Kuluneen vuoden aikana olemme oppineet viimeinkin huomaamaan, miten lähellä Ukraina on kartalla meitä, vain muutaman tunnin lennon päässä etelässä.

Osa suomalaisista jopa tietää, missä ovat Herson, Bahmut, Vuhledar, vaikka heillä ei ehkä aiemmin ollut tiedossa edes Odessan tai Jaltan maantieteellinen sijainti. Hieno juttu.

Mutta sodan jalkoihin on jäänyt osin se, mikä Ukraina oikeastaan olikaan ja millaisen kehityskulun se on tällä vuosituhannella käynyt läpi.

Ukraina jäi 1991 Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen elämään pitkälti jälkineuvostolaista arkea kaikkine etuineen ja haittoineen. Entinen neuvostoeliitti piti pääosin vallan itsellään ja jakoi rahat tuttavilleen. Kansalle jäi pennosia.

Ukrainassakin elettiin elämää, kukin tavallaan. Mutta paljon olivat ihmiset menettäneet valtion rahoja ihan vääriin taskuihin. Ja korruptio on rehottanut kaikilla tasoilla koko uuden itsenäisyyden ajan.

Ukrainalla oli luonnonvaroja, muun muassa kivihiiltä ja mustaa multaa viljelyyn, Raskaan teollisuuden, konepajojen, traktori- ja ajoneuvotuotannon rinnalla kehittyi myös ICT-osaamista.

Esimerkiksi Sofi Oksasen kirja Koirapuisto kertoo karua kieltä Ukrainan uuden itsenäisyyden ensimmäisistä vuosikymmenistä. Kaikki olivat ostettavissa, kaikki olivat riistettävissä, röyhkeimmät saivat rahaa, toiset kärsivät ja menettivät kaiken.

KANSAN mielessä oli kuitenkin toisenlainen tulevaisuus, halu eroon vanhan neuvostovallan kulttuurista.

Tämä kävi ilmi syksyn 2004 kyseenalaisten presidentinvaalien jälkeen. Selkeästi tai peitellysti Venäjän tukema Viktor Janukovitš voitti niissä toisella kierroksella vastaehdokkaansa, mielipidekyselyitä johtaneen Viktor Juštšenkon.

Vaalivilppiepäilyt nostattivat oranssiksi vallankumoukseksi kutsutun protestiaallon. Korkein oikeus mitätöikin vaalit joulukuussa ja järjestytti uuden kierroksen.

Nyt Juštšenko voitti. Hänet oli kampanjan aikana myrkytetty lähes tunnistamattoman näköiseksi.

Uuden presidentin hallinto oli kuitenkin epäyhtenäinen ja tavoitteeton. Se ajautui vuosia jatkuneisiin sisäpoliittisiin riitoihin, jotka pysäyttivät orastaneen kehityksen.

Hajaannuksen seurauksena Janukovitš palasi peliin ja voitti seuraavat, vuoden 2010 presidentinvaalit kutakuinkin rehellisesti.

Pari vuotta sisäpolitiikassa meni niin ja näin. Ukraina neuvotteli kansan tahdon mukaisesti jäsenyyteen tähtäävää kumppanuussopimusta EU:n kanssa.

Janukovitš kuitenkin yllättäen keskeytti sopimusneuvottelut loppuvuodesta 2013. Protestina tälle alkoivat niin sanotut Maidanin mielenosoitukset Kiovan itsenäisyydenaukiolla.

Vuoden 2014 helmikuussa Venäjän tukeman Janukovitšin turvallisuusjoukot ampuivat mielenosoittajia. Kaaos yltyi, ja muutamaa päivää myöhemmin Janukovitš pakeni Venäjän avulla Ukrainasta. Maa ajautui hetkesi hallinnottomaan tilaan.

Venäjä käytti tilannetta hyväkseen ja valtasi Krimin niemimaan ”pienillä vihreillä miehillään” ja liitti sen maaliskuussa 2014 järjestetyn valheellisen kansanäänestyksen jälkeen itseensä.

VALTAUKSEN jälkeen Venäjä tuki aktiivisesti Itä-Ukrainan kymmenissä kaupungeissa ”kansannousua” Kiovan valtaa vastaan.

Keskeisiä tässä olivat venäläisten Novorossiaksi tulkitseman alueen läänien pääkaupungit: Harkova, Luhansk, Donetsk, Zaporižžja, Dnipro ja Odessa.

Yhteenottojen jälkeen lopulta vain Donetsk ja Luhansk jäivät Kremlin haltuun. Muualla ukrainalaiset saivat alueensa takaisin.

Samalla alkoi kuitenkin sota, jossa osapuolina olivat niin sanotut paikalliset (separatistit ja ukrainalaiset), mutta käytännössä Ukrainan ja Venäjän asevoimat.

Sodasta en kerro tässä sen enempää; se oli melko karua.

Sodan lopettamiseksi luotiin Normandian nelikon eli Ranskan, Saksan, Venäjän ja Ukrainan ”välittämänä” Minskin rauhansopimukset, ykkönen ja kakkonen. Molempien pääasiana oli tulitauko ja joukkojen sekä raskaiden aseiden vetäminen pois tulitaukolinjalta.

Lopulta pysyvää aselepoa ei saatu aikaiseksi. Jälleen oli syntynyt uusi jäätynyt konflikti entisen Neuvostoliiton alueelle.

Vuosina 2015-2021 rajalinjalla käytiin käytännössä sotaa, ammuttiin tykistöllä ja kevyemmillä aseilla viikoittain, ellei jopa päivittäin. Vuoteen 2021 tultaessa sodassa oli kuollut noin 13 000 – 16 000 ihmistä, sotilasta ja siviiliä.

Muutama miljoona ihmistä ajautui pakolaisiksi omassa maassaan.

Vuodesta 2014 alkaen ukrainalaisten ja etenkin maan venäläistaustaisten kansalaisten käsitys Kremlin tavoitteista alkoi muuttua radikaalisti.

Kansa joutui osin kuvainnollisesti ja osin jopa fyysisesti kääntämään ajattelunsa 180 astetta toiseen suuntaan.

LÄNSIMAISSA ei täysin vielä tässäkään vaiheessa muutettu ajattelua läheskään samassa määrin kuin Ukrainassa. Käytännön vastatoimista puhumattakaan.

Lännen reagoinnin vähäisyyden takia Venäjä saattoi jopa päätyä ajattelemaan, ettei Ukraina ja sen tulevaisuus ollut kovin tärkeää muille.

Todennäköisesti ilman malesialaisen MH17-matkustajalennon pudotusta EU:n ja Yhdysvaltojen asettamat talouspakotteet Krimin miehittämisestä olisivat voineet jäädä sangen vaisuiksi.

Keväällä 2014 kansan valitsemaan uuteen presidenttiin, Petro Porošenkoon asetettiin suuria toiveita.

Hän oli jo valmiiksi rikas liikemies, joten äänestäjät toivoivat ettei hänellä olisi tarvetta varastaa valtion varoja itselleen ja kavereilleen.

Tiukka linja Venäjän suuntaan ei kuitenkaan toiminut, varsinkin kun hänen yrityksensä jatkoivat myös bisneksiään siihen suuntaan.

Kansa ei ollut tuloksiin tyytyväinen, ja seurauksena istuva presidentti hävisi 2019 vaaleissa yllätysehdokkaalle Volodymyr Zelenskyille selvin luvuin.

Zelenskyin voiton taustalla oli eittämättä hänen suositussa tv-sarjassa näyttelemänsä, puolivahingossa presidentiksi valittu koulun historian opettaja, joka oli jopa naiivin rehellinen.

Tästä roolistaan hän kärsi oikeastaan koko presidenttiytensä alkuajan. Poliittiset vastustajat kyseenalaistivat ”koomikon” uskottavuutta, vaikka hänellä oli oikeustieteellinen koulutuskin.

VASTA Venäjän suurhyökkäys helmikuussa 2022 muutti tilanteen täysin.

Sen jälkeen Ukrainan yhtenäisyys, keskinäisten kiistojen unohtaminen, kansalaisten kestokyky ja presidentin esimerkillisyys ovat saaneet lähes poikkeuksetta koko lännen katsomaan Ukrainaa aivan toisin silmin.

Kirjoittaja Juhani Pihlajamaa on toiminut Suomen puolustusasiamiehenä Kiovassa ja Moskovassa vuosina 2013-2016. Vuonna 2014 Krimin miehityksen aikaan hän oli Ukrainassa.