Trollaus, diplomatia ja sotilastiedustelu – miten ne kietoutuvatkaan yhteen. Diplomatia on yleensä hyvin säänneltyä valtioiden edustajien välistä toimintaa, mutta nyt Venäjä käyttää sitäkin informaatiovaikuttamisensa välineenä.

Diplomatian yksi rajattu osa-alue on sotilasdiplomatia. Se kuvastuu ulkomailla julkisesti nimitettyjen sotilas- ja puolustusasiamiesten tekemänä tiedusteluna (joka on laillista toimintaa, toisin kuin vakoilu).

Diplomaattien havainnot ovat sitä tärkeämpiä, mitä vähemmän kohdemaasta on saatavana tietoa muuta kautta. Sulkeutuneet maat pyrkivät vaikeuttamaan tätäkin tiedonsaantia monin eri tavoin, esimerkiksi häiritsemällä ja trollaamalla toimijoita.

Se kannattaa yhä lukea.

LÄNSIMAAT eivät olleet valmistautuneet siihen, että joku valtio valjastaisi maailmanlaajuisen vapaan sosiaalisen median näin täydellisesti oman informaatiosodankäyntinsä työkaluksi.

Länsi loi käyttöliittymät, somen kaikki kanavat, ja Venäjä ottikin ne propagandansa käyttöön sataprosenttisesti niin kotimaassa kuin ulkomailla.

Helmikuussa 2022 alkaneen Ukraina-hyökkäyksen jälkeen riippumattomat mediat on Venäjällä pääosin lopetettu ja ulkomaalaiset tiedotusvälineet ajettu pois. Some ja valtionmedia ovat nyt ne lähteet, joista Venäjän kulloistakin narratiivia on pitänyt löytää ja tulkita.

Tätä on tehnyt muun muassa Kremlille ilmeisen epämieluisa tiedonvälittäjä, Ilta-Sanomien Arja Paananen, joka ei enää helmikuussa saanut toimittaja-akkreditointia ja viisumia Venäjälle.

Venäjällä on vielä ainakin Yleisradion ja Helsingin Sanomien toimittajia, mutta heidänkin työssään riskit ovat kasvaneet.

Venäjän uudet sodan vastaisen toiminnan kriminalisoinnin lait ovat niin laveita, että kuka tahansa voidaan pidättää, vangita ja tuomita kymmenien vuosien vankeuteen.

Juuri nyt pidätettynä ja oikeusprosessissa on Wall Street Journalin toimittaja Evan Gershkovich.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ Venäjä on osoittanut kiinnostuneensa suomalaisista diplomaateistakin.

Maaliskuussa Suomen Pietarin pääkonsulia oli salakuvattu ravintolassa Pietarin oppositiopoliitikkojen kanssa. Venäläismedia kertoi tämän todistavan siitä, että Suomi rahoittaa Venäjän oppositiovoimia.

Tämä ei sellaisenaan pidä paikkaansa. Suomi on saattanut osallistua EU:n kautta moniinkin hankkeisiin, joita Venäjän oppositio- ja ihmisoikeusryhmätkin ovat ajaneet. Tyypillisesti nämä ovat liittyneet vaikkapa vähemmistöjen oikeuksiin tai ympäristön suojeluun.

Mutta Suomi ei tue sellaisenaan Venäjän opposition toimintaa nykyhallinnon kaatamiseksi, toisin kuin Kremlin narratiivi antaa ymmärtää.

Toinen ilmeinen hyökkäys tuli huhtikuussa.

Venäjän television uutislähetyksessä mainittiin nimeltä Suomen Moskovan puolustusasiamies ja kerrottiin, että hänen ”aktiivinen toimintansa venäläisten kanssa” oli pantu merkille.

KAIKKI diplomaattinen toiminta vieraassa valtiossa perustuu siihen, että halutaan luoda suhteita kyseisen maan ihmisiin.

Heidän kanssaan halutaan keskustella, jotta voitaisiin saada selville jotain muutakin kuin se, mikä kerrotaan valtion mediassa.

Sitä tekevät kaikkien lähetystöjen kaikki työntekijät, sotilaat mukaan lukien. Suomen diplomaattien ja sotilaiden koulutuksessa tuodaan hyvin esille se, ettei kontaktien luominen ole suinkaan helppoa.

Siihen liittyy riskejä vähintään kahdelta kannalta.

Jos löydät liian ”tärkeän” keskustelukumppanin, sinua voidaan syyttää vakoilusta. Toisaalta sinulle saatetaan myös syöttää tietoa, joka ei ole totta – tavallaan sinua käytetään jo alussa mainitsemani trollaamisen välikappaleena.

Tässä verkossa diplomaatti joutuu luovimaan oman tuntemuksensa mukaan. Pelisäännöistä tiukasti kiinni pitävä Suomi ei koskaan, missään tapauksessa kannusta lähetystöjen ja edustustojensa työntekijöitä minkäänlaisiin laittomiin toimiin.

ITSE OLEN kahteen otteeseen ollut Venäjällä, ensin 2003-2006 apulaispuolustusasiamiehenä ja hoitaen myös asioita Valko-Venäjällä.

Sen jälkeen olin ”tavallisena sotilaana” opiskelemassa Venäjän korkeimmassa sotilasakatemiassa 2012-13. Siitä jatkoin tehtävääni puolustusasiamiehenä Venäjällä, Valko-Venäjällä ja Ukrainassa 2013-2016.

Henkilökohtaisesti en voi kuvitellakaan meneväni Venäjälle enää koskaan.

Törmäsin Venäjän valheellisen tarinan rakentamistapoihin jo keväällä 2014.

Olin ollut valmistelemassa Suomen puolustusvoimien komentajan vierailua Ukrainaan samoihin aikoihin kun Venäjä oli miehittänyt Krimin ja järjesteli siellä kansanäänestystään.

Jokin hakkeriryhmä oli päässyt kiinni Ukrainan puolustusministeriön yhden upseerin sähköpostiin, josta löydettiin minunkin yhteystietoni. Venäjän valtiontelevisiosta soitettiin minulle ja kysyttiin, olenko valmistelemassa Kiovassa ”korkean tason tapaamista”.

Samassa uutisessa minut liitettiin vielä Yhdysvaltain puolustusasiamieheltä kaapattuun sähköpostiin, jossa todettiin, että Krimillä ”tapahtuu kohta jotain” – ilmeisesti kansanäänestysten vastaisia lännen toimia.

Näissäkin tapauksissa asia on niin, kuin Jessikka Aro kirjassaan toteaa.

VENÄJÄ luo tarinoitaan kehittämällä faktojen ympärille toisenlaisen tulkinnan totuudesta. Hämmentämisessä on olemassa niin sanottu 60/40-sääntö.

Kerro 60 prosenttia totta ja lisää 40 prosenttia valetta. Silloin kokonaisuus hämärtyy, ja tarina uppoaa paremmin.

Edellä kuvatuissa tapauksissa toden ja valeen jakosuhde toimi näin:

60 %: Suomalainen pääkonsuli Pietarissa kyllä tapasi opposition edustajia ja ehkä he keskustelivat tuettavista kohteista.

40 %: Suomi tukee oppositiota, tähtäimenä vallanvaihto Venäjällä.

60 %: Olin tosiaan 2014 valmistellut korkean tason vierailua Kiovaan.

40 %: Suomi on Yhdysvaltojen kanssa järjestämässä hankaluuksia kansanäänestykselle Krimillä.

TOIVOTAAN, että Suomessa on medialukutaitoa ja resilienssiä tällaisia sumutuksia vastaan, käytetäänpä niissä vastedes keppihevosina suomalaisia päättäjiä, diplomaatteja tai toimittajia.

Täällä meneillään olevista hallitusneuvotteluista, Yhdysvaltojen kanssa hiottavista valtiosopimuksista ja muista politiikan väännöistäkin saadaan varmaan monenlaisia ”uutisia”, naapurin ja kotimaisten trollien kynistä.