Media- ja journalismikritiikki on siitä vaikea laji, että sitä tupataan tekemään oma lehmä ojassa – muuallakin kuin politiikassa. Arvostelua tulee silloin, kun kohde on saanut sitä itse, ei onnistu oman viestinsä läpi saamisessa tai on yleisesti koko vapaata tiedonvälitystä vastaan.

Sosiaalisen median, valeuutisten ja tarkoituksellisen, usein tekoälyavusteisen tiedonvääristelyn aikana mitä mielikuvituksellisimmat salaliittoteoriat toimitustyöstä ja toimittajista kun ovat osa demokratian ja yhteiskunnallisen luottamuksen rapauttamista. Sillä pyritään lisäämään polarisaatiota sekä tilaa populismin ja autoritaarisuuden nousulle.

Toisaalta aiheellinenkin kriittinen pohdinta torpataan yhä mediassa herkästi: ”omia” ei haluta arvostella. Joskus jopa selvistä virheistä jätetään oikaisut tekemättä tai verkkojutuissa kertomatta niistä, vaikka niin pitäisi Journalistin ohjeiden mukaan yksiselitteisesti tehdä.

LUKIJALLE tehdään konkreettisesti selväksi, millaisia mittareita mediataloissa käytetään ja miksi ne eivät ole ongelmattomia. Kirja avaa, miten toimitusten sisäinen kilpailu, juttujen sijoittelu ja otsikointi vaikuttavat, ja miten johtoporras antaa tekijöille ristiriitaisia ohjeita ja tavoitteita.

Ehkä tärkeintä on, ettei mennä johdon ”teemme näin, koska lukijoita kiinnostaa” -mantran taakse, jolla vastuu omasta vallasta, päätöksistä ja valinnoista siirretään yleisölle. On aika vaikeaa kiinnostua sellaisesta, mitä ei saa tehdä tai mikä on piilotettu sivun alalaitaan suolisto- ja onlyfansjuttujen, kymmenen Flow-reportaasin ja espoolaisten omakotitalojen kustannusten tai asuntosijoittajien ongelmien päivittelyn taakse.

Manninenkin myöntää analytiikan tuijottamisen menneen paikoin niin pitkälle, että sillä on annettu journalistinen päätösvalta vapaaehtoisesti toimituksen ulkopuolelle. Maailmankuvan ohella siinä vääristyy mielikuva laatuviestimistä ja median pohjimmaisista tehtävistä, eivätkä klikkiotsikot varsinaisesti auta asiaa.

Otsikointia on pyritty säännöllisin väliajoin eri toimituksissa siivoamaan, mutta liian usein puheet ja teot eivät ole kohdanneet.

Rajauksia täytyy tehdä, mutta kirjan muuten monipuolisesta tekstistä jäi kaipaamaan toista mantraa, jolla journalismin viihteellistämistä ja ”paskoontumista” perustellaan, eli nuorempien ikäluokkien tavoittelua.

On uskomatonta puusilmäisyyttä ja ylimielisyyttä olettaa, että jokaisen alle 40-vuotiaan aivot olisivat kykenemättömiä ja/tai haluttomia ottamaan vastaan muuta kuin höttöä ja hömppää.

Miksi he (tai kukaan muukaan) sitä paitsi maksaisivat siitä, kun samaa saa ilmaiseksi jokaiselta sosiaalisen medialta kanavalta ja sovelluksesta? Tämä viesti toistuu myös alan oppilaitosten nuorilta.

KIRJASSA käsitellään sitäkin, oliko journalismi aiemmin parempaa. Kovin moni ei viime vuosikymmenten toimitustyöstä ole itse enää kertomassa, kiitos alalla vallitsevan ikäsyrjinnän – ja nekin harvat, jotka vielä töissä ovat, on yleensä peloteltu loputtomilla muutosneuvotteluilla ja lisääntyneellä pomovallalla hiljaisiksi.

Erikoistoimitusten kuten kulttuurin alasajo on yksi selvimmistä osoituksesta siitä, että joissain asioissa ennen oli paremmin. Toki positiivistakin kehitystä on tapahtunut, vaikka yhä kovempi työtahti yhä pienemmällä työntekijämäärällä on yhtälö, joka tuottaa väistämättä ongelmia.

Manninen on tehnyt suurimman osan työurastaan Helsingin Sanomissa, ja kertoo siksi keskittyvänsä siihen sekä toiseen isoon välineeseen, Yleisradioon. Ratkaisu on ymmärrettävä, mutta kaventaa silti näkökenttää.

”Pienemmät ja maakuntamediat” eivät ole mikään könttä, jota voi käsitellä tai jättää käsittelemättä sellaisena. Päinvastoin, niiden merkitys alan keskittämis- ja alasajovimmassa – josta Sanomien johdon masinoima tapaus STT on tuorein esimerkki – alkaa olla elintärkeä, kun puhutaan monipuolisesta ja koko maan kattavasta tiedonvälityksestä.

Joillekin tahoille toki sopii oikein hyvin, ettei sellaista olisi.

Jos esimerkiksi kunnallista päätöksentekoa ei valvo paikallinen media, sitä ei tee kukaan. Kirjan lopussa onkin nostettu esiin ilahduttavana esimerkkinä imatralainen Uutisvuoksi, jossa päätettiin päätoimittaja Mari Markkasen johdolla lisätä ”vanhanaikaista” eli oikeaa ja kriittistä kuntajournalismia.

Sidosryhmät hermostuivat etenkin alkuun, mutta lukijat innostuivat – ja tilaajamäärät, tyytyväisyys sekä maine kasvoivat.

LAITAOIKEISTON kärkivihollisia on kaikkialla vapaa tiedonvälitys, mistä lähin esimerkki on Viktor Orbánin Unkarissa tapahtunut ”mediavallankaappaus”.

Kunnon (ulkomaan)toimittajan tapaan Manninen on mennyt paikan päälle tapaamaan alan ihmisiä ja tehnyt muutenkin pohjatyönsä kunnolla.

Vaikka muutos saattaa näyttää rajulta, unkarilaiset kollegat muistuttavat, miten se tapahtui vähitellen ja askel askeleelta. Orbánin ja Fidezd-puolueen nousua autoritaariseksi itsevaltiaiksi auttoi se, että Unkarissa on jätetty tekemättä sekä natsi- että kommunistiajan tilinteko. Iso osa kansalaisista suhtautuu politiikkaan kyynisesti ja kyllästyneesti, ”ihan samaa ja paskaa, roistoja ovat kaikki” -mentaliteetilla.

Suomessa oikeistopopulistien toimista on tunnetuin perussuomalaisten krooninen media- ja etenkin Yle-kauna. Silti Kiinan-kirjeenvaihtajana pitkään työskennellyt Manninen huomauttaa aiheellisesti, että jako aiheessa ei länsimaissakaan kulje yksioikoisesti oikeiston ja vasemmiston välillä.

Esimerkiksi korona-ajan epäterve symbioosi vallankäyttäjien ja median välillä on asia, jota Suomessa on jälkikäteenkin tutkittu hämmästyttävän vähän.