Kansallisen taide on Mukamas-festivaaleilla kauniissa suhteessa kansainväliseen. Lapsuuden ja aikuisuuden yhteys toimii teosten käyttövoimana tahdikkaasti.

Koulutyttö Johanna etsii kirjastossa materiaalia ainettaan varten. Kirjaston ja mielikuvituksen yhteistyö kutsuu paikalle Hans­ Christian Andersenin, Ludwig van Beethovenin, Marie Curien ja Isadora Duncanin. Yksikään ilmestys ei siis ole suomalainen. Näytelmän käsikirjoittaja ja ohjaaja on tšekki Iana Bačová­ Kroftová. Monitasoinen yhteys muihin kansoihin tekee suomaisuudesta katsomisen arvoista.

Siinä, missä ”Kotiläksy” oli reipas, tarmokas ja valoisa, oli norjalais­ranskalainen ”Tuhkat” muhkea, painava ja pimeä. Näytelmä käsitteli pienessä kylässä keväällä 1978 tapahtuneiden tuhopolttojen vaikutusta nykyajan ihmisiin. Kirjailija Gaute Heivoll eli ensimmäiset kuukautensa samaan aikaan, kun palopäällikön poika poltti naapureidensa taloja ja ulkorakennuksia. Pyromaania koskevat tarinat varjostivat hänen lapsuuttaan. Hänen oli pakko etsiä selitystä teoille, joita ei voi selittää.

Katsojasta tuntuu, että kirjailijan tuskat olivat suurempia ja hullumpia, ja jos mahdollista niin turhempia kuin pyromaanin kärsimykset. Näyttämöllä tuntemattomia voimia edustavat, suunnattoman isoilta vaikuttavat nukettajat riepottelevat pientä pyromaaninukkea – tai sitten nukke riepottaa nukettajia. Voiman suunta ei selviä. Selityksiä etsiessään kirjailija etsii identiteettiään ja kulttuurista alkuperäänsä.

Minää ei löydy, mutta vaiva ei mene kokonaan hukkaan. Kun nukettajat ryömivät etsijää vastaan valtavan suden hahmossa, niin pedon hirveyden ylenmääräisyys päästää irti synkässä näytelmässä salaa virittyneitä huumorin latauksia. Kamalien asioiden varjostamasta lapsuudesta puhaltaa yllättäen pieni hyvän tuulen vihuri. Etsivä löytää tuhkistakin jotakin.

Katsojat löytävät festivaaleilla usein yhteisen trendin, jota järjestäjät eivät yleensä ole luoneet tahallaan. Nyt näkemieni esitysten teemana on etsiminen. Johanna etsii aineistoa ainettaan ja Gaute romaaniaan varten. Puolalainen Teatr Pinokio etsii Lailonian satumaata. Ranskalainen Des Fourmins Dans La Lanterne etsii elokuvan suurten aikojen erinomaisia menetelmiä. En hahmota niitä täysin, mutta näköpiirissäni istuvat lapset yhdistelevät asioita silmin nähtävän valppaasti.

Slovenialaisen Lutkovno gledališče Ljubljanan ”Turlututussa” lasten tarkkaavaisuus on aistittavissa vielä elävämmin. Edessäni istuva poika nojaa äitiinsä koko pienellä painollaan. Hän on yhtä aikaa turvassa ja oudossa tilassa. Kaksi lasta rupeaa itkemään. Minusta tuntuu, että se ei johdu ikävystymisestä, vaan esityksen estetiikkaa kohtaan tunnetusta sydämistymisestä. Maja Kunšič etsii Turlututua ja löytää hänet (tai sen) joka paikasta. Etsintä kutsuu mukaansa ja herättää kiivaan kysymyksen siitä, mitä näyttelijä tekee, kun hän näyttelee.

Etsivä ei löydä välttämättä sitä, mitä haluaa. Israelilainen Yael Rasooly etsii rumasti rääkyvänä sihteerikkönä romanttisen elämän potentiaalejaan vanhoista elokuvalehtileikkeistä. Hän ei löydä itsestään Marilyn Monroeta, vaan pahatapaisen akan ja törmää painajaisiin. ”Elämän varjopuoli”, jota Heivoll pelkää, vilahtaa monessa esityksessä. Hauska ja optimistinen ”Kotiläksy” on myös hyvästijättö kulttuurilaitokselle, joka oli vielä muutama vuosi sitten täysissä voimissaan.

Kirjaston järjestelmällinen tuhoaminen aloitettiin Suomessa vasta vuoden 2010 paikkeilla. Tuho on kohdistettu siihen, mikä on tärkeintä. Rauha, jossa kirjat ja lukijan mielikuvitus voivat kohdata Mukamaksen näyttämällä tavalla toisensa, on hävitetty jo monista kirjastoista. Kirjasto näyttää, miten helposti Suomen kaikkien aikojen suurin kulttuurinen onnettomuus saadaan aikaan.

Mukamas näyttää, että laajalti hyvää tekevä kansainvälinen taidetapahtuma syntyy minimaalisilla materiaalisilla resursseilla. Mukamaksen festivaalit avaavat yleisölle uuden näkökulman ns. puheteatteriin. Nukettoman teatterin ammattilaisillekin on varmasti iloa tutustumisesta. En tarkoita, että esityksiin pitäisi ottaa nukkeja. Nuken pelkistetty, periksi antamaton ilmaisuvoima on muuten herätteellistä. Lapsuuden ja aikuisuuden aallokkoon sukeltaminen virkistää aikuisille suunnatun nukettoman teatterin näkijöitä ja tekijöitä.

PERTTI JULKUNEN