Tuohon historialliseen kokoukseen osallistuminen oli minulle toisaalta kunnia toisaalta raskas luottamustehtävä. En ole pohtinut omaa henkilökohtaista NATO-kantaani loppuun asti ennen kyseistä kokousta ja tein taustatyötä jonkin verran, että pääsin perille asioista vahvemmin. Oma kantani muotoutui matkan varrella ja viimeistään kokousta edeltävällä viikolla maamme presidentin ja pääministerimme sekä puolueemme puheenjohtajan Sanna Marinin lausuessa yhteisen kantansa Suomen NATO-jäsenyyteen. Julkinen keskustelu oli päättynyt, nyt oli aika astua askel vahvemman puolustuksen suuntaan.

Minulle vaikuttavin hetki kokouksessa olisi voinut olla puheenjohtajan puhe, joka oli vahva ja rauhaa sekä yhteistyötä korostava. Vaikuttavin asia olisi voinut olla myös se demokraattinen keskustelu, joka käytiin sen jälkeen suljetuin ovin. Kumpikaan ei kuitenkaan yltänyt sen tunnekokemuksen tasolle, joka edelsi varsinaista kokousta.

Kun kokous oli melkein alkamassa, tilaan käveli nuori nainen määrätietoisin askelin. Jokainen katse seurasi hänen tuloaan eturiviin. Se kuhina, mikä lehdistössä tapahtui tuolla puolisen minuuttia kestävällä matkalla, oli mieleenpainuva. Yhtäkkiä Sanna Marinin ympärillä oli lauma haaskalintuja kuin saaliinsa kimpussa. Etsien virhettä, tallentaen jokaisen asennon. Siltä se minusta ainakin hetkellisesti näytti. Iltapäivälehtien ja lukuisien haastatteluiden nostamat haasteet pääministerin tehtävään liittyen tulivat todeksi tuolla lyhyellä hetkellä. Muistin kaikki ne naisiin kohdistuneet vihapuheet, Sanna Mariniin henkilökohtaisesti osuneet kommentit ja erityisesti somen keskustelupalstoilla vallinneet negatiiviset maalittamiset. Eikä voi puhua vain menneessä aikamuodossa, vaan tämän kaltainen toiminta jatkuu. Suomen ensimmäinen naisministeri valittiin vuonna 1926. Eikö tässä ajassa voisi kuvitella jo jotain sopeutumista tapahtuneen erilaisiin johtamisen kokoonpanoihin?

Kirjoittaja on varhaiskasvatuksen opettaja ja SDP:n Keski-Suomen Piirin piirihallituksen jäsen