Alamme lopulta sovitella sopivaa vuokrahintaa. Kaupungin yleiseen vuokratasoon nähden vuokrapyyntöni on kohtuullinen. Vajaan viidenkymmenen neliön kaksiosta olen pyytänyt 780 euroa sisältäen veden ja nettiyhteyden. Nuori miehenalku rohkaistuu kysymään, onko vuokrahinnassa neuvottelun varaa.

Katson pitkään anovan näköisiin silmäpareihin. Kaikista ilmeistä ja eleistä näen, että muutaman kympinkin vuokrahuojennus olisi tälle pariskunnalle erittäin arvokas asia. Lopulta sanon, että voin pudottaa vuokrahinnan 700 euroon kuukaudessa. Niitä säteileviä kasvoja en unohda koskaan.

Kun vuokrasopimus on allekirjoitettu ja nuoripari hyvästelty, jään miettimään asunnonomistajan moraalia. Toki olisin voinut sinnikkäästi pitää kiinni 780 euron vuokrapyynnistäni, mutta samalla ajanut yhteiselämäänsä aloittavat opiskelijat toimeentulonsa äärirajoille.

Viime viikkoina asuntopolitiikka on noussut taas yhteiskunnallisen keskustelun ytimeen. Erityisesti pääkaupunkiseudun ylikuumenneet asuntomarkkinat aiheuttavat otsasuonten pullistumista kaikille poliittisille puolueille. Asian ytimessä on aktiivinen maapolitiikka, joka on kuntapäättäjien käsissä.

Surkein esimerkki maapolitiikan epäonnistumisesta on pääkaupunkiseudulla, jossa asuntojen hinnat ovat karanneet jo tavallisten keskituloisten palkansaajien käsistä.

Ympäristöministeriön kansliapäällikkö Hannele Pokkakin kiinnitti huomiota tämän viikon blogissaan karanneisiin asumiskustannuksiin. Hän muistutti tekstissään, että kohtuuhintaisten asuntojen tuottaminen on viime vuosina ollut vain kuntien vastuulla. Yksityiset rakentajat ja rakennusyhtiöt ovat keskittyneet kovan rahan asuntojen tuotantoon suurten voittojen toivossa.

Pokan mukaan kohtuuhintaisten asuntojen rakennuttajiksi tarvittaisiin kipeästi uusia toimijoita. Hän esittelee tekstissään eduskunnan elokuussa hyväksymää lakia kymmenen vuoden korkotukimallista, jossa kohtuuhintaisia asuntoja valtion tuella rakennuttava yritys vapautuu jo kymmenen vuoden kuluttua asuntojen käyttöä koskevista rajoituksista aiemman 40 vuoden sijaan.

Jos Suomi haluaa oikeasti nousta taantumasta, on kasvukeskusten asumisen hinta saatava kohtuulliseksi lähivuosikymmeninä. Näin tavallisten perheiden rahaa riittää enemmän kotimaiseen kulutukseen. Poliittiset puolueet eivät voi jatkuvasti paeta vastuutaan, vaan asuntopolitiikka on nostettava kuntavaalien pääteemaksi.

Pokka heittää bloginsa lopuksi haasteen omistavan luokan suuntaan. Kun palkansaajat ovat sitoutuneet kilpailukykysopimuksella palkkojen nollalinjaan, voisiko omistava luokka tulla talkoisiin mukaan ja sitoutua vuokrankorotusten nollalinjaan seuraaviksi kahdeksi vuodeksi.

Miten on SATO ja VVO, lähdettekö tekin mukaan vuokrien kilpailukykysopimukseen? Minun asunnossani opiskelijapariskunta saa ainakin asua 700 eurolla seuraavat vuodet.