Nyt voidaan puolestaan vastapainoksi kirjata se, että mestaruus tuli pääkaupunkiin vasta 25 vuoden odotuksen jälkeen.

Se tapa, millä Seagulls kultalätkät otti, ei jättänyt pienintäkään jossittelun varaa. Joukkue oli saumaton kokonaisuus. Lisäksi sen loukkaantumistilanne oli kauden aikana lähes minimissä, kun vain Antti Kanervo ja René Rougeau olivat jonkin aikaa sairastuvalla, mutta finaaleissa jo taas täydessä iskussa.

Toisin oli Kauhajoen laita, sillä se menetti useita pelaajiaan vammoihin, mikä pudotti suoritustasoa ratkaisupeleissä.

Ensinnäkin joukkue puolusti aivan esimerkillisen uhrautuvasti ja oli koottu tasapainoiseksi kokonaisuudeksi. Ehkä merkittävin pointti oli kuitenkin René Rougeaun tulo joukkueeseen. Siinä kaupassa saatiin ilman muuta niin taidollisesti kuin henkisestikin mestariporukan johtaja, liideri.

Vuosien saatossa on niin monta kertaa nähty, että menestys vaatii laumaan selkeän johtajahahmon. René, joka valttiin ansaitusti finaalien MVP:ksi, on juuri sellainen menestyksen tekijä.

Merkittävä plussa mestareilla oli myös se, että kotosuomalaiset Timo Heinonen, Okko Järvi, Lasse Nikkarinen ja Antti Kanervo olivat suoritusvarmuuksiltaan sen luokan maestroja, ettei muilla seuroilla ollut kehiin heitettäväksi saman kaliiberin suomalaiskvartettia.

Aivan oman lukunsa ansaitsee vielä Heinosen Timi, 41 v.

Takana ennätykselliset 975 liigapeliä ja nyt ensimmäinen mestaruus. Ja tämän ymmärsivät myös katsojat, jotka antoivat hänelle illan raivokkaimmat ja tunteellisimmat onnittelunsa. Eikä pelaajaura vielä tähänkään pääty.

Me näemme tämän rehdin ikinuoren rikkovan ensi kaudella tuhannen matsin rajan.