Tästä puolustushallinnon virkamiesten ”valtuudet ylittäneestä” 2010-luvun lännettymishalusta ja eduskunnan sivuuttamisesta ovat väitelleet muun muassa entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja ja entinen suurlähettiläs Hannu Himanen haastatteluissaan.

Kysyisin mieluummin, oliko poliitikoilla ja kansalaisilla tuolloin riittävää tilannekuvaa Vladimir Putinin todellisista aikeista, asevoimien kasvattamisesta ja tsaarinaikaisen mahdin palauttamisesta? Olihan Putin jo 2006 sanonut pitävänsä Neuvostoliiton hajoamista geopoliittisena katastrofina.

Puhtaana maallikkona (vain tuon ajan idänkauppaa seuranneena taloustoimittajana) vastaan itse: kansalaisilla ei ollut.

Nyt jälkeenpäin tiedetään, että Suomen sotilastiedustelukin oli kärryillä Kremlin vaarallisesta kehityksestä jo 2000-luvun alkuvuosina. Virkamieskunta myös onneksi kuunteli sotilaiden ja kansainvälisen politiikan tutkijoiden asiantuntija-arvioita, epämieluisia totuuksia.

Jos kansalaiset olisivat tienneet tilanteesta enemmän, todennäköisesti julkinen mielipide liittoutumisesta olisi muuttunut jo vuosia aiemmin. Ainakin he olisivat voineet aidommin valita, mitä vaihtoehtoa turvallisuuden rakentamiselle he kannattavat.

TILANNEKUVAN puutteesta kiitos kuuluu niille kaikkien puolueiden edustajille, jotka pitkään suhtautuivat suomalaisten Venäjä-arviointikykyyn alentuvasti ja holhoten.

Osa ehkä kuvitteli, että kansa pelästyisi, jos sille kerrottaisiin avoimesti kaikki se tilannetieto, mitä itärajan takaa oli ammattilaisille kertynyt.

Ymmärrän tätäkin näkökulmaa. Kyse on retoriikan perinteestämme, tai siitä samasta asenteesta jolla lapsillekaan ei kerrottu asioita joita he eivät aikuisten mielestä pystyisi ymmärtämään.

Meillä poliitikot eivät edelleenkään ”pelottele kansalaisia turhaan” ulkopolitiikan tulevaisuusnäkymillä. Suomeen ei koskaan, ei ainakaan juuri tällä hetkellä kohdistu sotilaallista uhkaa, vaikka ensi viikolla asiat voivat olla toisin. Pessimismi ja pelko nimittäin jähmettävät, lannistavat ja vievät toimintakykyä.

Kontrasti on suuri, jos vertaa poliitikkojen talouspuheeseen. Talouden tilasta saa ennustaa mitä tahansa vitsauksia ja heinäsirkkoja, eikä realismin arvella lamaannuttavan kansalaisia.

Puolustusministeriö saa yhä vain kateellisena katsella, millainen valtakunnan virallinen pelotteluoikeus valtiovarainministeriölle on annettu. Mitä kamalampaa viikatemiesroolia budjettivirkamies esittää, sitä enemmän kansanedustajatkin häntä kehuvat.

JOS JOKU kansanedustaja olisi vuosikymmen sitten sanonut ääneen, miten arkijärjellä näyttää siltä että Venäjä on menossa yhä hullummaksi, hänet olisi todennäköisesti haukuttu pataluhaksi, pirujen maalailijaksi ja pessimistiksi.

Moittijoina olisivat luultavasti olleet niin Hannu Himanen kuin Erkki Tuomiojakin, maan silloisen tavan mukaisesti.

Näinhän kävi Heidi Hautalalle, Oras Tynkkyselle ja muille Venäjän ihmisoikeus- tai sananvapaustilanteesta varoittaneille vihreille kansanedustajille.

Tätä kriisitunnelmien välttämistä ja yleistä Venäjä-hyssyttelyä on sanottu kylmäpäisyydeksi, ja sitä se toki onkin.

Joiltain se oli myös silkkaa opportunismia, joskus jopa rahanahneutta. Suomessa yritysjohtajapiirit uskoivat Krimin valtauksenkin jälkeen, että mielinkielin itään kumartaminen varmistaa meille Venäjän kehittyvät markkinat satumaisine tuottoineen.

Emmekä suinkaan olleet tässä yksin. Aivan samoin Keski-Euroopan maat sivuuttivat vaaran merkit ja luottivat voivansa sitoa Venäjän länteen bisneksen keinoin. Vain Baltiassa oltiin pessimistejä, tai realisteja.

MENNYTTÄ, bygones, ja nyt ollaan turvallisesti Naton jäseninä. Kaikki meni lopulta hyvin. Miksi näistä takavuosien tavoista sitten täytyy enää saivarrella?

Kaikki politiikan keskustelijat lienevät samaa mieltä siitä, että jälkiviisauden sijaan Suomessa kannattaisi puhua enemmän vastaavien tulevaisuuden virheiden välttämisestä.

Nimittäin olemme muutamassa asiassa ajautumassa aivan samanlaiseen parlamentaariseen ristiriitaan kuin 2010-luvun Nato-valmisteluissa.

Ammattilaisilla on havaintoihinsa, tietoon ja tutkimuslähteisiin perustuva realistinen näkemys asioiden hälyttävästä tilasta ja kasvavasta uhasta.

Silti suuri joukko kansanedustajia haukkuu heitä kansalaisten pelottelusta ja pirujen maalaamisesta seinälle.

Kyse on ilmastokriisistä, joka uhkaa Suomen turvallisuutta välillisesti ja välittömästi – vaikka haluaisimme uskoa toisin.

Toivottavasti ministeriöissä ja tutkimuslaitoksissa on nyt rohkeita, aloitteellisia ihmisiä, jotka uskaltavat vastoin kansanedustajien toiveita etsiä Suomelle koko ajan erilaisia pelastusveneitä ja keinoja pahimman varalle.

VIRKAMIEHET eivät asioista kuitenkaan päätä. Se on niin Nato-jäsenyydessäkin kuin ilmastokriisin torjuntataistelussakin hallituksen ja eduskunnan tehtävä. Kukaan ei vie, ujuta tai harhauta Suomea mihinkään ilman eduskunnan suostumusta.

Tämä pitää kansanedustajienkin muistaa, ennen kuin he syyttävät virkamiehiä selkänsä takana juonittelusta. Pahimpiin vaihtoehtoihin on valmistauduttava koko ajan.

Ettei käy niin, että muutaman vuoden kuluttua kiistelemme taas mielipidepalstoilla siitä, kuka oli vuonna 2023 kaukonäköinen ja oikeassa, kuka oli naiivi tai kenen pitäisi katua ideologista yksisilmäisyyttään.