Kolumni

Kristiina Salonen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Raumalta.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Raumalta.

Onko jokainen ehdokas tärkeä puolueelle myös vaalien jälkeen?

Koulusta se trauma monelle jäi. Meitä seisotettiin rivissä liikuntatunnilla, ja kulloisenkin lajin parhaat kapteeneina valitsivat rivistä itselleen joukkuetta. Ensiksi tulivat valituksi luokan suosituimmat, sen jälkeen lajissa taitavat urheilijat ja loput rivissä seisojat valittiin vain tarkoituksena vältellä huonointa otetuksi omaan joukkueeseen.

Toki aivan jokainen rivissä oleva toivoi tulevansa valituksi kärkipäässä. Mutta vain viimeisten joukossa seisovat tunsivat huonommuutta. He olivat siinä rivissä muiden arvioitavina ja ehdolla, halukkaina tekemään oman osuutensa joukkueen eteen. He tiesivät viimeisinä seisoessaan, etteivät he olleet joukkueen kärkipelaajia.

Pahinta oli kuitenkin olla näkymätön joukkueelle, johon kuului. Aidosti mukaan ottaminen olisi saanut unohtamaan jopa viimeisenä valituksi tulemisen. Joukkueen kärjessä oli kuitenkin jo niin kova kiire pelaamaan, ettei viimeiseen kiinnitetty enää mitään huomiota.

Kunpa puolue käyttäisi yhtä paljon aikaa ja tarmoa ehdolla olleisiin myös vaalien jälkeen.

Kuntavaalien lähestyessä ympäri Suomen etsitään taas tuhansia ehdokkaita asettamaan ensin itsensä alttiiksi vaaleissa ja sen jälkeen läpi mennessään valtuustotyöhön. Puolueet keksivät, mitä erilaisimpia keinoja löytää ehdokkaita ja saada nimilistat täyteen. Jokainen ehdolle asettuva toivoo varmasti tulevansa valituksi.

Ehdokas on myös valmis antamaan aikaansa ja panostaan yhteisten asioiden hoitamiseen. Vaalien jälkeen moni pettyy. Se, ettei tule valituksi voi olla jopa pienempi pettymys kuin se, että vaalien jälkeen ei löydä enää aktiivista toimintaa, jossa voisi vaikuttaa.

Kunpa puolue käyttäisi yhtä paljon aikaa ja tarmoa ehdolla olleisiin myös vaalien jälkeen. Moni uusi ehdokas ei tule valituksi valtuustoon, muttei myöskään vedetyksi mukaan puoluetoimintaan.

Ennen vaaleja ehdokkaita koulutetaan ja viedään kädestä pitäen mukaan erilaisiin tapahtumiin vaalityön merkeissä. Kun vaalit on käyty, ei ole enää tilaisuuksia minne mennä, eikä mukaan toimintaan vedetä yhtä tarmolla kuin vaalityöhön.

Monelle ehdokkaalle syntyy samanlainen tunne kuin koulun liikuntatunnilla joukkuetta muodostettaessa –joukkueen johtajilla on niin kiire suunnittelemaan tulevaa peliä, ettei viimeiseksi tulleisiin kiinnitetä enää mitään huomiota.

Vaalipäivää seurasi häpeä. Järjellä selittämätön häpeä oli toisille lyhytaikaista, mutta toisia se jopa eristi omaan kotiinsa.

Viime eduskuntavaalien jälkeen puhuin muutamien eri puolueiden kansanedustajien kanssa, jotka eivät tulleet uudelleen valituiksi. Yksi asia nousi useamman puheissa esiin.

Vaalipäivää seurasi häpeä. Järjellä selittämätön häpeä oli toisille lyhytaikaista, mutta toisia se jopa eristi omaan kotiinsa. Kun häpeä laimeni, tilalle tuli pettymys siitä, että yhtäkkiä kaikki se oma osaaminen ja tietotaito ei ollut enää tärkeää edes puolueelle. Valituksi tulemista tärkeämpää olisi ollut aidosti joukkueen mukana oleminen.

”En voisi koskaan lähteä ehdokkaaksi vaaleihin, sillä pääni ei kestäisi itseni alttiiksi laittamista muiden arvioinnille äänestyksessä”, sanoi eräs mies, kun ohimennen mainitsin hänen potentiaalistaan politiikkaan. Heti perään hän sanoi arvostavansa meitä, jotka niin uskaltavat tehdä.

Poliitikkoja paremmin tietävien parjaamisen, kansanedustajista pilkallisesti vitsailevien tai välinpitämättömästi yhteisistä asioista päättämiseen suhtautuvien joukosta tämän miehen sanat pysäyttivät minut. Hänellä oli syvempi ymmärrys siitä, mille kaikelle alttiiksi ihminen itsensä asettaa lähtemällä ehdolle vaaleihin. Vaaleissa moni ehdokas joutuu kohtaamaan myös syvimpiä tunteitaan peloistaan ja hyväksytyksi tulemisesta.

On aivan eri asia arvostella sivusta päättäjiä kuin hakea kannatusta omille ajatuksilleen ja mielipiteilleen vaaleissa. Mielipiteidensä lisäksi siinä laittaa alttiiksi myös itsensä persoonana.

Onneksi näitä rohkeita miehiä ja naisia kuitenkin löytyy ehdolle. Jos vaaleissa ei tule valituksi, siitä ei pidä kokea huonommuutta. Päinvastoin voi olla ylpeä siitä, että niin monista muista poiketen uskalsi uskaltaa. Ja jos puolueyhdistyksissä ollaan yhtään hereillä, jokainen ehdokkaana ollut koukutetaan mukaan poliittiseen toimintaan. Sillä jokainen ehdokas on puolueen tulevaisuudelle tärkeä myös vaalien jälkeen.

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Raumalta. Kristiina Salonen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Raumalta.

Kolumni

Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

Kirjoittaja on valtio-opin  emeritusprofessori.

Trump elää itse rakentamassaan todellisuudessa – “Sitä maailman monimutkaisuus ei häiritse”

Yhdysvaltojen varsinainen presidentinvaalikampanja on kuin 200 metrin pikapyrähdys. Republikaanien ja demokraattien puoluekokoukset Clevelandissa ja Philadelphiassa merkitsivät kärkiehdokkaiden lähtölaukausta. Sekä Donald Trump että Hillary Clinton saivat onnistuneen lähdön, mutta kumpikaan juoksijoista ei ole oikein kunnossa. Molempiin ehdokkaisiin kohdistuu huomattavaa epäluottamusta, eikä varsinkaan Trump pysy lausunnoissaan edes alkeellisessa totuudessa. Hän elää itse rakentamassaan todellisuudessa, jota maailman monimutkaisuus ei pääse häiritsemään. Tämä näkyy muun muassa siinä, että kampanjajohtajat vaihtuvat tiuhaan.

Nyt ollaan vaalikampanjan takakaarteessa ja varsinkin Trumpin kykyä jopa päästä maaliin on epäilty. Monet hänen näkemyksistään eivät ole keskivertoäänestäjän hyväksyttävissä. Kuitenkin hänen siirtolaisvastaisuutensa, vapaakaupan vastuksensa ja lupauksensa tuoda teollisuuden työpaikat takaisin Yhdysvaltoihin pitävät hänen päänsä vedenpinnalla varsinkin globalisaation jalkoihin jääneiden palkansaajien keskuudessa. Trumpin hupeneva kannatus republikaanistenkin naisäänestäjien ja vähemmistöjen keskuudessa tekee kuitenkin hänen valinnastaan entistä epätodennäköisemmän.

Trumpia kannattaa äärimmäisen harva demokraatti. Toisaalta puolueisiin sitoutuneiden amerikkalaisten määrä on koko ajan laskussa.  Nyt reilusti yli puolet heistä ei tiedä, ketä he aikovat äänestää. Trumpin vahvin valtakortti on Clintonin epäsuosio; 60–70 prosenttia äänestäjistä pitää häntä epäluotettavana. Syynä tähän on paitsi hänen yksityisen sähköpostinsa käyttö ulkoministerikautena, niin myös hänen ilmeinen kytkentänsä Clintonin säätiön varojen hankintaan ihmisoikeuksia rikkovilta valtioilta. Samoin  suurpankeilta saadut tuntuvat luentopalkkiot ovat heittäneet varjon hänen maineensa päälle. Wikileaks on luvannut lähiaikoina paljastaa lisää Clintonin ehdokkuutta vahingoittavia tietoja.

Clinton on tietysti hyökännyt Trumpia vastaan Naton romuttamispuheiden ja ydinaseiden käyttöä koskevien lausuntojen vuoksi. Uskottavuutta hänen hyökkäykselleen antaa 50:n republikaanisen korkean turvallisuusviranomaisen kannanotto, jossa arvostellaan hänen sopivuuttaan puolustusvoimien komentajaksi.  Sen lisäksi lukuisia johtavia republikaanipolitiikkoja on ilmoittanut jättävänsä äänestämättä ensi marraskuun presidentinvaaleissa tai jopa äänestävänsä Hillary Clintonia. Tämän lisäksi Trumpin on ollut vaikeuksia kerätä vaalirahaa, koska Sheldon Adelson ja Kochin veljekset ovat monien muiden upporikkaiden republikaanien tapaan kieltäytyneet rahoittamasta häntä.

Republikaanien rahoittajat ovat päättäneet luopua Trumpin rahoittamisesta ja päättäneet keskittää varansa ns. down ballot-äänestyksiin eli senaatin ja vähemmässä määrin edustajainhuoneen vaaleihin. Republikaanit pelkäävät, että Trumpin laskevan suosion mukana he menettävät ainakin senaatin enemmistön, joka helpottaisi Clintonin mahdollisuuksia nimittää korkeimman oikeuden tuomarit ja saada läpi lakiehdotuksensa kongressissa.

Tämän vuoksi suuri osa rahoittajista on suunnannut varansa presidentinvaalien sijasta senaatin ja edustajainhuoneen vaaleihin.  Kyse on satojen miljoonien dollareiden uudelleenjakamisesta. Osa republikaanien ehdokkaista on suorastaan kieltäytynyt esiintymässä samoissa vaalitilaisuuksissa Trumpin kanssa. Sen sijaan Obama ja Clinton ovat esiintyneet yhdessä vaalikentillä ja itse asiassa Obaman suosio on eroavaksi presidentiksi poikkeuksellisen korkealla.

Yhdysvaltojen vaalijärjestelmän erikoisuuksien vuoksi ei voi varmasti sanoa, että Trump ei tule valituksi. Esimerkiksi vuoden 2000 vaaleissa George W. Bush sai yli miljoonan ääntä vähemmän kuin Al Gore, mutta tuli silti presidentiksi korkeimman oikeuden päätöksellä. Clintonia painaa hänen epäsuosionsa ja on aina mahdollista, että hakkerit löytävät hänen sähköposteistaan lisää tulenarkaa materiaalia. Trump onkin kehottanut Venäjää kaivamaan esiin Clintonin sähköposteista lisää vahingoittavia tosiasioita.  Silti uskallan ennustaa, että Clinton tulee voittamaan vaalit toivottoman herkkähipiäistä ja kohtuuttoman kostonhaluista Trumpia vastaan.

Kirjoittaja on valtio-opin  emeritusprofessori. Raimo Väyrynen

Kirjoittaja on valtio-opin emeritusprofessori.

Kolumni

Antti Palola

Kirjoittaja on STTK:n puheenjohtaja.

Kirjoittaja on STTK:n puheenjohtaja.

Kun työ on jokaisen ihmisen velvollisuus, siitä saatavan säällisen palkan on oltava jokaisen oikeus

Työ on ihmiselle tärkeä asia. Se on sitä toimeentulon, ihmisarvon ja sosiaalisten verkostojen kannalta. Uskon jokaisen haluavan tehdä töitä. Pinnareita ja välistävetäjiä arvioin olevan todella vähän. Pitkäkestoinen työttömyys johtaa pahimmassa tapauksessa syrjäytymiseen ja kasvattaa sosiaalisia ongelmia.

Hallituksen tavoite 72 prosentin työllisyysasteesta tämän hallituskauden aikana ei näytä toteutuvan. Työllisyysaste on nyt 68 prosentin paikkeilla ja aivan liian matala.

Tavoitteen saavuttaminen ei ole tärkeä ainoastaan hallituksen maineelle. Sillä on suuri merkitys hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ja etujen rahoittamiseksi kestävällä pohjalla ja valtion velkaantumisen taittumiseksi.

Jokaisen on voitava tulla toimeen työtä tekemällä ja työn tekemisen on oltava aina kannattavampaa kuin jouten olemisen.

Suomessa on tällä hetkellä yli 300 000 työtöntä. Pitkäaikaistyöttömiä on 120 000. Samanaikaisesti täyttämättä on 40 000 avointa työpaikkaa. Jokin tässä yhtälössä mättää.

Jokaisen ihmisen velvollisuus on osallistua hyvinvointiyhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitämiseen, kukin voimavarojensa mukaan. Yhteiskunnan on huolehdittava heikommista kuten lapsista, sairaista ja vanhuksista. Tästä hyvinvointiyhteiskunta tunnetaan.

Työn tekeminen on ollut aina kaiken toiminnan perusta – myös työväen- ja ammattiyhdistysliikkeen. Työ pitääkin nostaa sille kuuluvaan arvostukseen.

Jokaisen on voitava tulla toimeen työtä tekemällä ja työn tekemisen on oltava aina kannattavampaa kuin jouten olemisen. Meidän on kyettävä purkamaan kannustinloukkuja siten, että ihmisen on aina kannattavampaa ottaa työtä vastaan kuin olla työttömänä.

Meidän on nostettava keskiluokka kunniaan, hoidettava heidän asiansa kuntoon.

Tehtävästä riippumatta mikä tahansa työ sujuu helpommin, jos asenne on kohdallaan. Työtä on siis lupa jopa rakastaa ja siitä saa innostua. Lähes satavuotiaaksi elänyt isoäitini sanoi aikanaan, että siitä ei seuraa mitään hyvää, jos nuoret ihmiset ovat joutilaina ja vailla järkevää tekemistä. Näissä pohjalaismummon sanoissa on iso viisaus.

En kannata pakkotyötä tai halpatyömarkkinoita. Kun työ on jokaisen ihmisen velvollisuus, siitä saatavan säällisen palkan on oltava jokaisen oikeus. Palkasta maksetaan veroja, joilla hyvinvointiyhteiskunnan palvellut ja edut rahoitetaan. Oikeudenmukaiseen verotukseen kuuluu, että parempipalkkaiset maksavat enemmän veroja kuin vähemmän ansaitsevat. Mutta kaikki maksavat.

Suomalainen työtätekevä keskiluokka pitää yhteiskunnan pystyssä. Keskiluokka maksaa myös säntillisesti veronsa ja maksunsa, hoitaa lapsensa ja pitää huolen läheisistään.

Mielestäni meidän on nostettava keskiluokka kunniaan, hoidettava heidän asiansa kuntoon.

Monet esimerkit läheltä ja kaukaa osoittavat, mitä seuraa, kun keskiluokka kokee asemansa toivottomaksi ja menettää uskonsa tulevaisuuteen. Poliittiset päättäjät: pitäkää keskiluokka tyytyväisenä. Se on yhteiskunnan kehittymisen ja laajan turvallisuuden tae.

Kirjoittaja on STTK:n puheenjohtaja. Antti Palola

Kirjoittaja on STTK:n puheenjohtaja.

Kolumni

Kimmo Kiljunen

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla.

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla.

Miksi me tyrkyttäydymme mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon?

Ulkoministeri Timo Soini kertoi ensimmäisessä linjahaastattelussaan (Ulkopolitiikka-lehti 3/2015) tärkeimmiksi poliittisiksi esikuvikseen Veikko Vennamon ja Margaret Thatcherin. Esikuvien malli näkyy.

Kun Soinilta kysyttiin Nato-kantaa, hän vastasi: ”Minulla ei ole selvää kantaa. Kaikki ovat tietävinään minun Nato-kantani, mutta voin sanoa, etten tiedä sitä itsekään.”

Onko Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuuliajolla? Eikö ulkoministerillä ole näkemystä Natosta? Vähintä olisi olettaa hänen arvioivan Nato-jäsenyyttä siten, miten se vaikuttaa Suomen turvallisuuteen. Tämän luulisi olevan koko Nato- kysymyksen ydinasian.

Puoluetoverillaan, puolustusministeri Jussi Niinistöllä sen sijaan tuntuu olevan selvät linjat. Hänen johdollaan tultaneen syksyllä sopimaan Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustussopimus. Tämä sen päälle, että Yhdysvaltojen taistelujoukkoja jo osallistui Suomen maaperällä yhteisiin sotaharjoituksiin.

Jos ulko- tai sisäpolitiikasta pitää jommankumman olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka.

On aikoihin eletty. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan fundamentit elävät hallituskausittain. Pienellä maalla ei ole tähän varaa. Isot linjat sovitaan yhdessä, mieluiten kansallisella konsensuksella. Yhdessä joka tapauksessa joudutaan tiukimmassa tilanteessa toimimaan. Vakaa ja ennakoitava turvallisuuspoliittinen linja jättää myös ulkomaailmalle, erityisesti naapurimaille, varman kuvan Suomen aikeista. Tämä kaikki lisää turvallisuuttamme.

Jos ulko- tai sisäpolitiikasta pitää jommankumman olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka. Näin lohkaisi aikoinaan presidentti Urho Kekkonen. Myös muiden presidenttiemme linjauksiin kannattaisi Timo Soinin ja Jussi Niinistön tutustua. Vennamolainen retoriikka ja mediavetoiset näkökulmat eivät riitä, sillä Suomen turvallisuuspolitiikan pitkällä linjalla on syynsä.

Presidentti Mauno Koivisto totesi aikoinaan, että Suomen historian synkimmät luvut ovat niitä, kun meidät on vedetty mukaan muiden sotiin. Tulisi välttää sellaisia liittoutumia tai sopimuksia, jotka sitoisivat Suomen suurvaltojen vastakkainasetteluun.

Mauno Koiviston näkökulmasta Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustussopimus ei vahvista turvallisuuttamme. Miksi me tyrkyttäydymme mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon? Emme kai halua omien toimiemme vuoksi turvallisuutemme heikkenevän?

Suomella on 1324 kilometriä pitkä raja Venäjän kanssa. Nyt se on vakaa ja turvallinen. Turvallisuus on aina molemminpuolista. Ei pelkästään riitä, että Suomi tuntee elävänsä turvallisen rajan takana, myös Venäjän on niin tunnettava. Muuten vakaus järkkyy.

Onko Jussi Niinistöllä näkemys, että Suomen tiivistyvä puolustusyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa, puhumattakaan Nato-jäsenyydestä lisää myös Venäjän turvallisuuden tunnetta? Jos näin on, on syytä kannattaa molempia hankkeita. Nato-arvion tekemistä helpottanee amerikkalaisten sotilasasiantuntijoiden näkemys.

Heidän mukaansa Suomi ei nykytilanteessa tarvitse Naton turvatakuita. Sen sijaan, jos Suomi olisi hakeutumassa Naton jäseneksi, sotilasliiton turvatakeet saattaisivat olla hyvinkin tarpeen.

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla. Kimmo Kiljunen

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Mitä Susijengin vuodesta jäi käteen, Pentti Salmi? — “Kaino toivomus Teemu Rannikolle”

Susijengi, siis Suomen miesten koripallomaajoukkue, löi tältä kaudelta hanskat tiskiin viikonvaihteessa, kun se pelasi vuoden viimeisen maaottelunsa.

Syy on kuitenkin yksinkertainen. Suomi on vuoden kuluttua EM-kisaisäntä Hartwall Areenalla eikä sen siksi tarvitse karsia kisoihin. Sen sijaan kisoihin pyrkivät muut Euroopan maat aloittavat karsintarumbansa jo tällä viikolla, keskiviikkona.

Susijengin kausi oli siis lyhyt, muttei kuitenkaan näivettynyt. Joukkue pelasi seitsemän maaottelua, joista se voitti neljä ja hävisi kolme. Kaksi näistäkin tappioista tuli Venäjälle, joka on vasta julkaistun FIBA:n maailman rankinglistan 9:s, Suomi taas vastaavasti 32. sijalla.

Suomi pelasi elokuun maaottelurupeaman laajalla rotaatiolla eikä aina edes parhaalla kokoonpanollaan.

Mutta kyllä tästä jotain käteen jäi.

***

Pelit osoittivat pluspuolella sen, että isä-Pekan poika Lauri Markkanen on noussut sellaisiin sfääreihin, että puhutaan jo ihan tosissaan NBA:sta etuajassa eikä vasta neljän vuoden kuluttua, jolloin nyt Arizonan yliopistossa alkava opiskelu päättyy.

Viikonvaihteessa Lauri oli Espoossa Ruotsiakin vastaan jäätävän hyvä ja onhan se nautinto nähdä kuinka liikkuva 211-senttinen voi olla yhdistettynä hyvään pallonhallintataitoon.

Nyt rapakon tällä puolen odotellaan kieli vyöllä vain sitä, mitenkä 47-vuotias päävalmentaja Sean Miller kouluttaa Arizonassa numerolla 10 pelaavaa Markkasta.

Susijengin pitkän pään plussaa oli myös se, miten yhdeksän kuukautta loukkaantumisen vuoksi parketeilta poissa ollut Gerald ”Junnu” Lee palasi taas töpinöihin.

Teemu Rannikko, palaa vielä Susijengiin!

Isossa päässä on tuoreutta kun myös Aleksander Madsen ainakin Saksa-pelissä oli ihan cool. Mutta mitäs siellä pelintekopuolella?

Takamiesosaaminen joutui näet suurennuslasin alle poissaolojen takia kun Petteri Koponen suuntasi suuren kalan perään Barcelonaan ja Jamar Wilsonkin oli poissa loukkaannuttuaan. Näin pelintekijän vastuu jäi Roope Ahoselle. Ykköspelinjohtajaksi Ahosesta ei valitettavasti kuitenkaan ole. Hän on sympaattinen perussettiä pelaava, mutta muita viisikon miehiä hän ei pysty tarpeeksi avittamaan eikä saa monipuolisuutta pallonkiertoon. Esimerkiksi Ruotsi-ottelussa, jossa Ahonen oli avauksessa, peli seisoa jökötti kaiken aikaa. Vasta Wilsonin tulo käänsi pelin luonteen.

Antto Nikkarinenkaan ei täytä takamiessaappaita. Joten kaino toivomus: Teemu Rannikko, palaa vielä Susijengiin!

Miehissä taalamiljönäärit vetivät alkusarjaa puolivaloilla.

Vähän isommat kekkerit, olympiakisat, on nekin jo kisattu. Ja siellähän koriksessa kuviot ei muutu kirveelläkään. USA tulee paikalle ja vei kultaiset.

Naisissa tappotahti oli selkeä, mutta miehissä taalamiljönäärit vetivät alkusarjaa puolivaloilla ja vastustajat pääsivät tuloksellisesti joskus lukuihin, joiden perusteella matsi oli muka tasainen.

Finaalissa oli sitten jo toinen ääni kellossa, Serbia oli vastaantulija. Erityisesti Kevin Durant näytti taituruutensa.

Mutta oli voitossa haikeuttakin. Joukkueen 69-vuotias päävalmentaja, Coach K alias Mike Krzyzewski, jätti arvokisa-areenat tyylillä. Meriitit ovat ykköskoutsina mahtavat: kolme olympiakultaa + kaksi maailmanmestaruutta. Jo kakkosvalmentajanakin ehti tulla kaksi olympiavoittoa. Kun tähän lisätään vielä yliopistotasolta viisi mestaruutta ja 1043 voittoa76,5 prosentin voittosuhteella, niin Coach K:n arvostus nousee vain entisestään.

Olympiakoris oli muuten harvinaisesti vain kolmen herkkua, sillä USA, Espanja ja Serbia jakoivat keskenään kaikki kuusi mitalia.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija. Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Joona Räsänen: Ajattelutapamme kaipaa muutosta — pelkällä vastustamisella annamme aloitteet muiden käsiin

SDP:n suunta on jälleen kesällä puhuttanut paljon ja tuleva puoluekokous helmikuussa pitää huolen siitä, että aihe pysyy pinnalla jatkossakin. Puolueen linja- ja tulevaisuuskeskustelua sopiikin käydä tilanteessa, jossa maassa on vallassa epäsuosittu porvarihallitus. Tosin omakaan kannatuksemme ei anna aihetta ilakointiin.

Ennen uusia puolueohjelmia kannattaa ensin tarkistaa ajattelutapaamme muutamilta osin.

Päivänpolitiikan vääntöjen keskellä unohdamme välillä katsoa kauemmaksi. Kuukausittaiset gallup-luvut kertovat aina jostakin, mutta maratonlajissa maali on kauempana. Pääministeripuolueeksi nouseminen edellyttää meiltä paljon parempaa.

Moni kysyy tällä hetkellä, että mihin Suomi ja maailma ovat menossa? Huoli huomisesta lisääntyy ja tulevaisuus näyttää sumuiselta. Tähän tilanteeseen kaivataan sosialidemokraateilta vastauksia. Ajattelumme keskiössä pitääkin olla se, mitä haluamme Suomessa seuraavien vaalien jälkeen tehdä.

Keskustelua sosialidemokratian suunnasta kannattaa siis käydä Suomen tulevaisuutta pohtien. Siihen keskusteluun on huomattavasti helpompi hypätä mukaan myös uusien ihmisten, jotka eivät ole puolueen jäseniä. Vain sosialidemokratian ja puolueen suunnasta puhuminen rajaa tarpeettoman pieneksi kuulijakuntamme sekä ne ihmiset, jotka keskusteluun luontevasti osallistuvat.

Voimme valita, vastustammeko kaikkea muutosta pelokkaasti, vai tarttuisimmeko muutosten mahdollisuuksiin innostuen.

Pahoin pelkään, että porvarihallitus jättää taloutemme rapakuntoon. Tilannetta emme pääse pakoon. Olemme tunnetusti hyviä keksimään veroeuroille käyttötarkoituksia ja jos valtiontalous olisi kakku, olisimme me etupäässä kunnostautuneet kakun jakajina. Nyt meidän pitää keskittyä erityisesti siihen, miten yhteistä valtiontalouden kakkua voidaan kasvattaa.

Emme myöskään pääse pakoon muuttuvaa maailmaa. Vanhoilla ajattelumalleilla emme tähän muutokseen pysty vastaamaan. Voimme valita, vastustammeko kaikkea muutosta pelokkaasti, vai tarttuisimmeko muutosten mahdollisuuksiin innostuen.

Liian usein puhumme muutoksista nimenomaan negatiivinen kulma edellä. Työelämän muutos, digitalisaatio, robotisaatio ja uudet palvelutuotannon tavat ovat hyviä esimerkkejä näistä. Muutosta kannattaa ennemmin hyödyntää ja ohjata kuin jääräpäisesti vastustaa. Pelkällä vastustamisella annamme aloitteet muiden käsiin ja silloin jälki saattaa olla ihmisten kannalta todella kylmää. Tästä nykyinen hallitus on hyvä esimerkki.

Samalla meidän on syytä pohtia suhdettamme markkinatalouteen. Suomi tarvitsee enemmän tervettä markkinataloutta porvarihallituksen hyvävelikapitalismin sijaan. Tässä SDP:llä olisi suuri mahdollisuus, kuitenkaan unohtamatta vahvaa sosiaalista ja ekologista omatuntoamme.

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.). Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).