Väite on paitsi kaikin tavoin epätosi myös erittäin haitallinen. Uhkailut palkkojen ikijäästä aiheuttavat ymmärrettävästi huolta ja pelkoa. Pelko on primitiivisimpiä reaktioitamme, joka saa meidät rakentamaan raja-aitoja ja vähintään odottamaan hyökkäystä, ja me emme yhteiskuntana tarvitse enää yhtään enempää pelonlietsontaa ja primitiivireaktioita.

Sen sijaan tarvitsemme uusia ratkaisuja, joilla taataan aiempaa parempaa kilpailukykyä Suomen vientisektorille. Silloin se pystyy kilpailemaan uusista vientikaupoista, luomaan uusia työpaikkoja ja tuomaan verotuloja, joilla voidaan maksaa parempaa palkkaa varhaiskasvattajille ja hoitajille.

KOSKA myös muiden alojen palkkaratkaisut vaikuttavat vientiyritysten kustannuksiin, on sekä Ruotsissa että Tanskassa vahva vientivetoinen koordinaatio. Vaikka vientialat määrittelevät Suomessakin palkkakustannusten nousun raamin eikä valtakunnansovittelija voisi sitä jatkossa ylittää, jää ammattiliitoille yhä useita mahdollisuuksia huolehtia siitä, etteivät koulutettujen naisten palkankorotukset jää historiaan. Yksi tapa olisi kohdentaa julkisen sektorin palkkapotista suurin osa kulloinkin osaajapulasta kärsivälle koulutetulle naisvaltaiselle alalle.

Somekeskustelu kuitenkin paljastaa suurimman syyn sille, miksi palkkakuoppa säilyy korotuksista huolimatta: ”Jos korotukset leivottaisiin vain sairaanhoitajille, muiden kunta-alan työntekijöiden ostovoima heikkenisi hoitajiin verrattuna.”

OLEN seurannut kunta-alan neuvotteluita työkseni yli 20 vuotta. Koko tämän ajan ammattiliitot ovat vahtineet toisiaan, ettei naapuri saa parempaa diiliä. Samat korotusprosentit ulotetaan laitoshuoltajista kunnanjohtajiin ja saman ammattiliitonkin sisällä kaikille, palkasta tai suoriutumisesta huolimatta. Kunta-alan ammattiliittojen suhteita toisiinsa kuvaa hyvin sanapari kissa ja koira. Kuntatyönantajalle palkkaerien jakaantumisella ei ole tuntunut olevan väliä, kunhan kokonaispotti pysyy.

Ruotsin vientivetoisessa työmarkkinamallissa hoitajat ovat kuuluneet jopa järjestelmän voittajiin, koska naisvaltaisten alojen ammattiliitot ovat pyrkineet ja pystyneet saamaan palkankorotuksia aikaan nimenomaan paikallisilla ratkaisuilla.

Niin, Ruotsissa neuvotellaan mutta Suomessa hallitus sanelee, sanotaan. Kävi kuitenkin niin, että kun työministeri antoi pallon työmarkkinajärjestöjen neuvoteltavaksi, ilmoitti opettajien ammattijärjestö OAJ saman tien järjestöllisen valmiutensa nostamisesta ja useat julkisen sektorin liitot ilmoittivat, että niille vientivetoinen malli ei käy.

Onko siis ihme, jos uudistusten aikaansaamiseksi on luotava poliittista painetta