Aamu alkaa A:lla illan päättää A riimitteli aikoinaan Juice Leskinen, ja suunnilleen sitä rataa mentiin musariohjelmistossakin perjantaina. Aamun, tosin tässä tapauksessa iltapäivän, avasi Tervasaaren Paperitorin ensimmäisenä esiintyjänä Arppa eli Aaro Airola yhtyeineen. Taas kerran pitää sanoa, että epäkiitollinenhan se avaajan paikka paikka oli: perjantaina klo 16 tehtaan pilli on hädin tuskin ehtinyt vielä paperikaupungissa soida.

Arppa ei keikkansa alkupuolen aika vähäisestä yleisömäärästä ottanut murheita, vaan pisti hommat käyntiin tutulla Juhani-kappaleellaan, johon solisti-kosketinsoittaja-biisintekijä Arppa Airola liitti tällä kertaa moniminuuttisen sisäkertomuksen suhteestaan laulun nimihenkilöön. Arppa näet kaipaa Juhanilta yhä sitä saamatta jäänyttä vinyylilevysoitin-kasettinauhuria, jonka puuttuminen on aiheuttanut aikojen saatossa melkoisia murheita.

Niin vakuuttavasti tarina tuli kerrotuksi bussi 85:n aikatauluineen kaikkineen, että sen täytyy olla tosi!

Arppa.

Arpan repertuaarissa henkilönimet ovat todentuntuisesti läsnä monessa muussakin kohtaa. Valkeakosken setissä kyseltiin Hannun perään ja aneltiin, että ollaanko kavereita Hilma? Kinnusen Lailan bändi jätti tällä kertaa rauhaan.

On ollut ilo seurata miten Arppa on noin neljän vuoden aikana hivuttautunut pikku hiljaa vain suppean porukan diggailemasta kulttibändistä kohti isompien yleisöjen suosiota. Tämä kehitys ikään kuin konkretisoitui ja kiteytyi Valkeakosken keikalla, kun väkeä valui koko ajan enemmän ja enemmän lavan ääreen, ja lopussa Paperitorin saattoi sanoa olevan vähintään puolitäysi kun se alussa oli ollut enemmän kuin puolityhjä

Arppa lähtee syksyllä ensimmäiselle konserttisalikiertueelleen, Kangasala-talosta aloitetaan lokakuun puolivälissä ja Helsingin Kultsalle päädytään joulun alla. Vahva suositus.

ARPPAA SEURASI Anna.

Anna Inginmaa on palannut Hypnomen-yhtyeen vierailevaksi, ja jessus, millaisin tuloksin. Supisin vierustoverilleni keikan loppuvaiheilla, että melkoinen tapaus täytyy olla sen, joka haastaa Inginmaan koko festivaalin sensuelleimman laulajan tittelin – osa-alueina äänenkäyttö ja lavapresenssi – haltijana.

Kitaristi Pekka Laineen (tunnettu myös Ylen maanmainiona musiikkitoimittajana ja muun muassa Rock-Suomi ja Iskelmä-Suomi tv-sarjoistaan) luotsaamalla Hypnomenillä on ollut onni saada taas Inginmaa vokalistikseen, sillä hänen monipuolinen, yhtä aikaa voimallinen ja herkkä lauluäänensä natsaa mojovasti bändin soinnin kanssa. Hämypop ja hippihenkinen freedom-rock ovat vinkeitä luonnehdintoja, joita Hypnomen-soitosta on käytetty, ja siihen saumaan Inginmaa sujahtaa vaivattomasti.

Hänessä on myös luontaista lavakarismaa, joka ei synny mistään opetelluista muuveista vaan musiikin mukaan improvisoidusta liikkeestä.

Perjantain nuoremman yleisönosan magneetti oli Isac Elliot, joka sai lavanedustan parhaat paikat täyttymään innokkaimmista faneista jo puolitoista tuntia ennen keikkaa. Jokaiselle jotakin on tunnetusti Musareiden henki, mutta Iisacci ei oikein ollut minulle, joten hänen keikastaan näin vain liekit. Tarjolla oli näet festarin parhaat pyrot, joita syöksettiin viidestä lavan eteen asennetusta tulipömpelistä.

LEAVINGS-ORKESTERI solistinaan Timo Rautiainen olikin sitten jo enempi setäosastolle sopivaa kuunneltavaa. Alkuperäinen Leevi and The Leavings -soittajisto ilman tietysti jo parikymmentä vuotta sitten menehtynyttä Gösta Sundqvistia on vihdoin päässyt vetämään isoa hittikatalogia – yhtyeen keikkailemattomuus Göstan elinaikanahan on yksi suomalaisen rockin mytologiaan kirjattuja tositarinoita.
Metallimusan puolelta paremmin tunnettu Timo Rautiainen istuu Göstan tulkiksi oikein hyvin vaikka hänen äänialansa on pykälää bassompi.

Timo Rautiainen (toinen oikealta) ja Leavings-orkesteri.

Leavings & Rautiainen -combo olisi Göstan diskografian tuntien kyennyt haastamaan Arpan henkilönimibiiseissä, mutta setissä oli nyt vain Laura Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen ja Teuvo, maanteiden kuningas. Rin Tin Tinkin voidaan toki lisätä erisnimiketjuun.

Teollisuuslavalla kuultiin nuo ja yhdeksän muuta Göstan kirjoittamaa Leavings-biisiä Itkisitkö onnesta -klassikosta Pohjois-Karjalaan eli setti oli aika yllätyksetön, siis yleisön ehdoilla rakennettu. Vaikka Leavingsia ei yhtyeen varsinaisen elämänkaaren aikana ei livenä koskaan kuultu, on bändinperustaja jäsenten Rife Paanasen, Juppe Karastien ja Niklas Nyholmin ollut varmaan kohtuuhelppo laskeskella, mitä heiltä halutaan kuulla.

Jokunen ylläri olisi kyllä ollut setissä poikaa, mutta nyt mentiin näin ja sillä hyvä – varmasti myös runsaslukuisen yleisön mielestä.

YLLÄ OTSIKOSSA viitattiin solistiseen kaksintaisteluun, ja se Anna Inginmaan haastaja festivaalin sensuaalemmasta solistiosuudesta oli ehdottomasti ison Saimaa-yhtyeen Unna Kortehisto.

Suuri on Saimaa: keskellä maestri Matti Mikkola ja säteilevä laulaja Unna Kortehisto, laidoilla toinen vokalisti Kimmo hurme (vas.) ja toinen kitaristi Petri Kautto.

Kortehiston nousun tämä kategorian ykköseksi esti ehkä ennn muuta se, että Matti Mikkolan luotsaama koko yli kymmenpäinen orkesteri on niin täynnä valovoimaisia tyyppejä, että yksilösuoritukset eivät nouse yhtä framille kuin vaikka jäyhien äijien Hypnomenin keulassa. Lisäksi hän jakoi solistiset duunit tällä kertaa Kimmo Hurmeen kanssa, joka säteili omanlaistaan, kenties 70-luvun rovck-staroille sukua olevaa karismaa.

Ehkä Kortehistoon voi myös sensuellia paremmon liittää sellaisia adjektiiveja kui sähäkkä, eloisa tai elastinen.

Oli miten oli, kunnia kuuluu koko joukkueelle. Olen aiemmin nöhnyt Saimaan tositoimissa vain kahdesti Helsingin juhlaviikoilla Huvilateltassa sen läpimurtiprojektinsa Pepe & Saimaa parissa. Ne ovat olleet järisyttäviä kokemuksia, joten rima oli korkealla.

Ihan niihin korkeuksiin ei Paperitorilla nyt ylletty, mutta kova keikka nähtiin. Eikä vertailu Pepe Willbergin kanssa vedettyihin konsertteihin tee yhtyeelle ihan oikeutta, sillä eri materiaalilla ja eri solisteilla homma on – niin, ihan eri.

Nyt kuultiin Mikkolan muuta tuotantoa, muun muassa jo setin kolmantena kaikkea yleisönkosiskelua halveksiva noin kahdeksanminuuttinen ajankohtaiskappale Olympiakahvit (Pariisin kisojen avajaiset olivat teoksen esittämisen aikaan juuri käynnissä), jota Mikkolan spiikissään luonnehti “instrumentaalibiisiksi oudoissa sävellajeissa”. Sitähän se oli, mutta myös hillitön progemessu täynnä instrumentaalista osaamista.

Ehkä helpommin yleisöön uppoavia paloja Saimaan setissä olivat sen Pepen kauden jälkeisen solistin Pyhimyksen hieno hitti Hermesetas, Juicen ja Coitus intin 50 vuoden takainen mestariteos Per Vers – runoilija (jonka muinoin lauloi Mikko Alatalo, joka on tänään Musiikkitapahtumassa Coitus Int 50 Revival -viritelmän merkeissä) sekä tietysti Pepe-sessioiden helmi Tällä kadulla.

Valtavan hieno keikka kaiken kaikkiaan. Musareiden ohjelmistosuunnittelijoille sulka pipoon tästä aika viime hetken kiinnityksestään

Niin, mikä oli se jutun alussa mainittu illan päättävä A? Saimaakin loppuu siihen kirjaimeen, mutta tosiasiassa tarkoitettiin hyvässä nosteessa olevaa Aliisa Syrjää, jonka katsastamisenen kuitenkin jäi öisen aloitusajan vuoksi johonkin toiseen kertaan. Niin jäi valitettavasti, ja puhtaasti mielestäni unohtuneen aikataulumuutoksen vuoksi, myös Vimma-yhtye, josta on kuulumnut paljon hyvää. Menee siis sekin “to do -listalle”.