Hän oli lukenut Ilta-Sanomien haastattelua. F-Securen tietoturvajohtaja Erka Koivunen totesi, että kansanedustajat ja avustajat ovat joissain tilanteissa aikamoisia lörppöjä,

– Ei minua vanhana virkamiehenä ujostuta tätä sanoa. Viranomaisten kesken oli laajasti jaettu näkemys, että jos joku asia haluttiin pitää salassa, piti kaksi kertaa miettiä kerrotaanko se valiokunnassa. Koska sieltä ne helposti vuotavat, aiemmin Viestintävirastossa työskennellyt Koivunen sanoi Ilta-Sanomille.

– Täällä on toinen vanha virkamies, joka on täysin samaa mieltä, Petteri Leino merkitsi Twitteriin.

Tähän laajaan keskusteluun osallistuu nyt myös Petteri Leino, joka nostaa kansanedustajien roolia tikun nokkaan.

– Kansanedustajat tietysti kuvittelevat, että heille kuuluu kaikki tieto. Aika paljon tiedosta on salassapidettävää, johon kansanedustajilla ei ole edes oikeutta päästä käsiksi. Kyllä minulle jäi neljän vuoden aikana sellainen käsitys, että virkakunnassa laajemminkin elää sellainen käsitys, että ei nyt ihan kaikkea voi kertoa, koska se vuotaa saman tien, nykyisin yrittäjänä toimiva Leino sanoo Demokraatille puhelimessa.

Kysymykseen missä virkamiehillä tällainen käsitys on, hän toteaa, että asiaa koskee niin valtioneuvoston kuin virastojenkin virkamiehiä. Sama pätee vaikkapa Puolustusvoimiin.

– On sitten kyse sisäministeriön, ulkoministeriön hallinnonalasta tai mistä tahansa, minulla on sellainen käsitys, että tämä on yleisimmin vallalla oleva käsitys.

Salassapidettävän tiedon karkaamiseen kyberhyökkäyksen yhteydessä Leino ei ainakaan sähköposteista usko tapahtuneen, koska sellaisia tietoja ei sähköposteissa jaeta.

Viime kesän korvilla Yle uutisoi kansanedustajien olevan tyytymättömiä siihen, että ulkoministeriö ja puolustusministeriö ovat jättäneet kertomatta valiokunnille joitakin tietoja Suomen yhteistyöstä Ruotsin ja sotilasliitto NATOn kanssa.

Valiokuntien jäsenet kokivat jääneensä pimentoon vuonna 2018 puolustusministeri Niinistön kauden aikana tehdystä Suomen, Ruotsin ja NATOn järjestelyasiakirjasta. Asiakirja koskee tiedonvaihdon ja vuorovaikutuksen syventämistä kriisitilanteissa.

Kun eduskunta tänä vuonna käsitteli laajasti kansanedustajien tiedonsaantioikeutta, muun muassa tämän asian hoitaminen nosti vakavaa kritiikkiä ulkoasiainvaliokunnan ja puolustusvaliokunnan kansanedustajilta.

Leinon mielestä tämä tapaus ei kuitenkaan ollut sellainen tapaus, jossa olisi pitänyt varoa tiedon antamista kansanedustajille, jottei se päädy julkisuuteen.

– Suomi-Ruotsi-USA-asiakirjasta oli kerrottu puolustusvaliokunnalle, mutta se on sitten eri asia, oliko kuunneltu. Mutta se, onko sopimusluonnos heille näytetty, on taas toinen asia. Siihen minäkään en pysty sanomaan, koska en ollut paikalla, Leino sanoo.

Sanooko entinen erityisavustaja siis, että kansanedustajien ymmärryksessä oli ongelmaa?

– Minulle jäi sellainen käsitys, että siinä vaiheessa kun heille valiokunnassa oli asiasta kerrottu, he eivät kuunnelleet vaan seurasivat tabletilta jotain muuta.

Leino kuvaa ”monipolviseksi jutuksi” sitä, kuinka paljon arjen työssä käytännössä mietti sitä, voiko jotain asiaa kertoa kansanedustajille.

– Jos asiat olivat sellaisia, että ne edellyttivät eduskunnan päätöksentekoa, niin totta kai oli edullista kertoa asioista riittävän varhaisessa vaiheessa kansanedustajille ja myös opposition kansanedustajille. Se, missä laajuudessa asioista kerrottiin, on toinen kysymys. Mutta ei tehty mitään suunnitelmaa, että jokin osa on se mikä kerrotaan ja jokin mikä ei. Se oli aika nopeasti sisäistetty, mitkä asiat voi kertoa eteenpäin ilman, että se aiheuttaa turvallisuusuhkaa.

Mainitusta Ruotsi-Suomi-USA-asiakirjasta kerrotiin Leinon mukaan puolustusvaliokunnalle noin kuukautta ennen sen allekirjoitettamista. Asia oli ollut valmistelussa huomattavasti paljon kauemmin.

– Tietysti pohdittiin, milloin asia kerrotaan ja sitten mikä osuus siitä voidaan kertoa ja mikä on selvästi sellaista salassapidettävää tietoa, jota ei voi kertoa ihmisille, joilla ei ole tietoon pääsyä.

Koska Leino näkee yhdeksi tietoturvaongelmaksi myös kansaedustajien lörpöttelyn ja varomattomuuden, on kysyttävä, miten hän sitten ongelmaa ratkoisi.

– Kansanedustajathan eivät suostu siihen, että heistä tehdään turvallisuusselvitys, koska he ovat kansan valitsemia, Leino aloittaa.

Keskustelua turvallisuusselvityksestä tehtiin hiljattain, kun eduskuntaan perustettiin uusi tiedusteluvalvontavaliokunta. Supon turvallisuusselvitystä tulevilta jäseniltä ei vaadita. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jonka mukaan ennen tiedusteluvalvontavaliokunnan asettamista valiokunnan jäseneksi tai varajäseneksi aiottu kansanedustaja pyytää tietosuojavaltuutettua tarkastamaan, onko suojelupoliisin toiminnallisessa tietojärjestelmässä tietoja kansanedustajasta. Leino pitää sinällään kompromissia fiksuna.

– Mutta noin laajassa mitassa he eivät suostu, että tehdään turvallisuusselvitykset. Heille voitaisiin antaa selvityksen perusteella samat oikeudet kuin esimerkiksi poliittisille erityisavustajille. Kun poliittisesta erityisavustajasta on tehty turvallisuusselvitys, hänelle voidaan myöntää oikeus käsitellä turvaluokka kakkoseen saakka salassapidettäviä tietoja.

Suomalaisten viranomaisten salassa pidettäviksi luokitellut asiakirjat luokitellaan neljään suojaustasoon, joista taso yksi on kaikkein salaisin.

Leino on siis käytännössä sitä mieltä, että kansanedustajista olisi hyvä tehdä turvallisuusselvitys. Hänen logiikkansa tuntuu kulkevan niin, että tästä seuraisi myös nykyistä parempaa tietoturvamääräysten noudattamista.

– Jos halutaan, että kansanedustajilla on pääsy vähintään samantasoiseen tietoon kuin poliittisilla erityisavustajilla, kansanedustajista, joille tieto halutaan mahdollistaa, täytyy tehdä turvallisuusselvitys. Vaikka turvallisuusselvitys on pikku juttu, siinä tsekataan, että tausta on puhdas. Sen jälkeen kansanedustajien pitää noudattaa tietoturvamääräyksiä.

Leino jatkaa omana kantanaan, että nyt näitä tietoturvamääräyksiä ei noudateta riittävällä tasolla.

Miten ei noudateta?

– Se, että mitä asioita viestitään puhelimessa, sähköpostilla, miten niitä laitteita käytetään, miten tietoja säilytetään. Kaikki ne perusasiat jotka tulevat mukana, kun sinulle myönnetään oikeus käsitellä salassapidettävää tietoa. Ei riitä vain että saat tiedon asiasta. Sinun pitää myös osata käsitellä niitä.

Ja nytkö kansanedustajat eivät siis osaa?

– Heiltä ei vaadita edes sitä, Leino väittää.

Ilmenee, että hän pitää kansanedustajien koulutusta riittämättömänä. Hän on sitä mieltä, ettei heiltä vaadita tietojen käsittelyssä samaa tarkkuutta kuin virkamiehiltä.

Kansanedustajien koulutusta pitäisikin Leinon mielestä parantaa.

– Virkamieshän joutuu tekemään sellaisen testin, jonka perusteella hänelle annetaan oikeus käsitellä salassapidettäviä asioita. Jos et saa testiä läpi, et saa asiakirjoja haltuusi.

Kun Leinolta pyytää esimerkkiä, miten kansanedustajat käsittelevät tietoja varomattomasti, hän puhuu eduskunnan kahvilasta.

– Eduskunnan Kuppila on hyvä esimerkki, jossa vielä aika hyvin kaikuu. Saatat kuulla tietystä kohtaa aika kaukaakin toisen puheen. En pysty yhtäkkiä sanomaan mitään yksittäistä esimerkkiä.

Nostetaan vielä Puolustusvoimat, joka on Leinolle hyvin tuttu, tikunnokkaan. Onko siellä siis erityistä pelkoa kertoa kansanedustajille asioita.

– En käyttäisi termiä pelko, vaan kyse on enemmänkin luottamuksesta. Luotetaanko siihen, että kerrottu tieto pysyy salassa. Ja jos ei ole luottamusta, sitten aletaan vähentää sitä tietoa, mitä kerrotaan. Kyllähän tämä on yksi niitä asioita varmaan, joka on vähentänyt virkamiesten luottamusta kansanedustuslaitokseen, että jos valiokunnalle jokin asia kerrotaan, se on aika nopeasti mediassa, Leino sanoo.

Mikään uusi asia varovaisuus tiedon jakamisessa ei kuitenkaan Leinon mukaan ole kyseessä.

– Kyllä tässä on varmaan aika pitkä kulttuuri virkamieskunnassa.

Leinon argumentaatio luo juopaa virkamiesten ja kansanedustajien välille siinä mielessä, että kansanedustajat ovat kokeneet saavansa liian vähän tietoa ja virkamiehet kantavat Leinon näkemysten perusteella huolta aineiston salassapidettävyydestä.

Leino ei silti näe, että kuluvan vuoden vilkas keskustelu kansanedustajien tiedonsaantioikeudesta olisi ollut merkityksetön.

– Mutta sitten täytyy myös muistaa se, mikä kaikki tieto on olennaista kansanedustajalle kansanedustajan tehtävän takia. Onko myös sellainen tieto, joka kansanedustajasta on ”nice to know” -tietoa, mutta ei liity valiokunnassa tai parlamenteissa käsiteltyihin asioihin. Ei voi olla niin, että kansanedustaja saa myös tiedon, joka hänestä on kiva tietää, mutta se ei millään tavalla liity luottamustehtävään.

– Tämän pystyy harkitsemaan vain joku muu kuin kansanedustaja. Ei voi olla järjestelmää, jossa kansanedustaja itse päättää mikä on olennaista ja hänelle kuuluu kaikki sellainen tieto. Mutta sellainen tieto, joka päätöksenteon pohjaksi tarvitaan, luonnollisesti pitää pystyä kansanedustajille antamaan, Leino sanoo.

Kun Leino toimi puolustusministeri Jussi Niinistön poliittisena erityisavustajana, hänelle jäi myös käsitys, jonka mukaan hallitus–oppositio-asetelma vaikuttaa tiedonsaamiseen ja -jakamiseen. Usein nimittäin nimenomaan opposition kansanedustajat kokevat jäävänsä ilman tietoa.

– Toki myönnän, että itse erityisavustajana pidin paremmin tietoisena hallituspuolueiden kansanedustajia, koska asioiden läpimenon suhteen se oli tärkeämpää. He enemmistöllä asiat ratkaisevat. Mutta yritin ja yritimme pitää tietoisina myös oppositiopuolueen edustajia.

Leino sanoo seuraavansa yhä sen verran politiikkaa, että sama hallitus–oppositio-asetelma näyttää hänen mukaansa olevan tänäkin päivänä olemassa.

Täällä on toinen vanha virkamies, joka on täysin samaa mieltä @FSecure Erka Koivusen kanssa https://t.co/OGEROEwJE2 pic.twitter.com/Qtv8ksojEw

— Petteri Leino (@PetteriLeino) December 29, 2020