Alkuhämmennyksen aiheuttaa italialainen commedia dell´arte-ryhmä, jonka on määrä improvisoida farssi oopperan jälkeen. Hovimestari torjuu mahdollisuutensa puuttua isäntänsä ohjelmatoiveisiin. Siitäkös loukkaantuneita ja ärsyyntyneitä riittää. Hermot ovat kireällä Ariadne-oopperan säveltäjä etunenässä. Tyyliin kuuluu tietty, että teatteriryhmäläiset ovat myös huvittuneita. Hienovireinen piruilu pompöösiä taidetta kohtaan ui viimeistellysti läpi esityksen altaan. (hyvä Hugo v.H!)

Ah, kohellusten määrää

Eikä asian mylläys pääty siihen. Isäntä toivoo ilotulitusta kello 21:ksi ja siksi sekä ooppera että farssi tuleekin esittää näyttämöllä yhtä aikaa. Kaikki itseriittoiset taiteilijat pakotetaan esiintymään samaan aikaan.

Syväuintia edustaa kuoleman aihe, antiikki ja ajan kellonlyömä sinkoilevat taas ihan omin tasoin ja tavoittein. Näyttämön ja yleisön roolit sekoittuvat.

Libretto Hugo von Hofmannstahl – Musiikinjohto Hannu Lintu – Ohjaus Katie Mitchell – Lavastus Chloe Lamford – Puvut Sarah Blenkinsop – Valaistus James Farncombe – Koreografi Joseph Alford – Rooleissa Karl Menrad, Michael Kraus, Jenny Carlstedt, Mika Pohjonen, Petri Vesa, Lasse Penttinen, Tiitus Ylipää, Koit Soasepp, Danae Kontora, Miina-Liisa Värelä, Ville Rusanen, Roland Liiv, Visa Kohva, Simo Mäkinen, Johanna Lehesvuori, Elli Vallinoja, Hanna Rantala, Jorma Uotinen, Marja Mäkelä; Suomen kansallisoopperan orkesteri

(Aix-en-Provencen festivaalin tuotantoa; yhteistuotannossa mukana Théâtre des Champs-Ėlysées, Tanskan kuninkaallinen ooppera, Suomen kansallisooppera, Luxemburgin Théâtres de la Ville ja Gran Teatre del Liceu)

Ariadne on pakahtua murheeseensa. Bacchuksen ilmaantuessa lavalle hän luulee tätä kuoleman sanansaattajaksi. Vasta kun Zerbinetta, farssiryhmän viehättävä ja itsetietoinen jäsen, keskustelee Ariadnen kanssa, asiat alkavat selkiytyä.

Ohjaajan osuus korostuu

Oopperan ohjaajalle tällainen monitasoinen tai -särmäinen tehtävä on haastava paikka. Huomioitavaa yltää näyttämökohelluksesta musiikin täysipainoisuuteen, tyylilajien risteymistä tehostettuun liioitteluun. Kontrasteja on aina karkeimmista lähtien. Vakavuutta ja vakautta on sitäkin, kuin rakennuksen tukirakenteissa ikään. Ohjaaja Katie Mitchell on suoriutunut vaatimuksista hienosti.

Cloe Lamfordin näyttämö on beessillä sävytetyn harmaan ja harmaalla sävytetyn beesvärin ”juhlaa”. Ankeus ja hiuskarvan varassa roikkuva tositarkoitus käyvät selväksi. Sarah Blenkinsopin puvuissa jatkuu sama tyylikäs osoittelu, onnistuneesti. Zerbinettan led-valaistu mekko herättää yleisön uinuvimmankin jäsenen. Sekä valaistuksen suunnittelija James Farncombe että koreografi Joseph Alford täydentävät, tilkitsevät esityksen tapahtumat ja hengen omilta osiltaan hillitysti ja osuvasti.

Solistisuus juhlakunnossa

Miina-Liisa Värelän (Ariadne) mezzosopraano niittää jo kunniaa maailmalla ja juhlaan on aivan ilmeistä syytä. Tasapainoisen värikylläisenä soiva ääni on rikkeetön, liki majesteettisen täyteläinen.

Koloratuurikorkeudet vaivattoman suvereenisti selvittävä Danae Kontora (Zerbinetta) on paitsi hurmaava, soivan ja sävykkään sopraanonsa äärettömän tarkka virittäjä. Ei mitään kimeyttä vaan musikaalista ja äänellisesti vivahteikasta laulantaa.

Näyttämön solistiloistoa täydentävät Jenny Carlstedtin sopraano upeassa leijailevassa säveltäjän osassaan sekä monen muun ohella erityisesti Michael Kraus (Musiikinopettaja), Mika Pohjonen (Tenori) ja Koit Soasepp (Lakeija). Johanna Lehesvuoren (Najadi), Elli Vallinojan (Dryadi) ja Hanna Rantalan (Kaiku) tertsetti herättää erityisesti huomiota.

Eikä vähäisin näyttämöllä ole Jorma Uotinenkaan mesenaatin, juhlien isännän puheroolissa. Ryhdikäs olemus ja esiintyminen (Michel Foucault’n klooni!) kätki sisäänsä sanottavan finessejä kuin pinsetein poimittuna.

Ihmeteltävää riittää esityksessä yleisemminkin: miten Suomessa muutamassa vuodessa (?) on kasvanut näin osaava, äänellisesti itsevarma ja soiva, taidoissaan yhä vain vahvistuva solistikunta!

Ei halpaa kosiskelua, ei rimanalituksia, ei väsymystä orkesterissa

Orkesterin ja solistien käsikynkässä oli kuultavissa äärettömän viimeisteltyjä epäaskelien luiskahduksia. Kyseessä kaiketi lienee silkasta tarkoituksenmukaisuudesta kumpuava asenne.

Hannu Linnun tarttuessa tahtipuikkoon vire siirtyi kuin taikaoksan iskusta muusikkoihin. Orkesteri oli vaativan tehtävän edessä, aina Straussin tavaramerkeistä lähtien: vaskien leiskuvien tervehdysten ujuttamisesta balanssissa kokonaiskuvaan sekä matalien jousten huumaavaa kulkuetta seurattaessa.