Kolumni

Kristiina Salonen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Raumalta.

Onko jokainen ehdokas tärkeä puolueelle myös vaalien jälkeen?

Koulusta se trauma monelle jäi. Meitä seisotettiin rivissä liikuntatunnilla, ja kulloisenkin lajin parhaat kapteeneina valitsivat rivistä itselleen joukkuetta. Ensiksi tulivat valituksi luokan suosituimmat, sen jälkeen lajissa taitavat urheilijat ja loput rivissä seisojat valittiin vain tarkoituksena vältellä huonointa otetuksi omaan joukkueeseen.

Toki aivan jokainen rivissä oleva toivoi tulevansa valituksi kärkipäässä. Mutta vain viimeisten joukossa seisovat tunsivat huonommuutta. He olivat siinä rivissä muiden arvioitavina ja ehdolla, halukkaina tekemään oman osuutensa joukkueen eteen. He tiesivät viimeisinä seisoessaan, etteivät he olleet joukkueen kärkipelaajia.

Pahinta oli kuitenkin olla näkymätön joukkueelle, johon kuului. Aidosti mukaan ottaminen olisi saanut unohtamaan jopa viimeisenä valituksi tulemisen. Joukkueen kärjessä oli kuitenkin jo niin kova kiire pelaamaan, ettei viimeiseen kiinnitetty enää mitään huomiota.

Kunpa puolue käyttäisi yhtä paljon aikaa ja tarmoa ehdolla olleisiin myös vaalien jälkeen.

Kuntavaalien lähestyessä ympäri Suomen etsitään taas tuhansia ehdokkaita asettamaan ensin itsensä alttiiksi vaaleissa ja sen jälkeen läpi mennessään valtuustotyöhön. Puolueet keksivät, mitä erilaisimpia keinoja löytää ehdokkaita ja saada nimilistat täyteen. Jokainen ehdolle asettuva toivoo varmasti tulevansa valituksi.

Ehdokas on myös valmis antamaan aikaansa ja panostaan yhteisten asioiden hoitamiseen. Vaalien jälkeen moni pettyy. Se, ettei tule valituksi voi olla jopa pienempi pettymys kuin se, että vaalien jälkeen ei löydä enää aktiivista toimintaa, jossa voisi vaikuttaa.

Kunpa puolue käyttäisi yhtä paljon aikaa ja tarmoa ehdolla olleisiin myös vaalien jälkeen. Moni uusi ehdokas ei tule valituksi valtuustoon, muttei myöskään vedetyksi mukaan puoluetoimintaan.

Ennen vaaleja ehdokkaita koulutetaan ja viedään kädestä pitäen mukaan erilaisiin tapahtumiin vaalityön merkeissä. Kun vaalit on käyty, ei ole enää tilaisuuksia minne mennä, eikä mukaan toimintaan vedetä yhtä tarmolla kuin vaalityöhön.

Monelle ehdokkaalle syntyy samanlainen tunne kuin koulun liikuntatunnilla joukkuetta muodostettaessa –joukkueen johtajilla on niin kiire suunnittelemaan tulevaa peliä, ettei viimeiseksi tulleisiin kiinnitetä enää mitään huomiota.

Vaalipäivää seurasi häpeä. Järjellä selittämätön häpeä oli toisille lyhytaikaista, mutta toisia se jopa eristi omaan kotiinsa.

Viime eduskuntavaalien jälkeen puhuin muutamien eri puolueiden kansanedustajien kanssa, jotka eivät tulleet uudelleen valituiksi. Yksi asia nousi useamman puheissa esiin.

Vaalipäivää seurasi häpeä. Järjellä selittämätön häpeä oli toisille lyhytaikaista, mutta toisia se jopa eristi omaan kotiinsa. Kun häpeä laimeni, tilalle tuli pettymys siitä, että yhtäkkiä kaikki se oma osaaminen ja tietotaito ei ollut enää tärkeää edes puolueelle. Valituksi tulemista tärkeämpää olisi ollut aidosti joukkueen mukana oleminen.

”En voisi koskaan lähteä ehdokkaaksi vaaleihin, sillä pääni ei kestäisi itseni alttiiksi laittamista muiden arvioinnille äänestyksessä”, sanoi eräs mies, kun ohimennen mainitsin hänen potentiaalistaan politiikkaan. Heti perään hän sanoi arvostavansa meitä, jotka niin uskaltavat tehdä.

Poliitikkoja paremmin tietävien parjaamisen, kansanedustajista pilkallisesti vitsailevien tai välinpitämättömästi yhteisistä asioista päättämiseen suhtautuvien joukosta tämän miehen sanat pysäyttivät minut. Hänellä oli syvempi ymmärrys siitä, mille kaikelle alttiiksi ihminen itsensä asettaa lähtemällä ehdolle vaaleihin. Vaaleissa moni ehdokas joutuu kohtaamaan myös syvimpiä tunteitaan peloistaan ja hyväksytyksi tulemisesta.

On aivan eri asia arvostella sivusta päättäjiä kuin hakea kannatusta omille ajatuksilleen ja mielipiteilleen vaaleissa. Mielipiteidensä lisäksi siinä laittaa alttiiksi myös itsensä persoonana.

Onneksi näitä rohkeita miehiä ja naisia kuitenkin löytyy ehdolle. Jos vaaleissa ei tule valituksi, siitä ei pidä kokea huonommuutta. Päinvastoin voi olla ylpeä siitä, että niin monista muista poiketen uskalsi uskaltaa. Ja jos puolueyhdistyksissä ollaan yhtään hereillä, jokainen ehdokkaana ollut koukutetaan mukaan poliittiseen toimintaan. Sillä jokainen ehdokas on puolueen tulevaisuudelle tärkeä myös vaalien jälkeen.

Kolumni

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

SDP: between claws and teeth

There was a time when the Social Democratic Party of Finland seemed all conquering. In between 1982 and 2012 the party provided every president of Finland.

But to some it might seem that the SDP’s glory days are firmly in the past. Its vote has been steadily declining, In 2015, the party’s worst election result so far, they ended up with 16.5 percent of the vote and only 34 seats.

So what went wrong?

It’s important to acknowledge that this is not just an isolated incident. Social democratic parties have been on the back foot across Europe, from the Dutch Labour party to Pasok. Their conservative opponents have remained more stable and, far worse, the far right has gained in support. This is not merely a crisis of the SDP, it’s a crisis for social democracy in general.

Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions.

So what can reverse this trend?

Difficult though it is, it’s important to recognise that the working class has changed beyond recognition since the heyday of the SDP. Too often social democrats still hark back to an industrial base that no longer exists in many places. It is vital that they learn to speak the language of the new working class, increasing casualized and in precarious industries.

A big idea is needed. It is not enough to be reactive, simply buffeted side to side by the winds of political change. New and bold visions are needed, something for people to vote for rather than just hoping they’ll vote against your ideological enemies.

It is time to re-evaluate the relationship of the citizen to the state. Social democratic parties have been wrong footed by the rise of populism, in part because they don’t instinctively grasp the increasing mistrust of the “establishment”. There is no reason this should be the case. Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions. They’re the people with the least to lose.

The decline is real and needs to be taken seriously. But it can be reversed. And it must be, for the sake of democracy.

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Sirpa Paatero: Loppuvat työntekijät

Hallintovaliokunnan vierailulla Japanissa totesimme siellä olevan Suomen kanssa samankaltaisia haasteita. Väestön ikääntyminen ja syntyvyyden väheneminen on Japanissa vielä nopeampaa kuin meillä. Mielenkiintoista on, että ratkaisut huoltosuhteen heikkenemiseen ovat erilaiset. Toki osin myös lähtötilanne on erilainen.

Japanissa valtion velka on 240 prosenttia BKT:stä, työttömyys on olemattomat noin kaksi prosenttia ja väestömäärän ennustetaan tippuvan kymmenillä miljoonilla seuraavien vuosikymmenien aikana.

Työvoiman riittävyyteen on esitetty keinoina naisten saamista työelämään sekä ikääntyneiden pysymistä työelämässä. Naisten työllisyysaste on huomattavasti alhaisempi kuin Suomessa ja hyväkuntoisten ikäihmisten määrä kasvaa. Kolmantena keinona on robotisaatio ja digitalisaatio, joista varmasti on hyötyä molemmissa maissa.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia.

Suomesta eroavia keinoja esittää Japanin pääministeri puhuessaan työpäivän lyhentämisestä, jotta työntekijät jaksaisivat ja perheiden tilannetta saataisiin tasoitettua mahdollistamalla molemmille työtä. Pääministeri esittää myös palkkojen korotuksia, kun talous kasvaa.

Molemmissa maissa käydään keskustelua myös ulkomaisen työvoiman lisäämisestä, mutta varsin eri tavoin. Japanissa on ministeriötasolla tavoite käydä kansalaiskeskustelua asiasta. Suurin ero on, että kun meillä puhutaan aktiivisesti tarveharkinnan poistamisesta, jotta pienipalkkaisiin töihin saataisiin lisää työntekijöitä, on Japani valinnut linjan, jossa se haluaa maahan korkeasti koulutettuja osaajia kehittämään innovaatioita ja viemään eteenpäin niin yrityksiä kuin yhteiskuntaa. Molemmissa maissa on mahdollista esimerkiksi maataloudessa kausityöntekijöiden käyttö sekä erityisammattilaisten nopea oleskelu- ja työluvan käsittely.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia kotimaisen työvoiman löytymiseksi ennen ulkomailta (EU ja ETA maiden ulkopuolelta) tulevan työntekijöiden palkkaamista. Vaikka meillä on varsin tiukat kriteerit ulkomaisten työntekijöiden palkkaamiseen, ei valvonta työolosuhteissa ja palkoissa, tai joskus jopa ihmiskaupassa, osalta ei toimi riittävästi tälläkään hetkellä.

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Nyt Kalle Päätalon kirjoista tuttu Ii on Euroopan paras, ja näin ihme syntyi

Kalle Päätalon kirjoissa Ii kuvataan mahtipitäjänä, minne varta vasten mentiin katsomaan uutta ja ihmeellistä. Herkolle ja Riitulle matka Taivalkosken Jokijärveltä hevosella Iin merimaisemiin oli maailman ääripää maailmankuvan huippuhetki.

Ii on jälleen mahtipitäjä. Parisen vuosikymmentä sitten Lipposen 1. hallituksen työministerinä minulla oli kunnia vihkiä Iin Micropolis. Silloin mikroelektroniikka oli kovassa nousussa. Kymmenkunta vuotta sitten Iin ideanikkarit vaihtoivat konseptia: älykäs energiapolitiikka on tulevaisuuden juttu ja niin Micropoliksesta tuli ”Greenpolis”.

Iitä ”ei ujot nakkele”, sanoisi Kalle Päätalo. Ii halusi olla Suomen paras, mitä tulee vähähiiliseen talouteen. Nyt Ii on Euroopan paras! Ii palkittiin runsas viikko sitten Brysselissä Regio Stars kilpailussa Euroopan parhaaksi.

Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat.

Mistä Iin ihme syntyi? Ihmisistä ja ihmisten ideoita tukevista rakenteista. Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat. Ihmisten ideat tarvitsevat tukea, kuten Iin ihmeessäkin tapahtui. Tukea tuli EU:n rakennerahastoilta ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitolta.

Iin kunta kysyi ensiksi kunnan asukkailta heidän ideoitaan, miten vähentää kasvihuonepäästöjä ja ideoita uusiutuvien energialähteiden käytöstä. Kuntaan hankittiin sähköautoja ja julkiset rakennukset ryhtyivät käyttämään uusiutuvia energialähteitä. Kotitalouksille luotiin kannustimia. Veden, sähkön ja lämmön kulutusta ryhdyttiin seuraamaan uudelle digitaalisella järjestelmällä.

Ii on jo inspiroinut muita pieniä kuntia ilmastotalkoisiin, Iissä on noin 10.000 asukasta. Samankokoisia on Suomessa noin 80 prosenttia kaikista kunnista, joten kaikkiaan noin 250 kuntaa voisi teoriassa ottaa käyttöönsä Iin mallin. Isommilla kaupungeilla on omat vähähiilistrategiat käynnissä, joten isot ja pienet voisivat ainakin tässä asiassa kulkea käsi kädessä.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

Vähemmän mielensäpahoittajia, enemmän maailmanparantajia

Politiikan tekeminen on väsyttävää ja usein pelkästään sen seuraaminen ahdistaa. Riitely, syyttely, nurkkakuntaisuus, tahallinen väärinymmärtäminen, pilkkaus – aiheita, jotka moni yhdistää politiikkaan.

Kukaan tuskin on ihmeissään, että puolueiden jäsenmäärät ovat alhaisella tasolla, äänestysprosentti kipuaa vaivoin säädyllisiin lukemiin ja iso osa kansasta ei osaa nimetä hallituspuolueita ministereistä puhumattakaan.

Politiikka väsyttää helposti positiivisemmankin ihmisen.

Aiemmin syksyllä julkaistiin kirja, joka kaikesta edellä mainitusta synkistelystä huolimatta valoi itselleni uskoa siihen, että ehkä kaiken ei politiikassa tarvitse perustua suhmuroinnille sekä yleiselle epäluottamukselle.

Poliitikko ja huippusuorittaja, maakunnallisten siltarumpupoliitikkojen kauhistus, Alexander Stubb (kok.) kuvaa avoimesti Alex-kirjassaan (Otava, 2017) tunnemyrskyjään ja kokemuksiaan. Kirjasta huokuu kunnioitus niin kanssapelureita kuin poliittisia vastustajia kohtaan.

Politiikka olisi vähemmän väsyttävää, jos julkisessa keskustelussa otettaisiin useammin mallia tyylistä, jolla Stubb käsittelee kirjassa kollegoitaan. Joku nuori voisi joskus jopa innostua politiikasta, jos poliitikkojen tärkeimpänä tavoitteena ei ole heittää leimakirvestä vauhdikkaasti kärjistävien sanojen saattelemana.

Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri.

Aikanaan Stubbia kohdeltiin julkisuudessa monesti kaltoin. Esitettiin kaikkitietäviä lausuntoja siitä, miksi pääministeri ei saa tulla shortsit jalassa kesällä tiedotustilaisuuteen tai miksi perheenisä ei voi leikkiä Duudsonien puistossa.

Kulttuurit, normit ja käytöstavat ovat valtavassa murroksessa. Samalla poliitikoilta odotetaan kuitenkin suurelta osin samanlaista käytöstä kuin silloin hyvinä Kekkosen aikaan. Jos haluamme uusia kasvoja politiikkaan, on ihmisille annettava mahdollisuus olla oma itsensä. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, mutta samalla hän on myös ihminen. Pukeutuminen kesällä tai käynti teemapuistossa tuskin vähentää kykyä analysoida Suomen asemaa EU:n päätöselimissä ikuisesta sote-väännöstä puhumattakaan.

Politiikassa ja sen liepeillä hännystelevien tulisi pahoittaa mielensä harvemmin epäolennaisuuksien vuoksi. Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri opeteltuine fraaseineen.

Suomen ja miksei koko Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta toivon, että politiikkaan hakeutuisi tulevaisuudessa enemmän idealistisia maailmanparantajia ja vähemmän mielensäpahoittajia. Uskallan väittää tähän vaikuttavan se, miten politiikassa mukana olevat kohtelevat toisiaan.

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja talousvaliokunnan sd-vastaava.

Lauri Ihalainen: Jäikö hallituksen Emu–linjaus vajaaksi?

Sipilän hallitus on linjannut Emun kehittämiseen liittyviä tavoitteitaan. Linjausten mukaisesti Suomi ei tue sellaista talous- ja rahaliiton uudistuksia, jotka lisäävät jäsenmaiden yhteisvastuita.

Hallitus arvioi, että tuottavuuskehityksessä, talouden rakenteissa, ikärakenteessa ja rahoitussektorilla EU-maiden väillä on suuria eroja. Lisäisin myös, että palkkatasot ja tapa sopia työmarkkinoilla vaihtelee maiden välillä.

Hallitus arvioi, että kun rahapolitiikkaa tehdään koko euroalueen näkökulmasta, se ei ole aina täysin sopivaa yksittäisille jäsenmaille. Hallitus päättelee, että kansallisen finanssipolitiikan merkitys suhdannevaihtelujen tasaajana korostuu, edellyttäen, että oman maan finanssi- ja budjettipolitiikka antaa siihen mahdollisuuksia. Hallituksen olisi pitänyt olla aloitteellisempi sosiaalisemman Euroopan rakentamiseksi.

Jääkö hallituksen analyysi vajaaksi sen suhteen, miten Suomen pitäisi varautua suhdanteiden vaihteluun ja tulevaan Emuun? Kun Suomi liittyi Emuun, niin silloin työmarkkinajärjestöt arvioivat Emun vaikutuksia talouteen, työmarkkinoihin ja palkanmuodostukseen. Tällöin päädyttiin seuraaviin johtopäätöksiin:

  • Kun rahapolitiikkaa tehdään koko euroalueella ja samalla poistuu yksi kansallinen talouspolitiikan ohjausväline, jäljelle jää kaksi: finanssipolitiikka ja työmarkkinapolitiikka. Yhteinen arvio oli, että niiden yhteensovittaminen tulee aikaisempaa tärkeämmäksi maamme selviytymisen kannalta. Mihin tämä analyysi on unohtunut?
  • Toiseksi Emu ei edellytä työ- ja virkasopimusten yleissitovuuden purkamista, mutta palkanmuodostukseen tarvitaan joustavuutta mm. tulokseen pohjautuvia palkkausjärjestelmiä kehittäen. Näin on myös toimittu eri sopimusaloilla.
  • Kolmanneksi suhdannevaihteluihin voidaan varautua myös rakentamalla työttömyysvakuutus- ja työeläkejärjestelmän ns. Emu –puskurit. Niiden tarkoitus on tasoittaa työnantajan ja palkansaajan maksukehitystä – estää maksujen sahaamista. Nämäkin puskurit rakennettiin ja ovat olleet tarpeellisia.
  • Pohdimme tuolloin myös yritystason suhdannepuskureita mm. sitä, että verotuksella tuetaan yritysten koulutusvarauksia. Toteuttamisessa ajatus oli, että heikommassa suhdannetilanteessa kehitetään henkilöstön osaamista hyvään iskukykyyn irtisanomisten sijasta. Niin ikään haluttiin kehittää lomautusjärjestelmää niin, että lomautusaikaa voidaan käyttää myös koulutukseen. Tämäkin on osittain toteutunut.

Kaiken tämän viesti oli, että Suomi on vahvasti vientivetoisen ja jalustaltaan liian kapea-alaisen viennin varassa. Tämän olemme juuri saaneet kokea.

Olennaista on arvioida, onko Suomi varautunut riittävän ennakoivasti tulevaisuuden Emu-ajan haasteisiin. Näin olosuhteissa missä talous-, budjetti- ja työmarkkinapolitiikan toimivan yhteensovittamisen välinen on haluttu purkaa ja sopimuspolitiikkaa hajauttaa.

Kolmikantaa taas tarvittaisiin.

Emun vaikutuksia kansalliseen selviytymiseen tulee syventää mm. seuraavilla asioilla:

  • Suomen tulee siirtyä reakoivasta politiikasta ennakoivaan. Innovaatioiden ja uusien ideoiden avulla viennin pohjaa tulee laajentaa ja lisätä korkean jalostusarvon vientiä. Nykyrakenteella Suomi on liian haavoittuva kansainvälisen talouden kriisi- ja suhdannevaihteluille. Elinkeinorakennetta on kyettävä monipuolistamaan ja kiinnityttävä globaaleihin arvoketjuihin mm. ympäristöteknologiaan, energiatehokkuuden ja palvelujen osaamisella.
  • Pidemmän aikavälin kasvu ja elinkeinopolitiikan uusiutuminen ja iskukyvyn parantaminen edellyttää nykyistä vahvempaa panostusta tutkimus-, kehitys- ja innovaatiotoimintaan TKI-panostuksista. Huolestuttavaa on, että samalla kun yhteiskunnan TKI-panostukset ovat laskeneet myös yritysten omat TKI-investoinnit laskevat. On syntynyt kielteinen kierre tulevaisuuden ideoille ja investoinneille.
  • Joustavuutta työmarkkinoille voidaan tuoda investoimalla osaamiseen – työvoiman ammatilliseen ja myös alueellisen liikkuvuuden edellytyksiin. Yrityksissä ja työyhteisössä tulee olla riittävä koulutusrahoituspuskurit henkilöstön ammattitaidon ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Investoidaan myös ihmisiin muutosvalmiuden- ja varmuuden tueksi. Nyt, kun yritysten tuloskunto on vahvistunut, olisi tärkeintä sijoittaa investointien ohella mm. koulutukseen eikä kaikkia jaeta osinkoina.
  • Työmarkkinoilla toimialoittain on tarpeen tehdä yhteisiä arvioita alojen elinkeino- ja innovaatiopolitiikan vahvuuksista ja haasteista yhä kansainvälistyvässä toimintaympäristössä. Ja näin rakentaa uudistuvaa elinkeino- ja teknologiapolitiikkaa. Tässä oiva teema myös paikallisen yhteistyön kehittämiselle.
  • On käännettävä negatiivinen rakennemuutos positiiviseksi ja häviävien työpaikkojen tilalle uusia työpaikkoja. Tuntuvat lisäresurssit osaamiseen tulee yhä tärkeämmäksi keinoksi pärjätä. Muutoksessa koulutus on parasta työsuhdeturvaa. Palkanmuodostuksessa voidaan rakentaa yhteisillä pelisäännöillä joustopuskureita kehittämällä tulosperusteisia palkanmuodostuksien osia kaikilla aloilla, ei vain miesvaltaisilla aloilla.
  • Valtakunnallisesta koulutusrahastosta voidaan rakentaa omaehtoisen koulutuksen tuen ohella vahvempi työelämässä olevien alikuiskoulutusta tukeva työväline, joka tukee yrityksissä tapahtuvaa henkilöstökoulutusta.
  • Yhteistoimintalakia tulisi nähdä enemmän työelämän kehittämislakina eikä vain menettelytapalakina yritysmuutoksissa ja irtisanomisissa. Henkilöstön kehittämis- ja koulutussuunnitelmat voivat olla aitoja työvälineitä kehittää henkilöstön edellytyksiä työn uusiin haasteisiin.

Kaiken tämän perusteella kysyn hallitukselta, olisiko Emun vaikutuksia kansalliseen talous-, finanssi- ja työmarkkinapolitiikan syitä syventää mm. tässä esitetyillä asioilla. Suomi tarvitsee kansallisen ennakoivan valmiussuunnitelman Emun maailmassa pärjäämisessä. Kolmikantaa taas tarvittaisiin.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja talousvaliokunnan sd-vastaava.