Poliittisen lähihistoriamme jälkiviisas kaivelu tuntunee varmaan monesta aikalaisesta nyt nololta. Erityisen värikkäitä eikä-aina-niin-korrekteja ilmaisuja on käytetty runsaasti muun muassa Natosta.

Moni SDP:n poliitikko piti vanhasta muistista vielä 2010-luvulla Natoa lähes ilmestyskirjan petona, tai ainakin tarpeettomana Suomelle.

Samaan aikaan kokoomus liputti puolustusliiton puolesta, mutta vastaavasti sen edustajat ajoivat Suomea taloudellisesti hyväuskoiseen liekaan Putinin Venäjän ydinasetoimittajan Rosatomin, Fennovoiman sekä Fortumin diileillä. Jääkiekkoväen KHL-liehakoinnista puhumattakaan.

Keskustakin kielsi kivenkovaan, että Venäjän energiahankkeet olisivat turvallisuuskysymyksiä.

Jopa Marin itse moitti vielä kesällä 2014 Krimin valtauksenkin jälkeen puolustusministeri Carl Haglundin (rkp) Nato-haaveita “pelon lietsomiseksi”.

Tuolloin valtaosa suomalaisista olisi luultavasti ollut samaa mieltä: Nato-jäsenyyttä kannatti kesän 2014 kyselyissä vain 26 prosenttia vastaajista.

Suhtautuminen Natoon on silti vain yksi sivujuonne kansallisessa, kaunistellussa mielenmaisemassamme.

– En näe, että meillä on syytä tai tarvetta erityiseen Nato-jälkipyykkiin. Me kykenimme laajaan kansalliseen yksituumaisuuteen, hyvään yhteistyöhön puolueiden ja instituutioiden välillä 2022, kun ratkaisuja piti tehdä, Marin sanoo.

VENÄJÄ-SUHTEEMME on sitten toinen asia. Moni politiikan tutkija on pohtinut, että 2000-luvun taloudellisen ja poliittisen jälkisuomettumisen tilinteko voisi puhdistaa ilmaa.

Miksi halusimme niin pitkään uskoa Venäjästä vain hyvää, ja olimme halukkaita lisäämään jopa suuryritysten taloudellista riippuvuutta Venäjän markkinoista?

– Me olemme olleet naiiveja suhteessa Venäjään. Me emme ole nähneet Venäjän kehitystä tarpeeksi selvästi, vaikka merkit olivat ilmassa. Kansalaisten oikeuksien polkeminen, ihmisoikeusloukkaukset, oppositiojohtajien vangitseminen ja ylipäätänsä autoritäärisyyden lisääntyminen, Marin luettelee.

EIKÄ tämä itsesensuurin aika ole vuosikymmenen takainen asia: Marinilla on kokemusta asiasta tammikuulta 2021.

– Minun Aleksei Navalnyihin liittyviä tviittejäni kritisoitiin Suomen ulkopolitiikan linjan vastaisina tai liian kantaaottavina, Marin muistuttaa.

Marin oli sanonut Twitterissä englanniksi vaativansa Venäjällä ehdottomaan vankeuteen tuomitun oppositiojohtajan vapauttamista, ja tästä “irtiotosta” ärtyivät monet ulkopolitiikan marssijärjestyksen vaalijat.

Tviitin ajoitusta ihmeteltiin median kommenteissa ja monet poliitikot paheksuivat pääministerin omavaltaista toimintaa.

Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Mika Niikko (ps) pohti Yleisradion A-studiossa kannanoton järkevyyttä:

“Sellainen sormella heristely, en tiedä kuinka pitkälle se johtaa, koska Putin on aika itsepäinen tässä asiassa.”

Jopa tasavallan presidentti Sauli Niinistö kummeksui kannanoton tapaa – ulkopolitiikan hoito kun kuuluu hänen tontilleen yhteistyössä valtioneuvoston kanssa.

– Kritisoin sitä, että Venäjällä on vangittu oppositiojohtaja täysin perusteetta. Eli kyllä Suomessa on ollut varovaisuutta Venäjää kohtaan. On varmasti hyvä, että tätä jälkikäteen myös tarkastellaan ja arvioidaan, Sanna Marin sanoo nyt.

YHTÄ tärkeää on nähdä myös nykyiset vuoden 2023 ulkopolitiikan tabut, joista vaikenemme häveliäästi.

– Näen, että meidän pitäisi puhua aika suoraan autoritaaristen maiden ongelmista. Meidän ei pidä hyssytellä niiden olemassaoloa kaupan tai taloudellisen hyödyn vuoksi. Meidän pitää olla aika raa’an rehellisiä suhteessa niihin riippuvuuksiin, mitä meillä on erilaisista maista, Marin sanoo.

Lue Sanna Marinin koko haastattelu 16.3. ilmestyvästä Demokraatin printtilehdestä.