Rahaa ei ole. Ei terveydenhuoltoon, ilmastonmuutoksen torjuntaan tai humanitaariseen apuun.

Mutta samalla rahaa on. Monien superrikkaiden symboliset taskut pullistelevat entistä suurempina: Forbesin listan mukaan miljardöörit eivät ole koskaan olleet niin rikkaita kuin nyt.

Onko välttämätöntä, että varallisuutta kasautuu yksittäisten ihmisten kirstuihin samalla, kun julkisiin palveluihin ei riitä rahaa?

Kyse on poliittisista valinnoista. Rikkaiden jatkuva rikastuminen ei ole luonnonlaki vaan monella tavoin yhteiskunnan mahdollistamaa – ja sille haitallista.

LIMITARIANISMISTA eli vaurauden rajoitustarpeista kirjan tehnyt Robeyns pohtii ajatusta, miten vaikuttaisi jos yhden ihmisen varallisuudelle olisi sovittu katto, kuten miljoona euroa, dollaria tai puntaa.

Parrinellon edustaman EU Tax Observatoryn johtaja Gabriel Zucman on pannut paremmaksi ja esittänyt miljardööriveroa.

Vero tarkoittaisi, että merkittävä joukko maita linjaisi yhdessä vuosittaisesta kahden prosentin verosta miljardööreille, mahdollisesti myös satamiljonääreille.

Veron kohteena olevien ihmisten määrä jäisi joka tapauksessa pieneksi suhteessa siihen, kuinka montaa ihmistä verokertymä hyödyttäisi.

Zucman on itsekin kuvaillut kahden prosentin miljardööriveroa vaatimattomaksi, ja niin ajattelevat myös Robeyns ja Parrinello. Pari prosenttia ei vaikuttaisi superrikkaiden elintasoon.

Parrinello huomauttaa, että varakkaiden keskimääräinen tuotto varoilleen on veroon verrattuna moninkertainen. Heidän omaisuutensa siis edelleen kasvaisi, vain hieman hitaammin.

Robeyns pitää miljardööriveroa vaatimattomuudestaan huolimatta askeleena oikeaan suuntaan.

Askeleita kohti taloudellista tasa-arvoa penäävät myös monet miljonäärit itse: esimerkiksi yhdysvaltalainen Patriotic Millionaires ja saksankielisten maiden Tax Me Now vaativat varakkaita – siis itseään – kovemmalle verolle. Enemmistö G20-maiden miljonääreistä kannattaa Zucmanin esitystä superrikkaiden vaurauden verosäätelystä.

HALU TASATA taloudellista hyvinvointia ei tarkoita, että kaikkien kuuluisi tienata tasan saman verran.

- Tuskin kukaan meistä ajattelee, ettei enemmän tai vaarallisempia töitä tekevä tai riskejä ottava saisi tienata paremmin kuin joku toinen, Robeyns sanoo.

Mutta meritokratian myytistä on hänen mielestään päästävä eroon. Merkittävä osa varallisuudesta kulkee perittynä, jolloin sitä ei voi pitää saajan ansiona. Vaikka menestyvä yritys syntyisikin näennäisesti tyhjästä, se perustuu ainakin osittain aiemmin tehdyille innovaatioille, julkisille palveluille ja infrastruktuurille sekä muiden ihmisten työlle.

Robeyns kuvailee, että jos maailman miljardöörit lähetettäisiin autiolle saarelle, he voisivat selvitä mutta eivät rikastua satumaisesti. Saarelta puuttuisivat ne yhteiskunnan rakenteet, jotka nykyisellään mahdollistavat varallisuuden keskittymisen.

Se, mikä on superrikkaiden oikeudenmukainen osuus yhteisissä talkoissa, on Robeynsin ja Parrinellon mielestä määriteltävä demokraattisesti. Parrinello huomauttaa, että vaikka muutos tapahtuu hitaasti, keskustelua asiasta käydään jo monissa maissa.

Teksti: STT / Anne Salomäki