Ukrainassa maskit riisuttiin ja silmät avautuivat keväällä 2014 aivan eri tavalla kuin lännessä. Länsimaissa Krimin valtausta paheksuttiin ja Venäjä sai riesakseen talouspakotteita, mutta talven 2022 kaltaista yhteisrintamaa ei tuolloin vielä Ukrainan tueksi syntynyt.

Moskovan narratiivin mukaan Krim oli ollut osa Venäjän neuvostotasavaltaa, ja sen ajattelematon siirto Neuvosto-Ukrainalle oli ollut virhe joka vain nyt korjattiin. Tavallaan tätä ajattelumallia ymmärrettiin jossain määrin myös idänkauppaa tekevässä lännessä, koska halusimme tulkita kauppakumppaniamme loppuun asti parhain päin.

Tietokirjailija Pekka Virkin hyvässä uutuuskirjassa Jälkisuomettumisen ruumiinavaus (Docendo, 2023) voidaan nähdä Suomen kulttuurisia yhtymäkohtia Ukrainaan. Molemmilla mailla on omat haamunsa ja paljon perattavaa poliittisessa lähimenneisyydessään, etenkin suhteessa samaan isoon naapuriin.

Kovin paljon ei hallintokulttuurissa, liike-elämän korruptiossa tai järjestelmässä tuona aikana muuttunut, maaseudun ihmisten arjesta puhumattakaan.

Tiedonkulku oli tuolloin heikompaa kuin nykyään, joten monet Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat olivat tavallisilta ukrainalaisiltakin alussa hieman usvan peitossa.

Eikä Ukrainan yhteiskunnan, hallinnon ja asevoimien kyky torjua Venäjän silloin tehokasta hybridivaikuttamista ollut kovin hyvä. Varsinkin kun Itä-Ukrainassa Venäjältä johdettu kaaoksen ja huhujen lietsonta yhdistettiin venäläissotilaiden tukemaan aseelliseen vaikuttamiseen ja “separatistien” hyökkäykseen.

Silti Ukraina kesti ensimmäisen sotilaallisen testinsä. Rintamalinjat jämähtivät vuosina 2014-2015 siihen, missä ne olivat vielä vuoden 2022 helmikuussa.

TUONA väliaikana Ukrainan yhteiskunnassa tapahtui paljonkin. Henkinen siirtymä pois neuvostohistorian painolastin alta nopeutui, ihmisten omasta halusta ja Venäjän vuoden 2014 toimien aiheuttamasta suuttumuksesta.

Valtio ja kulttuuriväki alkoivat määrätietoisesti edistää Ukrainan omaa kansallista kirjallisuutta ja kieltä. Historian henkilöitä palautettiin mieliin, omaleimaista musiikkia kehitettiin – mikä on näkynyt korkeakulttuurin lisäksi jopa Euroviisuissa.

Euroviisujen vuoden 2022 voittaja Kalush-yhtye on osa pitkää ukrainalaisen musiikkiperinteen jatkumoa.

Samalla yhteiskunnassa tehtiin konkreettisia toimia, jotka pikkuhiljaa alkoivat muokata ihmisten mieliä enemmän sitä kohti, että Neuvostoliitto tapoineen on lopullisesti ohi.

Nyt oli aika katsoa Ukrainan omaan tulevaisuuteen, ja vapaasti myös Euroopan suuntaan.

KATUKUVASSA halki maan yksi näkyvimmistä kansallisista projekteista oli patsaiden poisto, josta käytetään nimeä ”Leninopad” – Leninin kaato.

Perineuvostoliittolaiseen tyyliin lähes jokaisessa pienessäkin ukrainalaiskylässä tai kunnallisessa suurtaajamassa oli Leninin patsas. Yleensä se löytyi keskusaukiolta tai pääkatujen luota.

Osittain patsaiden poistaminen alkoi jo 1990-luvulla uudelleenitsenäistymisen aikoihin, etenkin maan länsiosissa. Mutta konkreettiseksi kansanliikkeeksi se nousi vasta Krimin valtauksen jälkeen. Tuolloin myös Leninopad-termi yleistyi.

1990-luvulla patsaita oli poistettu esimerkiksi rakennustöiden alta vähin äänin. Nyt tilaisuuksista tehtiin yhä enemmän karnevaaleja tai protestihenkisiä kansantapahtumia. Väki kerääntyi katsomaan patsaan kaatoa ja juhlimaan romujen poiskuljetusta.

Tapa levisi myös aiemmin ”venäjämielisenä” pidettyyn Itä-Ukrainaan. Kansallisuustunne nousi sielläkin, samalla kun pettymys Venäjän käyttäytymiseen kasvoi. Syyskuussa 2014 harkovalaiset yllättivät kaatamalla patsaansa suurmielenosoituksessa.

Joulukuussa 2013 arvioitiin, että Ukrainassa oli noin 2200 Leninin muistomerkkiä. Vuoden 2018 loppuun mennessä niistä oli poistettu valtaosa; jäljellä olivat lähinnä yksityisten yritysten tai yhteisöjen alueella olleet patsaat.

TOINEN merkittävä kulttuurinen muutos oli myös kaupunkien katujen ja kaupunginosien uudelleen nimeäminen.

Monien kaupunkien pääväylä oli ristitty Leninin valtakaduksi, kuten esimerkiksi Zaporižžjassa, jossa asuin pari vuotta. Sen entinen Leninskij prospekt on nykyään “Katedraalin valtakatu”, onhan kadun toisessa päässä kaupungin pääkirkko.

Toinen paikallinen neuvostoajan nimihirvitys, ”40 vuotta Neuvosto-Ukrainalle” on nykyään ”Ukrainan itsenäisyyden katu”.

Tässäkin kaupungissa vaihdettiin vähintään sata kadunnimeä.

Miljoonakaupunki Kiovassa muutos oli vieläkin mittavampaa.
Vuonna 2015 kaupunginhallinto esitti, että paikallinen Tehtaankatu eli Venäjän lähetystökorttelin viereinen väylä nimettäisiin Stepan Banderan kaduksi. Kiusa se on nimittäin pienikin kiusa.

Stepan Bandera on Venäjän ehkä eniten inhoama historiallinen ukrainalainen, toisen maailmansodan aikaisen nationalistisen liikkeen johtaja. Venäjällä leimataan yhä ukrainalaisia ”banderovtseiksi” eli natseiksi.

Kiovalaisten ajatuksena oli, että nimenmuutoksen jälkeen Venäjän lähetystö olisi joutunut painamaan käyntikortteihinsa osoitteeksi Stepan Banderan nimen. Esitys ei sitten kuitenkaan toteutunut.

Sen sijaan kiovalainen Moskovan valtakatu, Moskovskij Prospekt vaihdettiin hetkeksi Banderan kaduksi. Nimenmuutos tosin kumottiin vuonna 2021 oikeuden päätöksellä, kaupunkihistorian ystävien valitettua asiasta. Kiovassa on säilytetty paljon tsaarinaikaisia paikannimiä, eikä Moskova-sanaa voi pitää Neuvosto-Venäjän keksintönä.

Useiden satojen nimimuutosten joukosta voin Kiovasta nostaa esille vielä “Puna-armeijan kadun”. Se sai 2014 ensimmäisten joukossa uuden nimen, ukrainalaisen runoilijan ja kirjailijan Ksenja Vasylkivskan mukaan.

Uutiskuvista huomaa myös, miten Ukrainan asevoimien hihamerkit ja entiset perinteiset venäläistyyliset joukko-osastotunnukset ovat saaneet rinnalleen sotilasyksiköiden omia, länsikuvastoa mukailevia moraalimerkkejä.

NÄIDEN muutosten rinnalla tuntuu hyvin kevyeltä se kunnallispolitiikassa nyt käytävä keskustelu siitä, voitaisiinko Helsingin Lenin-puisto nimetä uudelleen.

Tai voitaisiinko Tehtaankadun nimeä esimerkiksi lähetystökorttelin kohdalta muuttaa.

Olihan kadun alkupää aikoinaan alun perin Paavalinkatu, kunnes 1800-luvun lopulla nimi muutettiin Tehtaankaduksi länsipäätyyn suunniteltujen, toteutumatta jääneiden teollisuusalueiden takia.

Etenkin suomettumisen vuosina “Tehtaankadusta” tuli synonyymi Suomen asioihin puuttuneelle suurlähetystölle.

Näitä miettiessä voi niin hyvin tuntea empatiaa Viroa kohtaan, joka joutui olemaan Neuvostoliiton miehityksen alla lähes puoli vuosisataa.

Miehittäjän Tallinnaan pystyttämän Pronssisoturi-patsaan siirto ja Narvan panssarivaunumuistomerkin poistaminen olivat virolaisille merkittäviä kulttuurisia siirtymiä.

Tätä samaa muuttumistyötä pitäisi edistää vielä edelleen meilläkin.

Eihän edes Tampereen Lenin-museo ole enää pyhiinvaelluspaikka, ja Neuvostoliiton terrorikoneistosta vankileireineen ja toisinajattelijoiden vainoineen kerrotaan siellä avoimesti.

Pietarissa Lenin-patsaat puhdistettiin huolellisesti voitonpäivän alla 2023.