Vuonna 1918 Suomen sisällissodan loppuvaiheessa Neuvosto-Venäjälle pakeni kymmeniä kansanedustajia, enimmäkseen vasemman laidan sosialidemokraattisia poliitikkoja.

Paolle oli paljon hyviä syitä: voitostaan juopuneet valkoiset teloittivat monilla paikkakunnilla työväenjohtajiksi katsomiaan ihmisiä täysin summittaisesti. Vankileireille päätyneilläkin oli hirvittävän suuri mahdollisuus kuolla nälkään ja tauteihin.

Mahdollisuus pakenemiseen oli usein vain pienellä hyväosaisten joukolla, joka onnistui järjestämään itselleen turvallisen kuljetuksen itään tavallisten toverien jäädessä vastaamaan heidänkin tekemisistään.

Runsaat kuusikymmentä ex-poliitikkoa jäi silti rakentamaan neuvostodiktatuuria ja pyörittämään Venäjälle perustettua Suomen Kommunistista puoluetta terrori- ja vakoilukoneistoineen.

Myöhemmin 1930-luvun lopulla kolmisenkymmentä kansanedustajataustaista suomalaista joutui uusien isäntiensä epäsuosioon ja surmattiin Stalinin vainoissa.

Muutamia myös katosi jäljettömiin, eikä heidän kohtaloistaan ole Kansallisarkiston hienossa suurselvityksessäkään löytynyt varmaa tietoa.

VUONNA 2024 kansanedustaja Eeva-Johanna Eloranta (sd), jonka isoisoisä Evert katosi vainoihin, ehdotti hallitukselle muistomerkin pystyttämistä Stalinin suomalaisuhreille. Hallitus ei asialle tuolloin lämmennyt.

Nyt tämän kevään istuntokauden alussa Eloranta on esittänyt, että eduskunta viettäisi virallisen muistohetken surmattujen kansanedustajakollegoiden kunnioittamiseksi.

Muistomerkkiajatus Neuvosto-Karjalan joukkohautoihin heitetyille suomalaisille on kannatettava.

Olisi oikein ja inhimillistä, että tuhansien likvidoitujen suomalaisten jälkeläisilläkin olisi joku konkreettinen paikka käydä muistamassa noita kohtuuttomia, hirvittäviä ja turhaan unohduksissa olleita aikoja.

(Kirjallisuudessa ja elokuvataiteessa näitä on toki käsitelty: Antti Tuurin fiktiivinen Ikitie–romaani kertoo koskettavasti, millaisia tarinoita idän hämärään mahtui.)

SEN SIJAAN diktatuurin sisäisissä puhdistuksissa surmatut ex-kansanedustajat ovat eduskunnassa muistamiseen periaatteellisesti hyvin eri asia.

Vuosisata sittenkin he pystyivät tavallisia kansalaisia paremmin tekemään moraalisia valintoja ja arvioimaan niiden seurauksia.

Bolsevikkimaahan loikkaaminen saattoi olla sattumasta kiinni, mutta sinne Kremlin uusien isäntien kätyriksi jääminen oli enemmän tietoinen valinta – jota esimerkiksi Oskari Tokoi ymmärsi välttää.

Moni Neuvostoliittoon paenneista poliitikoista, omaisineen ja perheineen, oli olosuhteiden uhreja ja syyttömiä lopulliseen kohtaloonsa.

Silti yhtä moni Leninin ja Stalinin hallintoa palvelemaan asettautunut suomalainen vaikuttaja teki sen tieten tahtoen, valmiina tuomaan tänne vastaavan kommunistisen harvainvallan.

Jos heidän aikeensa olisivat toteutuneet, meillä ei luultavasti kovin pitkään olisi ollut nykymuotoista eduskuntaakaan.

Eikä neuvostohallinnon ympäri valtakuntaansa levittämä sorto haitannut näitä suomalaisia, kunnes samat sortajat kääntyivät pari vuosikymmentä myöhemmin heitä itseään vastaan.

Joka sirppiin ja vasaraan tarttuu, voi myös hukkua niihin.

EDUSKUNNAN ja valtion edustajat ovat usein käyneet muistojuhlissa sisällissodan valkoisten ja punaisten muistomerkeillä.

Se on kaunis ja anteeksiantava tapa molempien puolien vainajien, turhista yhteenotoista kuolleiden ihmisten ja heidän uhraustensa muistamiseen.

Tämä käytäntö voisi sopia Stalinin vainojen suomalaisuhreihinkin: kunnioitetaan heidän kollektiivista muistoaan ja harhaanjohdettujen syyttömien murhenäytelmää, ja tehdään sitä varten julkinen muistomerkkipaikka. Varsinkin kun nykyinen Putinin Venäjä tekee kaikkensa, että nämä Stalinin rikokset pysyisivät pimennossa.

Sen sijaan olisi vaivaannuttavaa edellyttää eduskunnalta erityisiä täsmäseremonioita niille kollegoille, jotka olivat valmiita työskentelemään ulkomaisen hirmuhallinnon hyväksi suomalaista kansanvaltaista järjestelmää vastaan.