Hiljattain lausuntokierroksella olleessa vanhuspalvelulain toisessa vaiheessa korostetaan kotihoidon ensisijaisuutta. Asian korostaminen on tärkeää, kunhan ymmärretään, että kotihoidon rajat tulevat vastaan tietyssä sairauden vaiheessa, eikä silloin hyväkään kotihoito ole enää inhimillistä ja turvallista.

Kotihoitoakin on kehitettävä. Sinne on saatava entistä enemmän myös kuntoutuksen asiantuntijoita. Työntekijöillä tulee olla aikaa olla myös läsnä ja lähellä sekä tehdä yhdessä arjen asioita asiakkaan kanssa. Lisäksi kotihoidon tueksi tarvitaan myös kauppa-, kulttuuri- ja ulkoilukavereita, joiden kanssa muistisairaan on turvallista lähteä ulos liikkumaan ja harrastamaan.

Kiertävät perhehoitajat toimivat myös omaisten vapaapäivien mahdollistajana. Mitä paremmin nämä asiat on hoidettu, sen pidempään omaishoitaja jaksaa vaativassa tehtävässään. Omaishoitajat kaipaavat kuntoutusta ja vertaistukea – mutta myös työnohjausta.

Yhteisökoteja voi olla monenlaisia, esimerkiksi hoiva- ja hoitokoteja, perhehoitokoteja ja esimerkiksi ryhmäkoteja. Toivon, että pääsemme irti käsitteistä tehostetun palveluasumisen yksikkö tai välimuotoinen asuminen. Sanoilla on väliä ja jos haluamme korostaa, että muistisairaalla on oikeus kodinomaiseen asumiseen kotihoidon jälkeenkin, on syytä pohtia myös käyttämiämme käsitteitä. Tarvitaan myös toimintakulttuurin muutosta, sillä monissa muistisairaita hoitavissa yhteisössä vallitsee edelleen laitoskulttuuri.

Toivottavasti lopetamme myös puhumisen hoitotyöntekijöistä käsipareina, ja ymmärrämme, että muistisairaan kohtaaminen ja auttaminen edellyttävät sydäntä ja erityisesti aivoja. Tarvitaan siis osaavaa ja moniammatillista henkilökuntaa – myös esimerkiksi kulttuurin ammattilaisia varmistamaan kulttuuristen oikeuksien toteutumisen muistisairaan arjessa.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja Muistiliiton puheenjohtaja.