Runossa “Kaukametsä” lapsi puhuu äitinsä kanssa.

”Alas kalliolta lapsi riensi, / Äitins luoksi riensi hän. / Lausui loistavalla katsannolla: / Nähnyt olen taivaan maan. /… siellä, missä ilmarannal / Kaukametsä haamottaa, / Siellä ompi onnellisten maailma. / Siellä autuaitten maa.”

”Kaunisnummella” kertoo lapsensa kadottaneesta äidistä. Lopulta äiti löytää lapsensa. ”Hellemmin kuin ennen tytkyi sydän / Sydänt vastaan.”

”Nyt kanssani keinuhun käy, / Mun impeni, valkeal liinal… / Heilahda korkeelle, keinu.”

“Sunnuntai”-runossa luonto ja ilta hyväilevät mieltä. ”Me varjossa valkean tuomen /istuimme ruohistos. / Ja läheni kesäinen ehtoo, / Sunnuntai-ehtoo tyyni.”

Anjanpellon markkinoilla runoilija syttyy yllättäen ihmeellisestä näystä.

”Taivas päälläin kaarteli, / Kellastunut, ääretön kuin hauta / oli Tapiolan kaupunki.” /… / Silloin näin mä ihanaisen immen / Nuoren Hämeen-tyttären.”

Aleksis Kivi on suomalaisessa runoudessa lähes ylittämätön, mestari, esikuva.

Onnelliset-runo soi onnen ihanuutta: ”Tässä seison mä impeni kanssa, / ja kiharamm tuulessa liehuu, / Ja laakson hymyinä soi / kuin ijäisen lemmen ääni, / kun mennyt on yö, / Kosk kimmeltää kesäinen aamu / Ja linnut ne laulelee.”

Kaatran proletaarilauluja

Lohjalla vuonna 1882 syntynyt työväenrunoilija Kössi Kaatra muutti ensin Tampereelle ja sieltä Ouluun, josta pakeni Tukholmaan, jossa hän kuoli 1928. Tukholmassa Kaatra julkaisi vuonna 1922 runokokoelmansa “Alhaisolauluja”.

”Oi, jos sinä tyttöni tietäisit… / Unet uniksi jäivät, pysyivät, / vain tosihan niistä puuttui!” / Ja orjat jos onnea kysyivät, / niin herrattaret jo suuttui.”

Södergranin kirkkautta

Edith Södergran (s. 1892) eli Kivennavalla Raivolassa, jossa kuoli 31-vuotiaana tuberkuloosiin. Lahjakas runoilija oli suomalaisen lyriikan uudistaja ja edelläkävijä.

Minä näin, hän kirjoittaa. Edith Södergran näki monia muita kirkkaammin ja syvemmälle.

”Näin naisen heittävän arpaa elämänsä onnesta / ja näin hänen häviävän arpansa.”

”Ihmiset, rinnassani paisuu. / Lieska, sauhu, palaneen lihan katku: / se on sota. /

Epäilijät, pilkkaajat, / älkää kajotko sormellanne elämän salaisuuteen. ”

Elämä on yksinkertainen ja lapsia varten.”

Södergran rakasti luontoa:

”Lapsuuteni puut ovat korkeina ruohikolla / pudistaen päitään: mitä on sinusta tullut? / Sinä olet lapsi… miksi olet kahlittu? Sinusta on tullut ihminen, vieras ja vihattava. / Kun olit lapsi, puhelit meille pitkiä puheita / katseesi oli viisas. / Tahdomme sanoa sinulle elämän salaisuuden: / kaikkien salaisuuksien avain on ruohossa vaapukkatöyräällä.”

Sekä sadun maailma että kuoleman kuvasto olivat häntä lähellä.

”Mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.”

”Hän piirsi toiselle puolelle pehmeästi kaartuvan hiekkakummun ”.

Kuolemansairauteen hän sai voimia elämästä, rakkaudesta, runoudesta.

”Minulla on portti kuolemalle – se on aina avoin.”

”En usko harhaan enkä sieluun, / leikkien leikki on minulle niin vieras. /… ei ole mitään sielua, eikä ole koskaan ollut sielua. / Se on harhaa, harhaa, harhaa ja pelkkää leikkiä.”

Vaikka syke kiihtyy, rytmi on rauhallinen. ”Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään. Meidän on rakastettava elämän pitkiä tunteja, jotka ovat / sairautta täynnä, / ja ahtaita ikäviä vuosia / niin kuin niitä lyhyitä hetkiä, joina erämaa kukkii.”

Tulevaisuuden varjo on Södergranin tunnetuimpia kokoelmia.

”Aavistan kuoleman varjon. / Tiedän: koskaan en ole näkevä huikaisevaa hetkeä, jona se on /

taivaanlaella. Tulevaisuus luo minuun autuaan varjon. / se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa: /

olen kuoleva valon lävistämänä.”

Rakkaus runoilija Hagar Olssoniin oli kiihkeä ja kipeä.

”Juo minun käteni lämpö, / kädessäni on kevään veri… / Olisi kummallista tuntea… / povellani sinun raskas pääsi.” ”Sinun kätesi on himo – / minun käteni on kaipaus.”

Nuormaan Amerikin ääni

Runoilija Severi Nuormaa muutti maastakarkotusuhan alla ”Amerikkaan”, missä toimi Michiganin

Päivälehdessä ja Amerikan Kaiku-lehdessä. Hän oli kansanvalistusaatteen vakaa kannattaja ja teki lisäksi pitkän uran lehtimiehenä.

”Oi kuin kulku ihmiskunnan / aika ajoin on niin kumma… // valot varjot elon summa. // ken loi varjot, valon elon, / orjan, vapaan? Itse loit sen!”

Hätäapu on yhden runon aihe: ”Kai herrakin antaa apuaan, / Siell´ uhkavi nälänhätä. / Niin, niinhän tuota nyt kerrotaan, / Se on kovin ikävätä. // Kakskymmentä antoi herra von… / Ja kaks pani muonarenki.

Hyvin keskitetty valikoima

Pienessä runokirjassa on harkitusti keskeistä suomalaista lyriikkaa. Se pitäytyy vanhemmassa runoudessa. Aivan viimeisten vuosikymmenten sato saa odottaa omaa riihtään. Mukana valikoimassa ovat tässä esiteltyjen lisäksi J. H. Erkko, Uuno Kailas, Kaarlo Kramsu, sekä Eino ja Kasimir Leino. Antia voi vain ihailla. Aarteisto kutsuu.

Matti Saurama