedraama kolmelle miesnäyttelijälle ei sellaisenaan olisi saanut Kansallisen pienen näyttämön tai Willensaunankaan katsomoa koko syksyksi täyteen. Mitään Minna Leinon tai hienon näyttelijätrion Hannu-Pekka Björkman – Hannu Kivioja – Markku Maalismaa ansioista pois ottamatta uskon, että poikkeava esitystila ja -konsepti on ollut sellainen vetovoimatekijä, että se on edesauttanut yleisöryntäystä. Mutta hetkinen… Leinon ansiotahan sen tilan keksiminenkin pitkälti on.
Museomiljöö on enemmän sisältöä kuin lavaste
HAMin Kaarihalli, jossa parhaillaan on esillä Elina Merenmiehen, Anna Retulaisen ja Jukka Korkeilan yhteisnäyttely otsikolla “Nautinto”, on kiehtovan kontroversiaalinen ja samalla mitä luontevin tila intensiivisen puheen täyttämälle näytelmälle. Ympärillä oleva taide on tässä tapauksessa enemmän sisältöä kuin lavastusta.
Vanhoja mestareita voisi muodoltaan kutsua – hilpeän harhaanjohtavasti – vaikka kolmiodraamaksi. Bernhardin loihtimassa asetelmassa lahjomattoman tiukka musiikkikriitikko Reger tutkailee Wienin taidemuseossa joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) Tintoretton maalausta “Valkopartainen mies”. Museosalin tosella syrjällä taas Regeriä tarkastelee yhtä lailla taiteisiin kiihkeän kriittisesti suhtautuva kirjailija ja filosofi Atzbacher, jota puolestaan tarkastelee museon arvonsa tunteva vahtimestari Irrsigler. Ukot eivät käy keskustelua keskenään, vaan arvoivat taiteita, toisiaan ja monia arkisempia asioita kuten taidemuseoiden wc-tiloja, sisäisin monologein. Siitä huolimatta ollaan koko ajan ilmavassa dialogissa. Vaikka teksti on täyteen ladattu, antaa Leinon ohjaus korostettuine jalustalle nostoineen ja asetelmallisuuksineen katsojalle viistoja vinkkeleitä näiden herrojen sielunmaisemaan.
Reger, Atzbacher ja Irrsigler – jo noissa nimissä on hykerryttävää arroganssia – puhuvat kaikki muut taiteiden puolesta tai taiteita vastaan kirjoittavat tai vain ajattelevat hiljaisiksi. Ihan jo määrällä, mutta myös laadulla. Heidän sivalluksensa ovat teräviä, satuttavia ja liikkeelle pistäviä. Heidän ei tarvitse todistella oikeassa olemistaan, se on heissä oletusasetuksena, jonka me katsojat otamme mukisematta vastaan. Mutta meille on myös suotu oikeus hymyillä kolmikon itseriittoisuuksille. Ja silloin tällöin silmäillä ympärillemme, miten Merenmiehen, Retulaisen ja Korkeilan maalaukset osallistuvat omalla hiljaisella läsnäolollaan tähän taidekeskusteluun. Se taas huipentuu lopulta siihen, onko Wienin taidemuseon Tintoretto-maalaus aito ollenkaan ja jos kenties ei, niin onko sillä sitten niin väliä.
Pienten eleiden kommentaaria
Näyttelijöille on ollut varmasti kova urakka ottaaa Bernhardin jäsennelty tajunnanvirta haltuunsa, mutta ei se yksin Vanhoja mestareita mestarilliseksi tee. Kun Björkmanin, Kiviojan ja Maalismaan esittämät valkopartaiset miehet vielä äänenpainoillaan sekä mikroeleillään ja -ilmeillään kommentoivat ja arvoivat toisiaan, ja katsoja saa HAMin tilapäiskatsomossa seurata tätä kaikkea ringissä parin metrin päästä, ollaan jo sen toisen, HAMin tarjoaman otsikon ytimessä: nautinto.
Leino katkoo hengästyttävän vuolasta puhevirtaa pätkillä Bachin fuugista. Oi, jospa ne olisi saatu kuulla vielä livenä esitettynä, niin kakku olisi saanut kirsikan huipulleen.
Ilman sitäkin Vanhat mestarit on makoisaa, ison T:n teatteritaidetta, mutta ei sisäänpäin käpertyneellä ja omaa reviiriään varjelevalla tavalla. Sekä Bernhardin nerokas teksti että Leinon hengittävä ohjaus antavat meille tilaa pohtia omaa tapaamme arvottaa taidetta. Välittämättä siitä, kuinka lyttyyn Reger meidät sitten haukkuisikaan. Ja kuinka Atzbacher sitä komppaisi. Ja Irrsigler nuo näkemykset hyväksyisi vartiointipisteellään.
Vanhojen mestarien kevään näytösten liput tulevat myyntiin lokakuussa. Nekään eivät luultavasti tule kauan lippumyymälässä kellastumaan. Reaktionopeus on syytä pitää herkillä, jos haluaa päästä nauttimaan täysimittaisesta Taiteesta.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.