Suomessa oli vuosikymmenien ajan perinne, että ulkopoliittista keskustelua saivat käydä vain maalaisliiton tohtorit, KOM-teatterin laulunäyttelijät ja ulkoasiainhallinnossa riittävän pitkään marinoituneet asiantuntijat.

Mielipiteitä sai olla itään vain yksi, ja länteenkin vain muutama.

Tämä tapakulttuuri muuttui vuoden 1995 jälkeen, kun EU-jäsenyys alkoi nostaa ulkopoliittisiksi luokiteltuihin tehtäviin jakkupukuisia ranskantaitoisia naisia ja taskuliinoja keräileviä bleiserimiehiä.

Tällä pärjättiin niin pitkään, kun aurinko paistoi ja Suomikin pystyi tekemään ikävimmät ulkopolitiikan valintansa EU:n tähtilipun suojissa, komission johdatuksella.

Avoin puhe turvallisuuspolitiikan vaihtoehdoista muuttui heidän mielestään taas harvojen ja valittujen sisäpiiriläisten oikeudeksi.

Ei saa keikuttaa venettä! Ei saa spekuloida sillä, tietääkö Turkki että Suomen ja Ruotsin jäsenyyshakemukset Natoon ovat niiteillä kiinni toisissaan! Vai ovatko ne klemmareilla joita voi säätää?

Ei saa veikkailla ääneen, tarkoittaako Suomen ja Ruotsin aikomus “tillsammans till Nato” sitä että molempien pitää astella puolustusliittoon samana päivänä tai vaikka eri viikkoina?

TIUKIMMAN tulkinnan mukaan näistä asioista saa puhua vain tasavallan presidentti (tähän piiitkä väli) yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, ja silloinkin niin hiljaa etteivät osapuoletkaan kuule toisiaan.

Vähän väljemmän ilmaisunvapauskäsitteen kannattajat sallisivat keskustelun eduskunnan seinien sisällä, mutta yhdellä pienellä erotuksella.

Kyökin puolen palveluskunta eli eduskunnan oma Ulkopoliittinen instituutti joutuisi olemaan hiljaa. Korkeintaan se saisi kantaa herrasväen eteen pureskelemattomia näkemyksiä ja raakadataa.

Tätä asennetta on muuten aika vaikea selittää ulkomaalaisille kollegoille. Olen tänäänkin yrittänyt.

“Meillä on tämä eduskunnan laitos jonka pitää analysoida ja ennustaa geopolitiikan muutoksia, mutta kansanedustajat suuttuvat jos laitoksen väki tekee seuraamistaan sektoreista mielipiteellisiä kommentteja.”

En ole viitsinyt kertoa, että mielipiteelliseksi lasketaan usein pelkkä analyysi tai kommentti, joka ei vastaa kansanedustajan omaa mielipidettä.

Tavallaan ymmärrän, miksi juuri eduskunnasta kuuluu tällaisia näkemyksiä. Pöhköjen, Suomen turvallisuuspolitiikan ratkaisuille kyseenalaisten mutu-lausuntojen esittäminen ja sammakoiden päästely ennen Nato-prosessia tai sen aikana oli pitkälti poliitikkojen yksinoikeus.

Mutta vakavasti puhuen: tästä kouristuksenomaisesta avoimen keskustelun pelosta voisi jo päästää irti.

Suomalaisilla – myös ärsyttävän komealla ja jopa kirkkosaleissakin täysiä yleisöjä vetävällä Mika Aaltolalla – on oikeus esittää arvioitaan ulkopolitiikan tulevaisuudennäkymistä.

Jos näkemykset ovat todellisten sisäpiiriläisten mielestä vääriä tai harhaanjohtavia, päättäjät voivat mielensä mukaan moittia niitä ja oikaista väärinkäsityksiä. Se on jopa heidän velvollisuutensa.

Aaltolan puheita ja ehdotuksia saa myös joka kerta sanoa höhliksi, jos ne sellaisia ovat.

Sen sijaan hänen “mandaattinsa”, aseman tai tutkijamatkojen oikeutuksen kyseleminen on perua niiltä ajoilta, kun vain oikeaan säätyyn tai puoluerälssiin kuuluvat saivat avata suunsa yhteiskunnan eri asioista.

Sitä menneiden huonojen aikojen ajattelutapaa Suomi ei kaipaa takaisin.

Toivottavasti kaikki päättäjämme ymmärtävät, että tulevassa Nato-Suomessa meidän täytyy olla etenkin ulkopolitiikan linjauksista avoimempia kuin koskaan aiemmin. Ja puhua, väitellä ja perustella ratkaisujamme jopa väsymykseen asti, koska sen kansalaisemme ansaitsevat.