Mestarien mehukkaat sivallukset – Kansallisteatterin päänavaus taidemuseo HAMissa on teatteritaidetta parhaimmillaan

Kuva: Mitro Härkönen
Vanhat mestarit on muodoltaan tiukkaa ja sisällöltään rehevää teatteria. Pääosissa ovat Hannu-Pekka Björkman, Markku Maalismaa ja Hannu Kivioja.

Kun Kansallisteatterin dramaturgi Minna Leino alkoi aikoinaan pohtia itävaltalaiskirjailija Thomas Bernhardin ”Vanhat mestarit” -romaanin näyttämöllistämistä, hän totesi aihetta pääjohtaja Mika Myllyaholle esitellessään, että se pitäisi sitten toteuttaa normaaleista teatteritiloista  irrotettuna, mieluiten taidemuseomiljöössä. Kuinka ollakaan, Myllyaho oli tuolloin käynyt juuri  työlounaalla taidemuseo HAMin johtaja Maija Tanninen-Mattilan kanssa keskustelemassa näiden kahden kulttuuri-instituution mahdollisista yhteistyökuvioista.

Oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja niin edelleen. Leinon Bernhard-hanke lähti etenemään onnellisten tähtien alla.

Leino ei ohjaajana ja tekstin sovittajana siis voinut pistää kuin parastaan. Bernhardin yhtä kappaletta olevasta romaanista piti luoda kristallinkirkas dramaturgia ja saada huipputrio kolmeen vuolaspuheiseen rooliin.

Nämä ehdot ovat toteutuneet, yleisön onneksi. Ensikommentit ovat saaneet box officessa kassakoneet kilkattamaan: Vanhat mestarit on loppuunmyyty tältä syksyltä.

Suomen Kansallisteatteri. Taidemuseo HAM

Thomas Bernhard: Vanhat mestarit

Suomennos Tarja Roinila – Ohjaus ja dramatisointi Minna Leino – Taiteellinen suunnittelu Minna Leino, Jari Kettunen, Kati Lukka, Kare Markkola, Heikki Nylund, Johanna Storm, Ville Toikka ja Auli Turtiainen – Rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja, Markku Maalismaa

Väitän, että  Thomas Bernhardin romaanista dramatisoitu, taiteiden syvimpään olemukseen ja niiden vuoropuheluun sukeltava  puhedraama kolmelle miesnäyttelijälle ei sellaisenaan olisi saanut Kansallisen pienen näyttämön tai Willensaunankaan katsomoa koko syksyksi  täyteen. Mitään Minna Leinon tai hienon näyttelijätrion Hannu-Pekka BjörkmanHannu KiviojaMarkku Maalismaa ansioista pois ottamatta uskon, että poikkeava esitystila  ja -konsepti on ollut sellainen vetovoimatekijä, että se on edesauttanut yleisöryntäystä. Mutta hetkinen… Leinon ansiotahan sen tilan keksiminenkin pitkälti on.

Museomiljöö on enemmän sisältöä kuin lavaste

HAMin Kaarihalli, jossa parhaillaan on esillä Elina Merenmiehen, Anna Retulaisen ja Jukka Korkeilan yhteisnäyttely otsikolla  ”Nautinto”, on kiehtovan kontroversiaalinen ja samalla mitä luontevin tila intensiivisen puheen täyttämälle näytelmälle. Ympärillä oleva taide on tässä tapauksessa enemmän sisältöä kuin lavastusta.

Vanhoja mestareita voisi muodoltaan kutsua  – hilpeän harhaanjohtavasti – vaikka kolmiodraamaksi. Bernhardin loihtimassa asetelmassa lahjomattoman tiukka musiikkikriitikko Reger tutkailee Wienin taidemuseossa joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) Tintoretton maalausta ”Valkopartainen mies”. Museosalin tosella syrjällä taas Regeriä tarkastelee yhtä lailla taiteisiin kiihkeän kriittisesti suhtautuva kirjailija ja filosofi Atzbacher, jota puolestaan tarkastelee museon arvonsa tunteva vahtimestari Irrsigler. Ukot eivät käy keskustelua keskenään, vaan arvoivat taiteita, toisiaan ja monia arkisempia asioita kuten taidemuseoiden wc-tiloja, sisäisin monologein. Siitä huolimatta ollaan koko ajan ilmavassa dialogissa. Vaikka teksti on täyteen ladattu, antaa Leinon ohjaus korostettuine jalustalle nostoineen ja asetelmallisuuksineen katsojalle viistoja vinkkeleitä näiden herrojen sielunmaisemaan.

Reger, Atzbacher ja Irrsigler – jo noissa nimissä on hykerryttävää arroganssia – puhuvat kaikki muut taiteiden puolesta tai taiteita vastaan kirjoittavat tai vain ajattelevat hiljaisiksi. Ihan jo määrällä, mutta myös laadulla. Heidän sivalluksensa ovat teräviä, satuttavia ja liikkeelle pistäviä. Heidän ei tarvitse todistella oikeassa olemistaan, se on heissä oletusasetuksena, jonka me katsojat otamme mukisematta vastaan. Mutta meille on myös suotu oikeus hymyillä kolmikon itseriittoisuuksille. Ja silloin tällöin silmäillä ympärillemme, miten Merenmiehen, Retulaisen ja Korkeilan maalaukset osallistuvat omalla hiljaisella läsnäolollaan tähän taidekeskusteluun. Se taas huipentuu lopulta siihen, onko Wienin taidemuseon Tintoretto-maalaus aito ollenkaan ja jos kenties ei, niin onko sillä sitten niin väliä.

Pienten eleiden kommentaaria

Näyttelijöille on ollut varmasti kova urakka ottaaa Bernhardin jäsennelty tajunnanvirta haltuunsa, mutta ei se yksin Vanhoja mestareita mestarilliseksi tee. Kun Björkmanin, Kiviojan ja Maalismaan esittämät valkopartaiset miehet vielä äänenpainoillaan sekä mikroeleillään ja -ilmeillään kommentoivat ja arvoivat toisiaan, ja katsoja saa HAMin tilapäiskatsomossa seurata tätä kaikkea ringissä parin metrin päästä, ollaan jo sen toisen, HAMin tarjoaman  otsikon ytimessä:  nautinto.

Leino katkoo hengästyttävän vuolasta puhevirtaa pätkillä Bachin fuugista. Oi, jospa ne olisi saatu kuulla vielä livenä esitettynä, niin kakku olisi saanut kirsikan huipulleen.

Ilman sitäkin Vanhat mestarit on makoisaa, ison T:n teatteritaidetta, mutta ei sisäänpäin käpertyneellä ja omaa reviiriään varjelevalla tavalla. Sekä Bernhardin nerokas teksti että Leinon hengittävä ohjaus antavat meille tilaa pohtia omaa tapaamme arvottaa taidetta. Välittämättä siitä, kuinka lyttyyn Reger meidät sitten haukkuisikaan. Ja kuinka Atzbacher sitä komppaisi. Ja Irrsigler nuo näkemykset hyväksyisi vartiointipisteellään.

Vanhojen mestarien kevään näytösten liput tulevat myyntiin lokakuussa. Nekään eivät luultavasti tule kauan lippumyymälässä kellastumaan.  Reaktionopeus on syytä pitää herkillä, jos haluaa päästä nauttimaan täysimittaisesta Taiteesta.

Keskustelua aiheesta

Tampereen Fauni-musikaali: Radikalisoituminen riivaa keijumetsässä

Fantasiamusikaali Faunin käsikirjoittaja, säveltäjä, tuottaja, rahoittaja ja pääosan esittäjä Teemu Alanen ei ole teatterin alalla kovin tunnettu vaikuttaja, vaikka onkin käynyt Suomen Teatteriopiston. Hän kertoo Markus Määttäsen Aamulehteen tekemässä haastattelussa, että kiinnostukset ovat olleet toisaalla. Alanen on kouluttautunut lentäjäksi ja pelannut ammattimaisesti pokeria. Kun nuori mies lopulta lähti teatterintekoon, hän ei tehnyt sitä varovaisesti, vaan polkaisemalla maasta suurtuotannon. On aihetta jännittää, miten ihmemiehen tässä yrityksessä käy. Ensi-illassa näyttää hyvältä: tuntuu kuin yleisö olisi päättänyt pitää esitystä arvossa jo ennen sen alkamista.

Disa Kamulan valinta ohjaajaksi lieventää jännitystäni hankkeen onnistumisesta. Kun Kamula on puikoissa, niin ihmemiehelle ei käy huonosti. Jännitettäväksi jää, missä Alanen onnistuu, kun hän onnistuu. Mitä hän sanoo puolentoista vuoden työn vaatineella Faunilla?

Faunin iltayö

Fauni-aihe liittyy modernin koreografian läpimurtoon, joka tapahtui 29.3.1912, kun Vaslav Nijinsky (1889-1950) kantatanssi Pariisissa koreografiansa Faune ja aiheutti skandaalin. Hanna Järvinen väittää, että skandaali ei johtunut Nijinskyn eroottisesta eleestä. Niitä oli nähty. Syy oli vakavampi: tanssija ylitti järjellisten läntisten ihmisten ja järjettömien itäisten olentojen välisen rajan. Faune oli herättänyt odotuksia. Se kertoo luonnonlapsista. Juuri venäläiset osaavat esittää sellaisia, koska ovat lapsia itsekin. Mutta Nijinsky ei edes loikannut kuin kerran, vaikka luonnonlapsi loikkii alituiseen. Sen sijaan venäläinen esitti abstraktin, kubistisuudestaan huolimatta arkisen, kummallisesti kaksiulotteisen koreografian. Hän näytti ajattelevan tavalla, jota Länsi pitää järjellisenä. Samalla hän väitti arkisilla eleillään tungettelevasti, että Lännen arvoja kantavat järjelliset ihmiset liikuskelevat jotakuinkin samalla tavalla kuin Idän järjettömät ja arvottomat olennot.

TEATTERI

Fauni

Käsikirjoitus Teemu Alanen – Ohjaus Disa Kamula – Sävellys Teemu Alanen, Joni Pitkonen, Tony Sikström – Lavastus Oskari Löytönen – Koreografia Niina Rajaniemi – Rooleissa Teemu Alanen, Maria Halinen, Teea Yrjälä, Antti Kerosuo, Teemu Sytelä, Arvo Jean-Michael Saarinen, Sanni Lehto, Leea Lepistö,  Johanna Pätsi; 12 hengen tanssiryhmä, avustajia Tampereen seudun työväenopiston teatteritaideryhmistä

Kaksiulotteisen koreografian tanssija oli kuin Kreikan keramiikkateoksen kyljestä otettu, mutta tarkoituksena ei ollut muinaisuuden herättäminen, vaan nykyisyyden vieraannuttaminen. Nijinsky ei näyttänyt, millaisia luonnonlapset ovat. Hän näytti, miten heitä esitetään. Senkin hän teki väärin, toisin kuin teattereissa tapahtuu. Katsojat saivat ajatella, millaisin keinoin he jymäyttivät itseään ja toisiaan maailmansotaa valmistelevassa Euroopassa.

Tampereen Faunissa lavastus projisoidaan kaksiulotteiselle kankaalle. Osa kuvista esittää varjoja ja paperinukkeja. Kliseitä vältetään. Huiluun ei puhalleta, eikä nymfejä (valitettavasti) paijata. Eroottisia eleitä on harmillisen vähän. Kun lähestymisen tahdit näytettiin, ne jäivät mieleen. Niin käy esimerkiksi silloin, kun Mustan Lesken pennut tanssivat tangon, joka ei kovin monta sekuntia kestä.

Alasen-Kamulan Faunin yhtäläisyydet Nijinskyn Fauneen eivät ehkä ole tahallisia, mutta vaikutukset ovat samoja. Fauni ei kerro satua, vaan näyttää, miten satua kerrotaan. Sadusta satuileva satu tarjoaa monia tulkintamahdollisuuksia. Minulle se näytti, miten sanomalehtien satuilu jakaa ihmiset järjellisiin olentoihin ja järjettömiin terroristeihin.

Terrorin aamunsarastus

Hyvien ihmisten metsä on sadussa ihmissusien, journalismissa terroristien piirittämä. Ihmissudet ja terroristit ovat olleet tavallisia hyviä ihmisiä. Sitten he ovat saaneet puraisun. He ovat radikalisoituneet, kuten asia journalismin jargonilla ilmaistaan. Asiantuntijajournalistien mukaan radikalisoituminen on ehkäistävä ennakolta. Myöhemmin mitään ei ole tehtävissä. Sadunkertojat eivät ota sudenpuremaan yhtä kategorista kantaa. Kun Faunia purraan metsästyskorttikokeessa, niin radikalisoitumista yritetään parantaa rakkaudella ja pakurikäävällä. Yritykset eivät onnistu eivätkä epäonnistu, vaan jäävät puolitiehen. Katsojan jännitettäväksi jää, onko onnellinen loppu mahdollinen, kun päähenkilö joutuu kantamaan radikaalia häntää ja terroristisia kynsiä.

Jako tolkun ihmisiin ja tolkuttomiin olentoihin horjuu loppuratkaisua odotellessa. Se on iloinen asia. Surullisempaa on, että esitys palauttaa mieleen, miten vaaralliseen suuntaan politiikan julkisuus vie elämää. ”Radikalisoituminen” on taikauskoinen käsite. Siihen uskominen on yhtä perustelua kuin sudenpureman demonisoivan vaikutuksen pelkääminen. Tulevaisuudessa taikauskolla ei ehkä perustella pelkästään puukottajien tappamista jälkeenpäin, vaan juuriin menevien ja ympäristöstään poikkeavien ajatusten, esimerkiksi kapitalismin arvostelemisen, ehkäisemisestä ennakolta. Jo nyt radikalisoitumisen käsitteen arvosteleminen on niin radikaalia, että sitä ei ole julkisuudessa sallittu. Sampolan suureen Fauniin sisältyy noitavainoa nolaava tulkintamahdollisuus. Radikalisoitumisen ehkäisyn väistämisen kannalta on onni, että esityksen voi kokea myös kertomukseksi siitä, miten pahaa pahuus on, ja miten helposti se tarttuu.

Pertti Julkunen

Keskustelua aiheesta

Gabriel huijaa taas – KUT:n julman hauska toteutus Mika Waltarin klassikkokomediasta

Kuva: Sami Lamberg
Jari Hämäläinen näyttelee KUT:ssa naisia huijaavaa Gabrielia, joka saa vaikeasti valloitettavan Ulriikankin (Anna-Leena Sipilä) lankeamaan virittämäänsä lemmenansaan.

Mika Waltari tarttui 1940-luvun lopulla kirjoittamassaan näytelmässä tuolloin ajankohtaiseen aiheeseen: Ruben Oskar Auervaaran rikolliseen touhuiluun naisten parissa. Tämä kieroutunut huijari lypsi 1930-40 luvulta parilta kymmeneltä varakkaalta naiselta melkoisia rahamääriä muun muassa tyhjillä lupauksilla avioliitosta.

Waltari kirjoitti Gabriel tule takaisin -näytelmän tarkkanäköisellä intuitiolla yrittäen samalla draamahenkilöiden kautta pohtia, miksi naiset ovat valmiita lankeamaan yhä uudelleen huijarimiesten virittelemiin samanlaisiin ansoihin. Eipä tuo vitsaus ole mihinkään kadonnut tänä päivänäkään. Yhä  saamme lukea otsikoita auervaara-miesten tekemistä  huijauksista. Naisetkin ovat, ikävä kyllä, oppineet tekemään samanlaisia vedätyksiä miehille.
Kaiken takana on se ikivanha juttu: rakkauden kaipuu ja unelma onnesta.

Tummien sävyjen komedia

Keski-Uudenmaan teatterinkaan toteutuksessa tämä Waltarin suosittu klassikko ei ole pelkästää hauska, vaan pikemminkin tumma tragikomedia. Ohjelmalehtisessa tiivistetään osuvasti esityksen luonne: ”Tarina on aina ajankohtainen: kiihkeä sekä tarkkanäköisyydessään julma, hauska ja lämmin.”

TEATTERI

Keski-Uudenmaan teatteri
Mika Waltari: Gabriel tule takaisin
Ohjaus Seppo Halttunen – Musikki Altti Uhlenius – Lavastus Mikko Rantanen – Puvut Sinikka Zannoni – Rooleissa Jari Hämäläinen, Anna-Leena Sipilä, Inka Kallén ja Elina Varjomäki

Esitys pitää minkä lupaa. Kaikkea tuota sisältää neljän näyttelijän huijaridraama. Jari Hämäläinen Gabrielin roolissa taitaa naisille lirkuttelun ja toisaalta myös perustelut intohimon kohteen äkilliseen vaihtumiseen. Anna-Leena Sipilä talon despoottisena valtiattarena yrittää aluksi pyristellä Gabrielin viehätysvoimaa vastaan, mutta lankeaa lopulta huijarin charmiin ja joutuu sitä katkerasti katumaan. Vai katuuko hän oikeastaan? Sipilä todentaa hienovireisesti myös ikäneidon kokeman rakastumisen ihanuuden.

Inka Kallén kokemattomana nuorempana sisarena paljastaa koskettavasti pettymyksensä sulhon hylättyä hänet.

Elina Varjomäki kovapintaisena ja sanavalmiina nykynaisena pitää pintansa miehen viettely-yrityksille. Lopulta se onkin tämä Raili huijaa Gabrielilta koko potin ja suuntaa kohti uutta elämää.

Seppo Halttunen on ohjannut esityksen tasapainoisesti komedian ja tragedian välimaastoon. Waltarin lempeä huumori on pinnassa, mutta komediallisen virityksen takaa pilkistävät myös raadollisemman elämän tummanpuhuvat juonteet. Halttunen on antanut koko tunteiden kirjon kaikkine ristiriitaisuuksineen kukkia.
Olikin lopulta helppo ymmärtää kahden sisaruksen kuuluisa loppulausahdus: Gabriel tule takaisin! Rakkauttahan me kaikki kaipaamme…

Anja Salminen

 

 

Keskustelua aiheesta

Ruotsalainen Madeleine Onne alkaa johtaa Kansallisbalettia

Kuva: Mirka Kleemola

Kansallisbaletin taiteelliseksi johtajaksi on nimitetty ruotsalaistanssija Madeleine Onne. Hän siirtyy Helsinkiin Yhdysvalloista Houstonin balettiakatemian johtajan paikalta.

Kansallisoopperan ja -baletin hallitus kertoi nimitysehdotuksesta jo viime kuun lopussa, mutta ennen valinnan varmistumista talon henkilöstöryhmiä kuultiin asiasta.

Onne aloittaa nelivuotisen kautensa ensi vuoden elokuussa.

– Tavoitteena oli löytää henkilö, jolla on sekä vahva oma kansainvälinen balettitanssijan ura että kokemusta baletinjohtajan tehtävästä. Tärkeitä ovat myös laajat kansainväliset verkostot sekä yhteistyökyky niin talossa kuin sen ulkopuolellakin. Madeleine Onnessa yhdistyy tämä kaikki, lisäksi hän on valloittava persoona, Kansallisoopperan ja -baletin pääjohtaja Päivi Kärkkäinen kertoo tiedotteessa.

Onne on työskennellyt urallaan pitkään Tukholman Kuninkaallisen baletin ensitanssijana. Onne on tanssinut useimmissa klassisen baletin merkkiteoksissa, kuten Romeossa ja Juliassa, Prinsessa Ruususessa ja Gisellessä.

Onne on myös vaikuttanut monen balettikilpailun tuomaristossa, myös Helsingissä.

Päätettyään tanssijanuransa Onne toimi baletin taiteellisena johtajana ensin Tukholmassa ja sen jälkeen Hongkongissa.

Baletin nykyinen johtaja Kenneth Greve päättää kautensa ensi vuoden heinäkuun lopussa. Tanskalaisen Greven kausi alkoi vuonna 2008.

Keskustelua aiheesta

Arviossa Teatteri Rollon esitys pikkulapsille: Kirjaimia etsimässä

Kuva: Nanna Saarhelo
Jari Lehtinen, Sanna Monto ja Janne Immonen vetävät värikkäästi lapsikatsojia kirjainten ihmeelliseen maailmaan.

Helsinkiläinen, ympäri maata kiertueita tekevä Teatteri Rollo on jo useamman vuoden keskittynyt tuottamaan päiväkoti- ja kouluikäisille hyväntuulisia esityksiä, joiden keskeisiä elementtejä ovat liike, musiikki ja rytmi. Sanojakin on, välillä enemmän, välillä vähemmän.

Tämän syksyn uutuudessa ”Lue, Laula, Kirjoita!” sanat ovat hyvinkin keskeisessä asemassa, varsinkin kun ne ovat hukassa.

Teatteri Rollo

Lue, Laula, Kirjoita!

Ohjaus Sanna Monto – Käsikirjoitus Janne Immonen, Jari Lehtinen, Sanna Monto – Sävellykset Janne Immonen – Sanat Vando Suvanto – Lavastus Kati Limppu – Puvut Niina Huovinen – Valot Pasi Pehkonen – Ääni Juha Skukin

Runoilija ja säveltäjä saapuvat värikkääseen itsepalvelukirjainkauppaan, koska heiltä puuttuvat sanat niin runoista kuin lauluistakin. Kun paljastuu, etteivät he, eikä edes kaupan palveluhaluton myyjä tunne kirjaimia, lukemisesta puhumattakaan, tarvitaan yleisön apua. Vasta sitten tarvittavat kirjaimet löytyvät ja esityksen nimislogan saadaan aikaiseksi.

Yksinkertaisessa tarinassa on runsaasti nokkelaa sanailua ja letkeää oleilua. Välillä aikuiskatsojan mielestä hieman liiankin letkeää, mutta varsinaista kohdeyleisöä se ei tuntunut haittaavan.

Jari Lehtisen runoilija, Janne Immosen säveltäjä ja Sanna Monton myyjä ovat muutamalla vedolla keveästi tyyliteltyjä, mutta toimivia hahmoja. He ovat juuri sen verran hassahtaneita, että yleisön mielenkiinto säilyy.

Kati Lampun lavastus ja Niina Huovisen puvut ovat selkeissä perusväreissään ja iloisessa tyylissään kuin suoraan värikkäästä kuvakirjasta.

Immosen säveltämät ja Vando Suvannon sanoittamat laulut ovat esityksen mainiointa antia. Ne ovat selkeitä ja tarttuvia.

Lue, Laula, Kirjoita! -esitys muistuttaa sen enempää sormea heristämättä kirjainten ja lukemisen opettelun tärkeydestä. Piilo-ovelasti myös ne lapsista, jotka jo tuntevat kirjaimet tai osaavat lukea, saavat tuntea positiivista ylemmyyttä verrattuna roolihenkilöihin, jotka eivät edes tiedä miten päin kirjaimet kuuluvat olla.

Annikki Alku

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Lauri Maijalaa ei ahdista astua Holmbergin varjosta Turun Seitsemän veljeksen ohjaajaksi: ”Mun työryhmäni on väsättävä omat saappaat”

Kuva: Kari Hulkko
Seitsemän veljestä Turun kaupunginteatteriin ohjaava Lauri Maijala (vasemmalla) sai teatterinjohtaja Mikko Koukilta Turun kirjamessuilla jo ennakkoon ensi-iltalahjan: komean, Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman vanhan laitoksen Kiven klassikosta.

Kalle Holmbergin ohjaus Aleksis Kiven ”Seitsemästä veljeksestä” Turun kaupunginteatterissa 1972 on varmaankin yksi tunnetuimmista yksittäisistä teatteriproduktioista Suomessa. Neljä vuotta ohjelmistossa täysille katsomoille pyörinyt vauhdikas sovitus (Ritva Holmbergin käsialaa) tavoitti liki 250 esityksessään puolitoistasataatuhatta katsojaa. Tällainen menestys sai tuolloin Turun porvarillisen kulttuurieliitinkin vähän myötämielisemmäksi Holmbergin ja aisaparinsa Ralf Långbackan ohjelmistolinjauksille, joilla he pöllyttivät seisovaa ilmaa tultuaan 1970-luvun alussa kapunginteatterin johtoon.

Niin ikoninen esitys on ollut, ettei Kiven klassikkoa ole Turun kaupunginteatterissa sen koommin otehty. Nyt, likipitäen 38 vuotta Holmbergin Veljesten viimeisen esityksen jälkeen, on uuden tulemisen, uuden tulkinnan aika.

Teatterinjohtaja Mikko Kouki muutti Turkuun 1990-luvun alussa ja kertoo siitä lähtien kuulleensa säännöllisesti muisteloita Holmbergin ohjauksen legendaarisuudesta. Esiettiin arveluja, ettei sen jäljiltä kukaan enää tohdi Turussa Jukolan saagaa tehdä.

Kouki on tuli kaupunginteatterin johtajaksi vuonna 2014, eli kauan siinä ei nokka tuhissut, kun teatterissa päätettiin lähteä Kiven järkälettä kääntämään. Ja reippain ottein, sillä Seitsemän veljeksen ohjaajaksi Kouki pyysi raisuista tulkinnostaan tunnettua nuorta rämäpäätä, KOM-teatterin toisena taiteellisena veturina nykyisin toimivaa Lauri Maijalaa.

Koukilla ja Maijalalla on yhteistä historiaa klassikkojen ja ”klassikkojen” parissa entuudestaan: kun Kouki toimi ennen Turkua Oulun kaupunginteatterin pomona, hän pestasi Lauri Maijalan ohjaamaan oopperaversion Linnan ”Tuntemattomasta sotilaasta ja Koukin Linnateatterin johdossa, Maijala ohjasi sinne Juha Vuorisen ”Juoppohullun päiväkirjan”.

”Teemme nyt oman aikamme lapsen”

Maijala ja Kouki kävivät viikonvaihteessa kertomassa, millaista tietä he ovat Jukolan maisemiin yhdessä nyt kulkeneet ja missä vaiheessa produktiossa ollaan nyt ja millaista on tulla Holmbergin varjosta valoon.

– Olen syntynyt 1986, joten en itse päässyt Holmbergin ohjausta koskaan näyttämöllä näkemään, mutta Ylen mainion tv-tallenteen olen toki katsonut. Kallen ohjaus on ihana, virkistävä teos, mutta tietyllä tapaa aikansa lapsi. Tämä seikka taas on vapauttanut meidän työryhmäämme paineista astua Holmbergin jättikokoisiin saappaisiin, meidän on väsättävä ihan omat saappaamme. Me tehdään tästä nyt oman aikamme lasta, Maijala selvitti ohjausurakkansa lähtökohtia.

Viime vuonna menehtynyt Kalle Holmberg ehti tulla Maijalalle läheisemmin tutuksi muun muassa siksi, että toimi hänen teatterikoulun ohjaajalinjan opinnäytetyönsä tarkastajana.

– Meillä oli luottamuksellinen suhde. Kallen piti myös näytellä tässä Turun ohjauksessani, mutta hän on nyt sitten ”estynyt”.  Tiedän, että hän olisi toivonut, että Turussa tehdään uusi tulkinta Veljeksistä.

Maijala kertoi, että uusi toteutus tulee myös flirttailemaan niin Holmbergin ohjauksen kuin toisen kuuluisan versioinnin, Jouko Turkan ohjaaman tv-elokuvan kanssa.

– Minusta Veljeksiä ei pysty tekemään ilman, että lopputulos ottaisi kantaa aiempaan esitystraditioon, Holmbergin ja Turkan näkemyksiin teoksesta ja siihen kolmanteen: se on se kansan päähän juntattu  vanha mielikuva rohdinpaitaisista, pirtin pöydän ääressä meuhkaavista,  olutta särpivistä harjastukista.

Maijala lupaili, että Turussa vajaan kuukauden päästä ensi-iltansa saavassa Seitsemässä veljeksessä tullaan näkemään monta valotusta klassikosta.

– On ollut kiva tehdä juttua, joka on ollut koko ajan näin paineinen. Harjoitusaika on ollut lyhyt, mutta tämä prosessi on ollut työryhmälle myös hauskaa aikaa. En muista ohjaajataipaleeltani mitään aiempaa produktiota, jonka harjoituksissa olisi naurettu yhtä paljon.

Keskustelua aiheesta