Yksi teoksista oli Tore Morganin ”Yhdeksikön kerho”. Teos oli ilmestynyt Ruotsissa sota-aikana 1943 nimellä ”Villes förening” ja Suomessa suomennettuna 1947. Nils Tore Morgan Nilsson (1904-1957) oli nuorisokirjalilija, joka kirjoitti myös joitakin historiallisia teoksia mm. Stureista ja Vasasta. Teosten määrä oli yhteensä 17. Löytämäni teos oli minulle ennestään aivan tuntematon, joten sisältö oli arvoitus. Juttelin divarinpitäjärouvan kanssa kirjoista ja kerroin, että minullakin oli aikanaan kerho ”Neljän rohkean pojan seikkailukerho”. Siksi kirja herätti huomioni,  kuten hieno kansikuvakin. Asiallisia poikia tärkeinä, puheenjohtaja pöydän päässä asiakirjoineen, sihteeri esittelee jotain asiaa ja johtokunnan jäsenet lautapöydän ääressä. Ritsat pöydällä.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat nimeämättömään teollisuuskaupunkiin. Kertomuksen ajankohta ei tunnu olevan aivan tarkka. Joko1930- luvun loppu tai sota-ajan alkupuoli. Sodasta ei puhuta mitään, joten ehkä ensin mainittu aika on todennäköinen. Keskeinen näyttämö on iso vuokratalo lähialueineen. Pojat ovat talon asukkaita. Perheet vaikuttavat työläisperheiltä ja alemmalta keskiluokalta sekä pikkukauppiailta. Kirjailijakin oli ”köpmannen”. Kerhon nimi tulee talon katunumerosta.

Teos oli suomalaiselle hämmästyttävä kokemus. Olin lukenut valtavan määrän nuoriso- ja poikakirjoja jo lapsuudessani. Elin suorastaan niiden maailmassa. Enoni varusti minut antamalla minulle aikanaan omat tuollaiset kirjansa ja antamalla kaikiksi mahdollisiksi juhlapäiviksi alan uutuuksia. Tunsin aika hyvin, minkälainen sisältö maassamme oli suosittua. Morganin kirja tuntui olevan selvä poikkeus siihen nähden, mitä olin aiemmin lukenut.

Morganin kirja nimittäin oli loistava kuvaus kansankodin ja sosiaalivaltion henkisistä perusrakenteista. Ei mitään isänmaallista hehkutusta, ei rasismia eikä perivihollisia, ei sotaisia hahmoja, ei rosvojen tai vakoilijoiden jahtausta kesälomalla, ei kerrassaan mitään tällaista turhanpäiväistä seikkailullisuutta.

Kirjassa kuvataan tarkoin yhdistyksen perustaminen. Hankkeen toteuttaminen tehdään viimeisen päälle demokratian järkeviä periaatteita noudattaen. Teoksessa on jopa esitetty yhdistyksen säännöt. Pojat käyttävät runsaasti aikaa yhdistyksen tarkoituksen miettimiseen. Keskiössä on yhteinen hyvä, joka on laajempi kuin jäsenten intressit. Taustalla on vanhempien tuki ja seuranta, mutta samalla vanhemmat toimivat niin, että pojat joutuvat ottamaan vastuun itselleen. Omaehtoinen tekeminen on tärkeätä. Demokratian nimissä ja muutenkin tytöt vedetään mukaan toimintaan. Totta kai monenlaista apuakin pojat ja tytöt saavat. Vuokratalon omistajasta tulee tärkeä tuki. Hänellä on luonnollisesti omakin intressi ohjata talon lapset järjestäytyneeseen toimintaan. Vanhempien ammateilla on merkityksensä. Kaikkinaisiin pulmiin löytyy tarpeellinen ohjaaja.

Teos on ikään kuin kuvaus ruotsalaisen yhteiskunnan rakentumisesta sellaiseksi kuin se vielä sodan jälkeen sangen pitkään oli: kansankoti ja hyvinvointivaltio. Yhteinen vastuu ja yhteinen panostus. Näkökulma tulevaisuuteen. Positiivinen asenne elämään. Suvaitsevuus kunniassaan. Vaikeuksista selvitään ja riidat selvitetään yhdessä. Asioista sovitaan. Aikaansaatu käytetään yhteiseksi hyväksi. Taustalla selvästi usko työhön. Jotkut ahneet ovat kirjassa ”roistoja”. Viha kuvataan vältettäväksi, ei voimavaraksi. Eihän Ruotsikaan tietysti ollut pelkästään ihanteellinen todellisessa elämässään, mutta sinne päin. Selvästi enemmän kuin meillä. Totta kai syitäkin eroihin on ollut kuten aina. Ei mikään tapahdu tyhjiössä.

Jäin ihailemaan kirjan maailmaa. Ihmeellistä on, että nuorisoa kasvatettiin tällaisessa hengessä. Ei sovi ihmetellä, että ruotsalaisten käytännön toimintakulttuuri on ollut täällä joskus kummastelun aihe. Kirjan lopussa sanotaan hieman pateettisestikin ”He olivat päättäneet käyttäytyä kunnollisesti, pyrkiä totuuteen, järjestykseen ja oikeudenmukaisuuteen, kasvattaa toisistaan kelpo miehiä ja hyviä yhteiskunnan jäseniä. Paikoilleen ei saanut jäädä, elämä on ainaista eteenpäinmenoa. Pysyvää rajaa ei koskaan saavuteta. ” Ja lisäksi tulevaisuuden visiona, että ”Jotkut heistä istuisivat ehkä edelleen kirjojensa ääressä opintoihinsa syventyneinä, toiset seisoisivat sorvin tai porakoneen ääressä, jotkut taas myymäläpöydän takana. Mutta olivatpa he missä tahansa, tärkeintä oli, että he antautuisivat työhönsä kokonaan uhraten siihen kaiken tarmonsa, voimansa ja harrastuksensa, ja että he noudattivat kunnian, rakkauden ja suvaitsevuuden lakeja.”

Nyttemmin Ruotsissa näyttää huolestuttavalta: tuloeroja, väkivaltaa ja vihaa, populismia ja sekasortoa. Mutta toki edelleen paljon hyvääkin, koska maata rakennettiin kymmenet vuodet sosialidemokratian kunniakkaimpien perinteiden mukaisesti. Perusta lienee edelleen vahva. Mitä olen yrittänyt ymmärtää ruotsalaisista tutkimuksista, niin kehnoon kierteeseen ovat vahvimmin vaikuttaneet uusliberalistinen talouspolitiikka yksityistämisineen ja politiikan tekemisen siirtyminen ammattipolitiikkojen tehtäväksi. Tässä on Suomessakin paljon mietittävää.

Veijo Tarukannel, dosentti