Suomi on valtiona tukenut Ukrainan puolustustaistelua Venäjän hyökättyä maahan 2022. Lisäksi joukko vapaaehtoisia suomalaisia on lähtenyt omatoimisesti Ukrainaan, avustus- ja taistelutehtäviin.

He ovat toteuttaneet samaa periaatetta kuin Suomen valtio. He ovat auttaneet hyökkäyksen kohteeksi joutunutta demokraattista maata, hinnasta piittaamatta.

Siksi on suomalaisen yhteiskunnan intressissä tukea heitä, jotka palaavat sotatoimialueelta mieli miinoitettuna traumaattisilla kokemuksilla: pahuutta ja julmuuksia nähneinä ja kokeneina.

Siihen kannattaa valjastaa vapaaehtoisten, järjestöjen ja julkishallinnon osaamista.

Yhden luukun periaate on suotava: kun kynnys avun hakemiselle voi monista syistä olla korkea, ei “hait väärästä paikasta” -vastaus auta avun hakemisen jatkoa.

MONI KYSYY aiheellisesti, miksi valtion pitäisi tukea näitä ehdoin tahdoin, omista syistään Ukrainaan lähteneitä vapaaehtoisia. Tavallisenkin veronmaksajan on näinä säästöjen ja leikkausten aikoina vaikea saada mielenterveyspalveluita.

Syitä tukemiseen on kolme: inhimillisyys, kansallinen turvallisuus ja yhteiskuntarauha.

Inhimillisyys kuuluu suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksiin. Peruslähtökohtanamme on, että emme jätä ketään hoitoa tarvitsevaa heitteille, onpa hoidontarve syntynyt kuinka tahansa.

Jälkimmäinen syy, yhteiskuntarauhan ylläpitäminen, on tässä tapauksessa konkreettisin peruste.

On yhteiskunnalle elintärkeää, että sotatoimialueella traumatisoituneet suomalaiset saavat ammattiapua kokemansa ja näkemänsä purkamiseen. Pahin vaihtoehto kaikille on se, että purku tapahtuu hallitsemattomasti, perheen, läheisten ja sivullisten kärsiessä.

Tällaista puhumattomuuden, synkkyyden, hoitamattomien traumojen ja väkivallan kierrettä todistivat Suomessa liian monet sotienjälkeisten sukupolvien lapset ja puolisot. Vasta kohta 80 vuotta sodan jälkeen näistä ollaan pääsemässä eroon.

KANSALLISEN turvallisuuden näkökulmasta vapaaehtoisten kokemukset ovat myös erittäin arvokkaita Suomen puolustukselle.

Valtaosa Ukrainaan lähteneistä on ollut reserviläisiä. Puolustusvoimilla olisi nyt ainutlaatuinen tilaisuus kuntoutuspalvelujen kautta kuulla heiltä, miten asepalveluksessa täällä opitut taidot ovat todella toimineet rintamaoloissa. Ja mitä paluu arkeen ja siviilielämään vaatii taisteluja kokeneelta reserviläiseltä.

Mitä suurempi määrä “vierastaistelijoina” olleita ihmisiä saadaan täällä tuen ja tutkimuksen piiriin, sitä parempi. Tutkimustuloksista saadaan tärkeää tietoa varusmiesten ja reserviläisten koulutusta ja henkistä huoltoa varten. Siksi mielestäni Puolustusvoimien sotilaspsykologian ammattilaisten pitäisi ainakin tutkimuksen muodossa osallistua Ukrainasta palaavien tukemiseen.

(Ja kuten tutkija Ilmari Käihkö tässä Yleisradio-kolumnissaan kirjoittaa, vapaaehtoisten kokemusten kuuleminen lisää myös suomalaisten yleistä ymmärrystä siitä, millaista tuhoa nykyaikainen sota aiheuttaa sotilaissa ja siviileissä. Tämä on henkiselle varautumisellemme olennainen asia.)

ON TOTTA, että Ukrainassa avustus- ja taistelutehtäviin on osallistunut aitojen auttamishaluisten vapaaehtoisten lisäksi joitain ihmisiä, joilla on monenkirjava tausta ja kyseenalaiset motiivit lähdölleen.

Jotkut yksittäiset vapaaehtoiset ovat Suomessa kuuluneet liivijengeihin tai epäilyttäviin äärioikeistoryhmiin. Ammattirikolliset ovat voineet lähteä etsimään sota-alueen kaaoksesta uusia ansaintaväyliä laittomalle toiminnalleen.

Lähtijöiden taustat eivät varmaan eroa paljoa niistä nuorista, jotka ovat vuosisatojen saatossa lähteneet täältä konfliktialueille, muukalaislegioonaan tai Espanjan sisällissotaan.

Jotkut lähtevät auttamisen halusta, jotkut jännitystä hakemaan. Toiset pakenevat jotain, oli se sitten lain pitkää kouraa tai omaa menneisyyttään, joskus vain tarpeettomuuden tunnetta.

Joka tapauksessa kylmän realistisesti ajatellen jokainen traumatisoitunut palaaja, joka jää hoitamatta, on yhteiskunnalle pahimmillaan turvallisuuspulma, ja aina suuri inhimillinen menetys.

Jos ihmisen toimintakyky on traumatisoitumisen kautta heikentynyt, kasvaa myös riski siitä, että hän ajautuu yhteiskunnan ulkopuolelle, turhautuu ja radikalisoituu entisestään.

Jokainen traumatisoituneessa ihmisessä tikittävä henkinen aikapommi on parempi antaa ajoissa ammattilaisten purettavaksi – ja ennen kaikkea heidän seurattavakseen.

Hoitoa ja tukea tarjoavia ammattilaisia sitovat luonnollisesti relevantit vaitiolosäännökset, mutta myös lain vastuut yhteistyöstä viranomaisten kanssa. On kaikkien etu, että otamme Ukrainasta palaajat haltuumme, valvomme ja tuemme heitä kuntoutumaan mahdollisimman hyvin.