Haastattelun aikaan palkansaajien vuosiansiot tulevat laskemaan vastuullisen ammattiyhdistysliikkeen solmittua kilpailukykysopimuksen, jolla työaikaa pidennetään palkkatasoa muuttamatta. Tavoitteena on edistää suomalaisen työn kilpailukykyä keskeisiin kilpailijoihin verrattuna.

Kilpailukykysopimuksella sovittiin myös, että hallitus vetää pois valmistelusta ns. pakkolait, joilla olisi heikennetty työehtoja paljon sopimusta rajummin. Maan hallitus on toki samanaikaisesti monin tavoin suosinut erityisesti suuryrityksiä. Samaan aikaan Helsingin pörssissä olevat yhtiöt ovat maksaneet tänä vuonna ennätykselliset osingot, ainakin 11,5 miljardia euroa. Kasvua edelliseen vuoteen on vähintään 9 prosenttia.

Mistä tässä on sitten kysymys?

Ammattiliittojen päätöksenteko on järjestetty lähes poikkeuksetta jäsenvaaliin perustuvaksi, jossa jäsenet valitsevat suoraan edustajansa liittonsa korkeimpaan päättävään elimeen yksi ääni ja henkilö periaatteella. Ammattiliittojen toiminta on myös avointa, useat liitot julkaisevat mm. tilinpäätöstietonsa.

Kysymys on siitä, että elinkeinoelämä on käynyt jo muutaman vuoden massiivista kampanjaa romuttaakseen suomalaisen sopimusyhteiskunnan. Tämän kampanjan kärki on suunnattu keskitettyä työehdoista sopimista ja ammattiliittoja vastaan. Tässä elinkeinoelämän etujärjestöjen aloittamassa taistelussa porvarihallitukselle on muodostunut poliittisen iskurijoukon rooli.

Keinoksi keskitetyn sopimisen murskaamiselle ovat elinkeinoelämän järjestöt markkinoineet paikallista sopimista ja henkilökohtaisen sopimisen vapautta työehdoista. Kyse on imagokampanjasta, jossa on hyvin vähän tosiasiallista sisällöllistä muutosta nykyiseen sopimusjärjestelmään. Esimerkiksi ohjelmistoalan yrittäjät vaativat edeskäypänsä välityksellä kolmen vuoden vapautta sopia asiat haluamallaan tavalla alalla välittämättä työlainsäädännöstä tai työehtosopimuksista (AL 3.12.2016). Itse jutussa luetellut vaatimukset ovat kuitenkin kaikki sellaisia, joista voidaan jo nyt sopia vallitsevan työlainsäädännön tai sopimusten puitteissa ja osasta jopa pitää sopia paikallisesti.

Johtava ajatus elinkeinoelämällä näyttää olevan se, että paikallisella sopimuksella saataisiin yleistä palkkatasoa lasketuksi niin matalaksi, jotta hyvin menestyvätkin alat ja yrityksen voisivat olla matalapalkka-aloja. Tilastojen valossa palkkojen alentamiseen ei kuitenkaan ole tarvetta, sillä suomalaiset palkat asettuvat vertailukelpoisten maiden keskitasoon. Mm. kaikissa Pohjoismaissa on Suomea korkeampi palkkataso, vaikka verotus on näissä maissa samankaltaista.

Koko Euroopan vertailussa olemme toiseksi korkeimmassa neljänneksessä mm. Saksan, Ison-Britannian ja Belgian kanssa. Kaksi alinta neljännestä ovat maita, joissa sosiaaliturva on huomattavasti Pohjoismaita alhaisempi ja verotuksen osuuskin on näin alempi. Kun ottaa huomioon jo nyt negatiivisen palkkakehityksemme samaan aikaan kun vertailukelpoisissa maissa palkat nousevat, meillä ei todellakaan ole tarvetta luoda halpatyömarkkinoita.

Paikallisesti voidaan ja pitääkin soveltaa näitä sopimuksia niin työajan kuin palkankin suhteen. Tähän sopimiseen on työehtosopimuksissa sovittu työvälineistä, joilla se voidaan tehdä. Järjestelmä on luotu yhdessä ammattiliittojen ja työantajajärjestöjen kanssa. Sen romuttaminen yksipuolisesti tuntuu näin ollen ihmeelliseltä ja uhmakkaaltakin.

Asiattomat viittaukset ay-vallan kapea-alaisuudesta voitaisiin tietysti kääntää takaisin esittäjälle. Miten valta jakaantuu pörssiyhtiöissä? Onko niissä päätöksenteko vielä kapeammilla harteilla vielä suurempaan taloudelliseen valtaan yhteiskunnassamme? Onko niin, että duunarin sentti on elinkeinoelämän johtajien satanen tässä vertailussa.