Katsellessani Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa  näytelmää “Sylvia” yksi asia jää minulle valaistumatta – ja sen mukana kaikki. Miksi A. R. Gurneyn jämähtänyt näytelmä on otettu ohjelmistoon?

Yhdysvaltalaiskirjailija Gurney kirjoitti tämän kolmiodraamakomedian 1995, ja ehkä se oli sillä mantereella sopiva ajankohta käsitellä korvikerakkautta väljähtäneessä parisuhteessa. Suomessa yhden jujun tekstiä olisi voinut pitää epäkiinnostavana ja kaavoihin kangistuneena jo reilu 20 vuotta sitten.

Tarinassa keski-ikäinen ja keskiluokkainen pankkimies-kielenopettaja -pariskunta saa uuden perheenjäsenen, kun Greg löytää puistosta hylätyn koiran, jonka retuuttaa muitta mutkitta kotiinsa. Puolisonsa Kate ei ole tulokkaasta erityisen innoissaan, vaikka ei hän mikään varsinainen koirienvihaaja ole. Katsoopa vain kotieläimestä koituvan enemmän riesaa kuin riemua.

Näytelmän käännekohdaksi on rakenneltu tilanne, jossa Kate saa puolen vuoden stipendin Britanniaan ja Greg pääsisi aviomiehenä siivellä mukaan. Mutta koiramatkustajille britit ovat asettaneet kuuden kuukauden karanteenin, joten Sylviaa ei mukaan voisi ottaa. Ollaan kriittisessä valintatilanteessa: Katelle se on tyyppiä “minä tai koira”, Gregille lähinnä “enemmän koira tai vähemmän koira”.

Jääköön kertomatta, millaisiin loppuratkaisuihin ajaudutaan, mutta varsin banaali se on, vaikka kirjailija on ehkä ajatellut tarjoavansa jonkinlaisen yllätysmomentin.

Eväät lopussa nopeasti

Sen, että koira ja Greg puhuvat samaa kieltä, katsojan on helppo niellä, niinhän koiraihmiset väittävät ajan kanssa tiiviissä yhteiselossa tapahtuvan. Mutta että koira ja Kate pystyisivät kommunikoimaan… ei, ei. Eihän Kate todellakaan pidä Sylviasta, minkä myös vahvasti näyttää, joten hänellä ei pitäisi olla halua ottaa kontaktia murreen, edes mustasukkaisuuttaan.

Näytelmän suurin ongelma on kuitenkin siinä, että sen eväät on syöty noin puolen tunnin kohdalla, kun perusasetelma – koiran tulo avioparin väliin – on käynyt selväksi. Kun Sylviaa sinänsä eloisasti esittävän Elina Aallonkin koiragestiikan- ja mimiikan varasto on tyhjennetty jo samoilla kohdin, loppu puolitoista tuntia on lähinnä sen odottelua, millaisen huipennuksen tämä tyhjäkäynti saa. Vai saako mitään, rapsutellaanko, läähätetäänkö ja hei hei -haukahdellaanko samaa rataa hamaan tappiin asti?

Ainoa kiinnostava kysymys, jonka tämä tarina saa minussa heräämään, on, että onko Greg muuttumassa siinä eläimeksi vai Sylvia inhimillistymässä.

Sylvia-näytelmä on lähtökohtaisesti jännitteetön parisuhdedraamana ja huvittamattoman eläinkomediana. Siksipä Kari Rentola ei ohjaajana ole pystynyt sille ihmeitä tekemään. Pari muikeaa sivuhenkilöä antavat sentään ilmaa puisevalle  jutulle. Pertti Koivulan esittämän Gregin koirapuistokaveri Tomin ja Aino Sepon irtonaisesti näyttelemän Katen ystävä Phylliksen piipahdukset triangelissa hauskuttaavat tovin. Mutta nekin hetket kuluvat nopeasti, liian nopeasti. Sitten alkaa taas vatvominen.

Gregiä ja Katea näyttelevät  Jari Pehkonen ja Heidi Herala  ovat osoittaneet kaupunginteatterin näyttämöillä niin monesti osaamisensa sekä  komedianäyttelijöinä että muunkinlaisissa rooleissa, että heidän puolestaa lähinnä harmittaa. Kun Sylvia-näytelmä ei kykene syöttämään kunnolla kumpaakaan lajia, näyttelijätkin tuntuvat hetkittäin neuvottomilta.

Minulle tästä tapauksesta jäi käteen lopulta vain yksi kiinnostava asia. Triviatieto siitä, että Sylvian Broadway-kantaesityksessä koiraroolin veti Sinkkuelämää-sarjan tähti Sarah Jessica Parker. Wowf.