Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, talousvaliokunnan sd-vastaava

Mitkä ovat hallituksen energia- ja ilmastostrategian jatkoaskeleet?

Ilmastonmuutokseen epäjohdonmukaisesti suhtautuvan Donald Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi on saanut monet pelkäämään Pariisissa viime vuonna sovitun ilmastosopimuksen puolesta. Epävarmuuksista huolimatta Pariisin ilmastosopimus astui kaikessa hiljaisuudessa voimaan, kun riittävä allekirjoittajamaiden enemmistö ratifioi sen loppusyksystä.

On selvää, että Suomen energia- ja ilmastopolitiikkaa ohjaavat jatkossakin globaalit ja EU-tason velvoitteet sekä omat kotimaiset tavoitteemme.

Suomen hallitus julkisti kansallisen energia- ja ilmastopoliittisen strategian marraskuun lopulla. Hallitusta on kiitettävä siitä, että se ottaa Suomen maailmalle antamat velvoitteet tosissaan – päästöjä on tarkoitus leikata 40 prosenttia ja kivihiilen käytöstä halutaan luopua energiakäytössä kokonaan.

Hallituksen tavoitteista kunnianhimoisin on kuitenkin tavoite puolittaa kotimainen öljynkäyttö vuoteen 2030 mennessä. Tavoitteet ovat linjaltaan kannatettavia, mutta hallituksen ehdottamiin ratkaisuihin liittyy Suomen ja suomalaisten kannalta epävarmuustekijöitä.

Liikenteen fossiilienergiaa aiotaan korvata ennen kaikkea puupohjaisilla biopolttoaineilla. Vaikka Suomen energiajärjestelmä tukeutuu jatkossakin vahvasti metsien hyötykäyttöön, on epävarmaa, kuinka paljon voimme tukeutua tulevaisuudessa metsäenergian lisääntyvään käyttöön.

Vaikka metsät ovat uusiutuva luonnonvara, ne eivät ole rajattomia.

EU:n komissio antoi viime kesänä ehdotukset, jolla määritellään niin sanottujen hiilinielujen laskentasääntöjä. Suomen on oltava poikkeuksellisen aktiivinen EU- neuvotteluissa, jotta ratkaisut tukevat Suomen tulevaisuutta. Mikäli komission ehdotus pysyy ennallaan, Suomen mahdollisuudet vähentää päästöjä metsäenergialla voivat heikentyä oleellisesti.

Toinen metsävarantoihimme liittyvä epävarmuustekijä on hieman yllättäen puun riittävyys. Vaikka metsät ovat uusiutuva luonnonvara, ne eivät ole rajattomia. Suomalaista metsäteollisuutta vuosia vaivannut epävarmuus on korvautunut muutamassa vuodessa vahvalla tulevaisuudenuskolla – erityisesti sellun kysyntä on vahvistunut maailmalla.

Esimerkiksi Metsä Groupin Äänekosken investointi lisää puun käyttöä noin viisi miljoonaa kuutiota. Uusia biotuotelaitoksia on suunnitteilla mm. Kuopioon ja Kemijärvelle. Kun yhtälöön lisätään lukuisat kaavaillut biopolttoainejalostamot, alamme kolkutella metsien kestävän hyödyntämisen ylärajaa.

Suomalainen laadukkaan hidaskasvuinen puu – erityisesti kuitu- ja tukkipuu – pitää jalostaa vientituotteeksi eikä polttoon. On pidettävä huolta, että hallituksen energiastrategia ei vaaranna teollisuuden riittävän puunsaantia, kun biojalostamoiden puustamaksukykyä tuetaan investointituilla sekä biopolttoaineiden sekoitusvelvotteilla.

On myös tärkeää selvittää kuinka paljon hallituksen tavoite lisätä biopolttoaineiden osuutta 30 prosenttiin bensiinissä ja dieselissä nostaa kuluttajien ja elinkeinoelämän polttoaineista maksamaa hintaa. Teknologiateollisuuden alustavien laskelmien mukaan hinnat voivat nousta bensapumpulla jopa useita kymmeniä senttejä litralta. Se vähentää samalla myös verotulojen määrää, kun biopolttoaineita verotetaan öljypohjaisia polttoaineita kevyemmin.

Suomi ei saa jäädä jälkeen liikenteen sähköistämisessä.

Samalla on tärkeä katsoa mitä muualla maailmassa tapahtuu. Tiukentuvan ilmastopolitiikan, nopeasti kehittyvän teknologian sekä diesel-autojen päästöskandaalin vauhdittamana suurin osa maailman autovalmistajista on ilmoittanut valtavista lisäpanostuksista sähköautojen kehitykseen ja valmistukseen. Monet maat ja kaupungit kaavailevat jopa polttomoottoriautojen myynnin kieltämistä seuraavan 20 vuoden aikana.

Korkean energiasisällön polttonesteitä tarvitaan tosin jatkossakin – varsinkin laiva- ja lentoliikenteessä. Mutta silti on syytä kysyä, onko Suomi pidemmällä aikavälillä valitsemassa puupohjaisilla biopolttoaineilla liian yksipuolisen liikenteen päästöjenvähentämisen, kun jopa autonvalmistajat puhuvat polttomoottorin jälkeisestä ajasta.

Kevään kehysriihessä olisi hyvä laittaa vauhtia sähköisen liikenteen kehittämisohjelman avulla. Suomi ei saa jäädä jälkeen liikenteen sähköistämisessä.

Kun uutta energia- ja ilmastostrategiaa lähdetään viemään käytäntöön, olisi tärkeää arvioida ensin strategian toimeenpanon biopolttoaineiden tukitoimien suorat ja epäsuorat kansantaloudelliset vaikutukset.

On varmistettava, ettei suomalaista ainespuuta ohjata biopolttoaineiden raaka-aineeksi. Olisi perusteltua arvioida niin Suomessa kuin EU-tasolla, mitkä ovat pidemmän aikavälin näkymät biopolttoainemarkkinoissa, kun sähkö- ja kaasuautomarkkinat kehittyvät voimallisesti.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, talousvaliokunnan sd-vastaava

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Alhaisella hinta-arviolla saatiin Helsinki ja valtio stadionin remonttiin mukaan – ja kaivinkoneet iskivät

Olympiakomitean pääsihteeri Teemu Japisson eroaa. MTV:lle antamassaan eroilmoitushaastattelussa hän kehui kuinka hyväkuntoisen OK:n hän jättää. Tämähän ei pidä alkuunsakaan paikkaansa.

OK:n viimeisin tulosnäyte saatiin Riosta viime kesänä. Suorastaan itketti. Entä OK:lta takaisin perittävät 400 000 euroa, joilla ostettiin muun muassa hulppeita lahjoja omilleen. Samaan aikaan yksi olympiaurheiliija valitti rahojensa riittämättömyyttä ruokaan.

Kun Kalervo Kummola (kok.) rukkasi viime syksynä perinteet säilyttäen oikeistohenkisen OK:n uuteen kokoonpanoon, hän korosti samalla, että uudisraivaus on aloitettava nimenomaan epäonnistuneesta OK:n toimistosta.

Mika Kojonkoski on toinen pääministeritason palkkaa nostava urheilujohtaja OK:ssa. Odotuksissa onkin, milloin  tulee Kummolan tarkoittaman toinen eroilmoitus? Kojonkoskellehan riitti Riosta ”kiva fiilis”.

Tällä erää odotuksemme ovat kuitenkin säästöliekillä.

Nyt keskiviikkona 22.2. avataan Lahden MM-hiihdot. Sukset survaistaan hohtaville hangille. Odotuksia riittää, vaikka mäkikotkammekin liitävät monttua kohti vaatimattomin metrilukemin. Sydän sykkii yhdellä jos toisellakin, kun suomalainen ampaisee lappu rinnassa.

Tällä erää kuitenkin odotuksemme ovat säästöliekillä. Keskieurooppalaiset yhdistetyssä ja mäessä sekä norjalaiset ladulla ovat kisojen sankareita. Näin on päässyt vuosien vieriessä tapahtumaan.

Silti mittelö kiinnostaa. Tulisikohan Suomelle edes kahta mitalia. Krista Pärmäkoski ja kuka muu? Iivo Niskanen on nousussa ja Matti Heikkinen arvoitus. Naisten puolella kakkoseksi nousi Otepäässä Johanna Matintalo, jota ei vielä oltu valittu edes joukkueesemme.

Ampumahiihtomme piristyi ensin hieman Mari Laukkasen ”onnenkantamoisen” myötä. Kaisa Mäkäräisen sisuuntunut loppukiri tuotti viime hetkillä pronssin.

Alppilajeissa Kalle Palanderin ja Tanja Poutiaisen jättämät aukot ovat yhä ammottavia.

Jääkiekossa Lauri Marjamäellä ja jalkapallossa Hans Backella oli kummankin listalla 11 maaottelutappiota. Ruotsalainen sai potkut, mutta Marjamäki ei. Valmentaja on avainasemassa lajinsa menestyksessä. Usein tappioita selitellään kokeiluilla, mutta se ei kelpaa. Onhan jo valmiita kokemuksen omaavia pelaajia. Valmentajan tehtävä on saada jalkeille aina joukkue, jonka tähtäimessä on vain voitto. Tulokset, eivät kokeilut, viedään aikakirjoihin tässä ja nyt.

Kyseessä oli museoviraston päätös säilyttää vessojenkin ovikahvat ja hanat 1930-luvun kuosissaan.

Museoviraston päätös on jumalan sana.

Näin luonnehti Helsingin kunnallispolitiikan kärkihahmo Rakel Hiltunen (sd.) stadionin silloista remonttia koskevaan kysymykseeni. Olin silloin Stadion-Säätiön edustajiston puheenjohtaja ja olisin halunnut kustannussäästöjä silloiseen stadionin remonttiin. Kyseessä oli museoviraston päätös säilyttää vessojenkin ovikahvat ja hanat 1930-luvun kuosissaan.

Jälleen samaa tuntua on ilmassa, kun museovirasto ei ota kontolleen Palloliiton esittämiä moitteita stadionin paraikaa menossa olevan remontin kalleuden yhteydessä.

Kalleuden arvosteluun on kyllä aihetta. Mielestäni kuitenkin pääsyyllinen on stadionin nykyjohto.

Normaalistihan remontti suunnitellaan tilaajan halujen ja huulitarpeen perusteilla. Sitten pyydetään sitovat urakkatarjoukset ja päätetään, riittävätkö rahat ja löytyvätkö rahoittajat. Näin kaikki tietävät missä mennään.

Sivusta seuraajille on jäänyt käsitys, että nyt lähdettiin liikkeelle ennen kuin karhu oli kaadettu. Alhaisella hinta-arviolla saatiin Helsinki ja valtio remonttiin mukaan. Ja kaivinkoneet iskivät. Jo muutaaman kuukauden kuluttua kerrottiin rahan tarpeen olevankin 200 miljoonan lisäksi 61 miljoonaa euroa.

Melkoinen vedätys.

Olympiastadion on Suomen urheilun pyhättö. Vuosien saatossa se on muuttanut muotoaan useamman kerran. Enää se ei ole esimerkiksi 60 000 katsojaa vetävä 1952 olympiakisojen näyttämö. Eikä sen juoksurata ole hiilimurskaa, jolla vuonna 1938 Rekolan amatöörijuoksija, Alkon myyjä, kiharapää Taisto Mäki porhalsi 5 000 m aikaan 14.08,8. Kuinkahan moni suomalainen pystyy tähän aikaan tänä päivänä 69 vuoden kehityksen jälkeen ja kimmoisalla mondolla?

Urheilu ylläpitää Suomen vointia.

Tähän satojen miljoonien eurojen remonttiin ylityksineen urheiluväkikin voisi suhtautua ymmärtäväisemmin, mikäli heidän perustamansa vuoden 1940 Tippaustoimisto olisi saanut pitää, kuten luvattiin, yhtiönsä tuoton tulevina vuosinakin.

Ei saanut kun tiede, taide ja nuorisokasvatus valittiin 1951 myös kakun jakajiksi.

Urheilurakennelmien tarve on edelleen meillä suuri ja täyttämättä. Ei ole pikaluisteluhalleja, ei ole jääpallolle sisätiloja, ei katsojaystävällisiä jalkapalloareenoita, eikä monta muutakaan liikuntatarpeiden tyydyttävää ja kaivattua rakennusta.

Maamme urheiluväki rahoittaakin monelta osin Suomen vointia, mutta ei saa itselleen kaikkea mitä tarvitsisi. Ei, vaikka itse rakensikin itselleen kaikki edellytykset, mutta muut tulivat poimimaan urheilun rusinoita pullasta.

Urheilun liekki lepattaa silti ikuisesti ihmisen hyväksi.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Erkki Tuomioja: Perusasioita väestöräjähdyksestä – ”Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa”

Ihminen lajina on alle 500 000 vuotta vanha mutta maailmassa ei vielä 6 000 vuotta sitten ollut kymmentäkään miljoonaa ihmistä. Miljardin ihmisen raja ylitettiin vasta 1800-luvun alkupuolella ja kahden miljardin 1920-luvulla. Toisen maailmansodan päättyessä luku oli 2,3 miljardia. Sen jälkeen se on seitsemässäkymmenessä vuodessa enemmän kuin kolminkertaistunut nykyiseen 7,4 miljardiin.

Tällainen väestönkasvu on keskeisin syy siihen, että elämme kasvavan keskinäisriippuvuuden maailmassa. Se koskettaa meitä kaikkia sekä hyvässä että pahassa. Se koskee yhtä lailla kaikkia myös siitä riippumatta, onko kotimaamme ydinasein varustettu supervalta tai pieni kääpiövaltio.

Väestön lisääntymisen kasvukerroin on taittunut, mutta kasvu jatkuu parhaassakin tapauksessa siihen saakka, kunnes maapallon väkiluku on ainakin 9, mutta todennäköisemmin jotain 10 ja 11 miljardin välillä. Väestönkasvu on suorassa riippuvuussuhteessa kaikkiin kestämättömän kehityksen ilmentymiin. Siksi ei ole syytä tyynnytellä itseään ajatuksella, että kasvu ennemmin tai myöhemmin päättyy.

Voi paremminkin perustellusti kysyä, onko maailman kantokyky riittävä turvaamaan säällisen elämän edes nykyiselle 7,4 miljardille ihmiselle. Väestönkasvun aktiivista rajoittamista tarvitaan joka tapauksessa edelleen.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn.

Väestöpolitiikka on herkkä asia. Moni vierastaa väestönkasvusta puhumista siksi, että se usein on sellaisten rasististen poliitikkojen teemoja, joiden mielestä väestön lisääntyminen perustuu ”vääränlaisten” ihmisten lisääntymiseen ja jotka siksi samanaikaisesti haluavat lisätä ”oikeanlaisten” ihmisten syntyvyyttä.

Syntyvyyden sääntely ei ole kehityspolitiikan ainoa tai tärkein asia, joka perustelisi muun kehityspolitiikan laiminlyömistä. Se on oikeastaan ihmisoikeuspolitiikkaa, eikä siihen tarvita mitään ihmisoikeuksia loukkaavia pakkokeinoja, kuten pakkosterilisointeja – ja tällaisena en pidä johdonmukaisesti kaikkia samalla tavoin kohtelevaa Kiinan yhden lapsen politiikkaa.

Naisten ja tyttöjen kouluttaminen ja heidän valinnanvapautensa turvaaminen on kaikista tehokkain tapa syntyvyyden säätelyyn. Sen ohella, että se on paras vastaus väestöräjähdykseen, ovat tällaisen tasa-arvopolitiikan muutkin vaikutukset yksinomaan myönteisiä.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

Kun politiikka valjastaa uskonnon

Vähän Madridin ulkopuolella on Kaatuneitten Laakso, joka rakennettiin heti Espanjan sisällissodan jälkeen. Laakson yläpuolella kohoaa  yli 150 metriä korkea kiviristi.

Ristin juurella on krypta, jonka paavi Johannes XXIII vihki basilikaksi vuonna 1960. Basilikaan on haudattu kaksi ihmistä – falangistipuolueen perustaja José Antonio Primo de Rivera ja diktaattori, Generalissimus Francisco Franco.

Kun ohitan Kaatuneitten Laakson ja näen taivasta vasten suuren ristisymbolin, minua sekä etoo että pelottaa. Uskonto on valjastettu palvelemaan pahan voimia. Voimakkaimpien mielivaltaa, demokratian vastaisuutta.

Espanjassa on nykyisin uskonnonvapaus eikä katolinen kirkko ole valtionkirkko. Siitä huolimatta juuri katolisella kirkolla  on suunnatonta harmaan eminenssin valtaa mitä tulee politiikkaan. Se on perintöä Francon ajalta, jolloin kirkko ja francolaisuus elivät käsi kädessä.  Vallassa nyt oleva Partido Popular on suoraa jatkumoa francistiajalta ja sitä äänestetään koska kirkonmiehet siihen kansalaisia kehottavat.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta.

Mutta nyky-Espanjassa on valtava toleranssi niin islaminuskoisia kuin juutalaisiakin kohtaan. Siihen on vakavat historialliset syyt. Espanjassa 1400-luvulla  pakkokäännytettiin kristityiksi maassa vuosisatoja asuneet maurit, muslimit.  Uskontestinä käytettiin sianlihan julkista nauttimista. Jos et syönyt sikaa sinut teloitettiin. Maasta saivat lähteä  kaikki juutalaiset. Jumalan nimissä. Vasta nykyaikainen demokratia, 40 vuotta sitten päättyneen diktatuurin ajan loputtua julisti uskonnonvapauden ja erotti muodollisesti valtion kirkosta.

Euroopassa valtauskontona on historiallisesti ollut kristinusko, sen monissa eri muodoissaan.

Kerta toisensa jälkeen ensimmäisestä ristiretkestä meidän päiviimme on kristinuskoa käytetty sumuverhona tappamiselle, alistamiselle ja toisenlaista uskoa harjoittavien hävittämiselle.

Nyt käyttävät islamin oppia ääriryhmät väärin omassa tappamisagendassaan ja tekevät suunnattomasti hallaa sinänsä rauhantahtoiselle uskonnolle joka on syntynyt juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeläisenä. Kristillisyyden nimissä sitten ääripoliittiset liikkeet tuomitsevat itse uskon, eivät sen väärinkäyttäjiä

Suomessa  emme voi enää puhua yksiuskontoisesta maasta jossa politiikka noudattaa maltillista uskonnollista agendaa. Juuri tällä hetkellä maan johdossa on henkilöitä joiden vakaumus kumpuaa uskonnollisuudesta ja joiden politiikka ei palvele kaikkia kansalaisia.

Kun hiljaisesti hyväksymme vihapuheet joissa sekoitetaan ällöttävällä tavalla uskonnollinen ideologia ja sen väärinkäyttäjät, olemme lähempänä uskonvainoja kuin kuvittelemmekaan. Viha näyttää Suomessa jo olevan nousemassa. Johtuuko nykyisen hallituksen omista vakaumuksista että tähän vakavaan ilmiöön ei ole otettu vahvasti kantaa?

Nykyaikana meidän tulisi pyrkiä kohti toleranssia ja ymmärtämistä ja jättää uskonto uskovaisille. Kristillisten eri suuntausten lisäksi on Suomessa noin 100 000 muslimia, vähän alle 2 000 juutalaista, kymmenisen tuhatta hindua ja buddhistia ja suuri joukko ihmisiä jotka eivät harjoita mitään uskontoa. Vaikka valtionkirkko nykymuodossaan on tolerantti ja suvaitsevainen ja pitää itsensä erossa päivänpolitiikasta, ei tarvita muuta kuin että sen johtoon nousee aivan toisenlaisia arvoja omaavia johtajia.

Uskontoa ei pitäisi enää milloinkaan sekoittaa politiikkaan. Kun seurasin Yhdysvaltain presidentin virkaanastujaisia eri kristillisten uskontokuntien edustajat rukoilivat siunausta tulevalle johtajalle. Vähän sen jälkeen presidentti Trump aloitti oman uskonvainonsa islaminuskoisia kohtaan.

Jos emme pian erota politiikkaa uskonnosta, saatamme nähdä suuren kivisen ristin kohoavan kohti taivasta. Eikä se ole armon risti.

EEVA DONNER

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka asuu Espanjassa.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa – ”Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys”

Euroopan parlamentissa painiskellaan lähetettyjen työntekijöiden direktiivin kimpussa. Aihe on minulle tuttu, sillä Lipposen 1. hallituksen työministerinä olin säätämässä direktiiviä, jota nyt ajanmukaistetaan ja korjataan. Vaikeaa oli silloin ja vaikeaa on nyt.

EU-maasta toiseen tulevalla työntekijällä on usein heikompi sosiaaliturva. Useissa maissa ei ole myöskään säädelty enimmäistyöaikaa tai vähimmäispalkkaa. Työturvallisuus on myös heikompi.

Suomessa työntekijöitä on suojellut työehtosopimusten yleissitovuus, mutta valvonnassa on pahoja puutteita, joten Suomessakaan ei ole vältytty halpatyömarkkinoilta.

Samasta työstä sama palkka samassa maassa -periaate olisi toteutettavissa, jos jäsenmaat haluaisivat. Euroopan demareille tämä on kynnyskysymys. Sitä se oli veroparatiisien sulkemisen ohella myös silloin, kun demarit antoivat tukensa Junckerin komissiolle reilut kaksi vuotta sitten.

Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Nyt vaadimme, odotamme ja toimimme niin, että tuloksia syntyy. Sanojen ja lupausten on muututtava teoiksi.

Sitten tulee iso mutta: erityisesti joukko entisen itäisen Euroopan maita vastustaa direktiiviä kiihkeästi. Läntisessä Euroopassa halvemmista EU-maista lähetettävät työntekijät koetaan kilpailua vääristävinä ja sitä pääosin kannatetaan.

Direktiivi on askel kohti parempaa sosiaalista Eurooppaa. Väärän kilpailun estäminen ja muista EU-maista toiseen liikkuvien työntekijöiden oikeudenmukainen kohtelu on myös paras lääke vihapuheiden ja vierasvihan torjumiseksi.

Direktiivin kohtalo ratkaistaan vielä tämän kevään aikana.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Kolumni

Sanna Marin

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Tampereelta.

Sanna Marin: Kuudella kärjellä kohti kuntavaaleja

Kuntavaalit lähestyvät nopeasti. Ehdokkaat on asetettava helmikuun loppuun mennessä. Kuntakohtaiset vaaliohjelmat on nekin hyvä olla hyväksyttynä viimeistään tällöin. Varsinainen vaalityö ajoittuu maaliskuulle ja huhtikuun alkuun. Vaalipäivä on 9. huhtikuuta. SDP:llä on kaksi kuukautta aikaa tehdä itsestään Suomen suurin kuntapuolue.

Puolue lähtee vaaleihin kuudella kärjellä, joiden varaan kuntakohtaiset vaaliteemat nojaavat.

Kunnilla on oltava nykyistä vahvempi rooli alueidensa elinvoiman ja työllisyyden vahvistamisessa. Työllisyydenhoidon palvelut ja resurssit on saatava yksiin käsiin. Nuorten ja pitkäaikaistyöttömien työllistymisessä on saatava uusi vaihde päälle.

Sosiaali- ja terveyspalvelujen uudistaminen on toteutettava ihminen edellä. Palvelut on saatava saumattomasti ja nopeasti. Pakkoyhtiöittämistä emme hyväksy. Kolmannen sektorin toimintaedellytykset on turvattava. Tämän eteen teemme töitä eduskunnassa ja kunnissa.

Kuntapalveluja on kehitettävä perheiden arjen ja hyvän elämän tueksi. Laadukas varhaiskasvatus on paras satsaus tulevaisuuteen. SDP haluaa palauttaa subjektiivisen päivähoito-oikeuden ja laajentaa palvelujen maksuttomuuden varhaiskasvatukseen.

Lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus harrastaa vanhempiensa tuloista riippumatta.

Tasa-arvoinen koulutus takaa tasa-arvoisen yhteiskunnan. Hyvä peruskoulutus kunnasta ja asuinalueesta riippumatta on yhteiskuntamme kivijalka, jota on vahvistettava. Jokainen nuori on saatava toiseen asteen koulutukseen. Lapset, nuoret ja koulujen työntekijät ansaitsevat terveen työympäristön. Sisäilmainvestoinnit kannattavat.

Liikunta ja kulttuuri kuuluvat kaikille. Lapsilla ja nuorilla on oltava mahdollisuus harrastaa vanhempiensa tuloista riippumatta. Julkiset tilat on avattava kaiken ikäisten käyttöön.

Kunnissa on edistettävä kohtuuhintaista asumista ja asumisen viihtyvyyttä. SDP haluaa kehittää toimivaa joukkoliikennettä, monipuolista asuntotuotantoa ja viheralueita yhdessä asukkaiden kanssa.

Lahden puoluekokouksen viesti on selvä: SDP lähtee kuntavaaleihin yhtenäisenä ja entistä vahvempana joukkueena!

Sanna Marin

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Tampereelta.