Jalkaväenkenraali Waldemar Erfurth sai Hitlerin päämajassa 12. kesäkuuta tehtävän lähteä Suomeen yhteyskenraaliksi tai -upseesiksi. Valtiotieteen tohtori, eversti (evp) Pekka Visuri kertoo, että jo seuraavana päivänä Erfurth saapui Suomeen siviilipuvussa ja muutoinkin matalaan profiiliin pyrkien.

Erfurt toimi tehtävässään koko jatkosodan ajan. Hänen tuli huolehtia siitä, että Suomen armeijan sotatoimet sopeutetaan palvelemaan Saksan itärintaman laajaa hyökkäyssuunnitelmaa. Saksalaiskenraali kirjoitti yli tuhatsivuisen päiväkirjan, missä hän kuvaa sodan kulkua sekä suomalaisten upseerien ja poliitikkojen kanssa käymiään keskusteluja.

Visurin mukaan Erfurthin päiväkirja tavallaan unohtui sodan jälkeen. Osin suomalaisten vaatimattoman saksankielen ja sotilasterminologian osaamisen vuoksi suomalaistutkijatkaan eivät ole muistiinpanoja laajemmin käyttäneet. Niistä Visuri on perehtynyt nyt vuoden 1941 tapahtumiin, mistä tuloksena kirja : ”Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna 1941. Suomalais-saksalainen yhteisyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa.” Visurin työ päiväkirjan kanssa jatkuu.

14. kesäkuuta Erfurth kirjoittaa esittäneensä ”sotamarsalkka Mannerheimille ja kenraali Heinrichsille arvion, että sodan alkamista merkitsevä B-päivä on aikaisintaan 20. kesäkuuta, mutta ei myöhemmin kuin 22. päivä. Miltei välittömästi Erfurthin ilmoituksen jälkeen alkoi Suomessa liikekannallepano.

Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon käynnistyi 22. kesäkuuta, jolloin Hitler julisti suomalaisten yllätykseksi myös Suomen ja Romanian tulevan mukaan sotatoimiin. Erfurthin tehtävänä oli nyt huolehtia siitä, että Suomen armeijan pääosat, vähintään kuusi divisioonaa, suunnataan Pohjois-Karjalasta hyökkäykseen Laatokan itäpuolitse kohti Syväriä. Saksalaisten oli määrä tulla siellä vastaan sulkeakseen Leningradin saartorenkaan.

Pohjois-Suomi Oulua myöten luovutettiin Saksan komentoon jo 15. kesäkuuta, ja siellä toimivat 30 000 sotilaan suomalaisjoukot kenraali Siilasvuon johdolla määrättiin avustamaan saksalaisia hyökkäyksessä kohti Murmanskia ja Muurmannin rataa.

Suomen johtajat olivat aluksi auliisti mukana Saksan suunnitelmissa. Vaikka kummallakin osapuolella oli omat päämääränsä, yhteistyö kesällä 1941 sujui hyvin. Kuitenkin syksyllä hyökkääjien tappioiden kasvaessa ja puna-armeijan puolustuksen sitkistyessä Suomen ja Saksan intressien erot nousivat esille.

Tarkat muistiinpanot keskusteluista

Erfurth merkitsi keskustelut Mannerheimin kanssa tarkasti muistiin. Hänen mukaansa Mannerheim piti neuvotteluissa taitavasti kiinni Suomen eduista.

Kun Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon alkoi 22. kesäkuuta, Visurin mukaan saksalaisten pommikoneet lensivät Neuvostoliiton puolelle Suomen rannikon tuntumassa ja palasivat retkeltään tankkaamaan Suomen lentokentille. Se ei jäänyt naapirilta huomaamatta. Suomen hallitus totesi 25. kesäkuuta maan olevan sodassa Nevostoliiton kanssa. Naapurin pommikoneet olivat pommittaneet sitä ennen muun muassa maan lentokenttiä.

Päivää ennen, 24. kesäkuuta, Erfurth oli vieraillut presidentti Rytin luona.

– Ryti kysyi, pidinkö todennäköisempänä suomalaisten päähyökkäyksen suuntaamista Karjalan kannakselle vai Laatokan itäpuolelle. Painotin voimakkaasti käsitystäni, että jälkimmäinen vaihtoehto tulee kysymykseen, kenraali kirjoittaa.

Visurin mukaan jo elokuussa 1941 alkoi näkyä eroavaisuuksia aseveljien näkemyksissä. Erfurthin mukaan ”Mannerheim valitti sodan pitkää kestoa (pian on kulunut kaksi kuukautta!), raskaita tappioita ja täydennysmahdollisuuksien puutetta. Lisäksi hän on joutunut lähettämään lisää joukkoja pohjoiseen. Mannerheim ei ollut tyytyväinen Neuvostoliittoa vastaan käydyn sodan tähänastiseen kulkuun”.

30. elokuuta Erfurth ja Mannerhein pohtivat Leningradin saartoa.  Mannerheim kysyi, mitä saksalaiset aikovat tehdä Pietarille? Erfurth vastasi Saksan sodanjohdon päämääränä olevan tuhota kaupunki maan tasalle. Siihen Mannerheim vastasi: ”Sitten venäläiset rakentavat uuden Pietarin kaupungin.”

Päivää myöhemmin Erfurth kirjoittaa hieman tyytymättömän oloisena näin:

– Kysymys Leningradin piirityksen toteutuksesta ei paljon ole edistynyt. Suomalaiset valittavat suuria tappioita (tähän asti 50 000 miestä), talous on ongelmissa, sotarasitukset painavat ja vasemmisto- opposition asenne tiukkenee… Mannerheim näytti masentuneelta ja jännittyneeltä antaen puolustusministerin puhua maan taloudellisista ja rahoitustilanteen ongelmista. Saksan puolelta oli pidetty mahdottomana antaa pika-apuna 25 000 tonnia viljaa, maksutase Suomen ja Saksan välillä tulee yhä huonommaksi ja Suomen vienti on loppunut.

Syyskuun puolivälissä tilanne oli Leningradin suhteen ennallaan, kuitenkin niin, että suomalaisten omat sotatavoitteet alkoivat selkeästi voimistua. 15. syyskuuta Mannerheim kertoi Erfurthille suomalaisten valtaavan Petroskoin, koska ”me tarvitsemme sitä huoltaaksemme joukkomme ja suojataksemme vasemman sivustan”.

Haluttomuus pannaan merkille

Suomalaisten tai Mannerheimin haluttomuus hyökätä Leningradiin pantiin toki merkille Saksassa. Siitä on osoituksena muun muassa Erfurthin seuraava päiväkirjamerkintä (14.11):

– Kenraali Warlimont toi minulle Hitlerin ohjeen, että minun täytyy ’pitää suomalaiset aisoissa’. He eivät saa irtautua sodankäynnistä.

Muutama päivä ennen joulua, 20. joulukuuta 1941, Erfurth kirjoittaa näin:

– Minut kutsuttiin Mannerheimin luo. Hän oli saanut itärintamalta huolestuttavia tietoja, joiden mukaan olimme joutuneet vetäytymään Tihvinästä ja Olhavanjoelta. Mannerheim oli erittäin huonolla tuulella ja maalasi tulevaisuutta hyvin synkin värein.

Myöhemmin saksalaiskenraali totesi näin:

– Jälkeenpäin ajateltuna, juuri tuon keskustelun 20.12.1941 aikana päädyin toteamaan, että Mannerheimilla jo silloin oli vakavia epäilyjä sen suhteen, voisiko Saksa pystyä kukistamaan Venäjää. Tämä epäily leimasi sitten hänen poliittisia ja sotilaallisia päätöksiään koko sodan loppuajan.

Esimerkiksi Mannerheimin haluttomuutta hyökätä Leningradiin on selitetty mainitunlaisilla syillä.

Työväenmuseo Werstaalla esitelmöinyt Visuri kertoo, että Erfurth jatkoi tehtävässään jatkosodan ajan. Vuosina 1942-43 hän oli erilaisissa huoltotehtävissä. Vuonna 1944 hänellä oli merkittävä rooli saksalaisten suomalaisille antamassa sotilasavussa sodan viimeisten taistelujen aikana.