Moskovassa heinäkuussa ja elokuussa järjestetyissä mielenosoituksissa pidätettiin yli kaksituhatta ihmistä.

Viranomaisten koventuneita otteita pidettiin ylimitoitettuna. Ne eivät kuitenkaan estäneet kansaa kokoontumasta laittomaksi julistettuihin mielenosoituksiin. Vaatimuksena oli, että oppositioryhmien ehdokkaat saisivat osallistua syyskuun paikallisvaaleihin.

Useilta suosituilta ehdokkaita on suljettu mahdollisuus osallistua vaaleihin. Käytäntö on tuttua Venäjällä. Valtaapitävät saavat tällä tavalla pidettyä epämieluisat poliitikot vallan sisäpiirin ulkopuolella.

Mieltä on osoitettu myös Jekaterinburgissa, Uralvuorten kupeilla sijaitsevassa suurkaupungissa. Siellä kaupungin keskeiselle vapaa-ajanvieton alueelle päätettiin rakentaa suuri katedraali näennäisvanhalla arkkitehtuurilla. Tuhannet ihmiset protestoivat hanketta toukokuussa, ja Putinin piti puuttua peliin. Katedraalin rakentamisesta vetäydyttiin.

Pohjois-Venäjällä Arkangelissa on ollut laajoja jäteprotesteja, koska alueelle on suunniteltu kaatopaikkaa ja jätelaitosta moskovalaisten roskille. Kaatopaikkahanke on nyt osittain jäissä.

Edellinen mielenosoitusaalto oli vuosina 2011–2012, kun parlamenttivaalien yhteydessä protestoitiin vaalivilppejä vastaan.

Nyt kansan tyytymättömyys ja turhautuminen on kasvanut. Putinin hovi ei ole enää onnistunut kasvattamaan vaurautta. Paikallisviranomaisten mielivalta on vaikeuttanut ihmisten arkea. Lainsäädäntö on kiristynyt internetin, kokoontumisvapauden ja seksuaalivähemmistöjen kohdalla.

Putinin suosio on perustunut paljolti elintason kasvuun ja vakauteen, jotka hän onnistui tuomaan sekavan 1990-alun jälkeen, kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja Boris Jeltsin horjui vallan kahvassa. Nyt Putinin lumo on rapautumassa. Kuluva vuosi on käytännössä katsoen kuudes vuosi peräkkäin, kun venäläisten ostovoima laskee.

Luottamus puolueisiin ja politiikkaan on ohentunut entisestään.

– Demokratioissa tapahtuu tyypillisesti niin, että kun yhden puolueen kannatus laskee, niin jonkin toisen nousee. Venäjällä kaikkien kannatus laskee, sanoo Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Jussi Lassila.

”Tietoisesti nukkuvien äänestäjien” osuus on pitkälti yli 20 prosenttia. Kyse on siis heistä, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät aio äänestää missään vaaleissa.

– Syvän poliittisen kriisin riski on olemassa. Ollaan menossa kohti poliittista umpikujaa, Lassila pohtii.

– Venäjän puolueet ovat hyvin heikkoja, minkä vuoksi tyytymättömyyden kanavointi ei tunnu toimivan vaalien kautta. Nyt näyttää siltä, että ainoa vastaus ovat kadut. Siitä voi syntyä yllättävä käänne.

Venäjä miehitti Krimin niemimaan vuonna 2014. Sisäpoliittisesti Krimin miehitys oli hetken ajan merkityksellinen. Se kasvatti kansallista itsetuntoa. Puhuttiin Krim-euforiasta, joka käänsi  vuosien 2011–2012 massaprotesteista jatkuneen Putinin kannatuksen laskun uusiin huippulukemiin. Samanaikaisesti hallinnon ote kansalaisyhteiskunnasta on kiristynyt tuntuvasti.

Nyt venäläisten into Krimin miehityksen suhteen on laantunut.

– Krim-kerroin kansalaisten luottamuksessa hallintoon ja instituutioihin on laskenut takaisin Krimin valtausta edeltäneisiin lukuihin, eli verrattain alas. Huomionarvoista on, että nyt myös Putinin kannatus on laskenut, Lassila sanoo.

Ylin valta on hyvin kapean eliitin hallussa. Se edustaa valtaosin viimeisiä neuvostosukupolvia, eli heitä, jotka aikuistuivat neuvostoaikana.

Lassilan mukaan hallinnolle vaarallisin poliittinen aktivismi ja yhteiskunnallinen kritiikki liittyvät kiinteästi korkeasti koulutettuihin nuoriin kaupunkilaisiin.

– Venäjää koskevassa keskustelussa on yllättävän vähän huomioitu sukupolvien vääjäämätön murros. Se tosin tapahtuu vaiheittain, ei yhtäkkiä, Lassila sanoo.

Venäjällä on kasvamassa sukupolvi, joka ei muista edes 1990-lukua. He ovat niin sanotusti Putinin lapsia, ja varttuneet poliittisesti vaihtoehdottomassa tilassa.

– Tässä on havaittavissa luonnollista ”isänmurhaa”.

Kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta on yritetty pönkittää myös konservatiivisuudella.

– Kremlin hoveissa on luotu kuva siitä, että konservatiivisuus uppoaisi venäläisiin. Näkemys on hyvin tulkinnanvarainen, Lassila sanoo.

Perinteisiä arvoja on yritetty vahvistaa ortodoksisen kirkon tuella. Kirkko on saanut lisää poliittista valtaa. Se on päässyt vaikuttamaan lakeihin, jotka koskevat perheväkivallan rangaistusten lieventämistä ja uskovien tunteiden loukkaamisen kriminalisointia.

Konservatiivisuuden pönkittämisestä kertoo hiljattain voimaan tullut homo-propagandalaki.

– Arvokyselyjen mukaan venäläiset ovat muuttuneet monissa asioissa liberaalimmiksi. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöihin suhtautuminen oli kielteisempää 1990-luvulla.

Viime vuonna käynnistyneiden massaprotestien aalto eroaa vuosien 2011–2012 mielenosoituksista siten, että nyt nuoret ovat tulleet laajasti mukaan. Protesteja järjestetään kaikkialla Venäjällä, ei ainoastaan suurissa kaupungeissa, kuten aiemmin. Lisäksi venäläisillä näyttää olevan valmius osoittaa mieltä, vaikka mielenosoituslupien saamista on vaikeutettu ja rangaistuksia kovennettu luvattomiin protesteihin osallistumisesta.

Venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttusen mukaan kaduilla on paljon tavallisia venäläisiä, jotka ovat suhteellisen tyytyväisiä elämäänsä ja palkkatasoonsa. Myös paljon hänen omia tuttujaan, yliopistoväkeä, kirjailijoita ja humanisteja, joita hän tapaa jatkuvasti työssään.

– Sitten kun jokin asia ei toimi, niin lähdetään mielenosoitukseen. Kaveritkin lähtevät. Kyse on huonoista päätöksistä, jotka kohdistuvat suoraan tavallisiin ihmisiin, Huttunen kuvailee.

Useilla mielenosoituksilla on saavutettu toivottuja tuloksia. Viranomaiset ovat joutuneet vetäytymään suunnitelmistaan. Se on synnyttänyt uskoa muutokseen.

Äänestämällä tai puolueiden kautta asioihin ei voi vaikuttaa. Kun kansa lähtee barrikadeille, asiat koskettavat yleensä ihmisten välitöntä ympäristöä ja arkea.

– Ne eivät ole ideologisesti värittyneitä eivätkä välttämättä mitään puoluetta vastaan tai puolesta. Yleensä mieltä osoitetaan huonoja paikallispoliittisia ratkaisuja vastaan, Huttunen pohtii.

– Tämä puhuttelee kaikkia, sekä älymystöä että muitakin venäläisiä.

Venäjällä mielenosoituksilla on pitkä perinne. Ne ovat näkyneet katukuvassa jo neuvostoajoista lähtien. Esimerkiksi Leningradin perestroika lähti käyntiin 1980-luvulla pienistä mielenosoituksista.

Vallassa olevalla Yhtenäinen Venäjä -puolueella ei ole ärhäkkää oppositiota, joka pitäisi poliittisen kunnianhimon korkealla. Tai on sellaisia aika ajoin ollut, mutta ne on vaiennettu vilpillisellä vaalibyrokratialla.

Näennäisenä vastavoimana duumassa on niin sanottu systeemioppositio, eli virallisissa elimissä oleva oppositio. Siihen kuuluvat muun muassa Vladimir Žirinovskin liberaalidemokraattinen puolue LPDR ja Venäjän Federaation kommunistinen puolue KPRF. Ne eivät todellisuudessa haasta vallanpitäjiä.

– Žirinovskin liberaalidemokraatit on räyhäpuolue, joka on pitkälti Kremlin luomus. Sillä on ollut tärkeä rooli viedä ääniä kommunisteilta ja poliittisen kontrollin ulkopuolisilta nationalisteilta, Lassila selittää.

–  Žirinovski on räyhännyt asiasta kuin asiasta, mutta duumassa hänen puolueensa on äänestänyt Kremlin linjan mukaisesti.

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen perillisellä KPRF:llä ei ole käytännössä mitään tekemistä eurooppalaisen vasemmiston kanssa. Kyse on kansalliskonservatiivisesta liikkeestä, jossa on pieniä äärimarxilaisia ryhmittymiä, mutta useat tukevat ortodoksista kirkkoa ja kannattavat Putinin ulkopolitiikkaa. 

– Kommunistit tuomitsevat Putinin lähinnä sen vuoksi, että hänet nähdään Jeltsinin perillisenä, joka jatkaa kapitalistista liberalisaatiota ja joka tuhosi Neuvostoliiton, Lassila sanoo.

Vielä 2000-luvun alussa KPRF vastusti Putinia pontevasti, mutta nyt terä on tylsistynyt. Yksi syy on se, että vaalien ehdokasasetteluissa on karsittu vaaralliseksi koettuja vaikuttajia pois.

Kremlin luomus on myös Oikeudenmukainen Venäjä -puolue, jonne pyrittiin kanavoimaan sosiaalidemokraattien äänet.

– Vuosien 2011–2012 protesteissa Oikeudenmukainen Venäjä alkoi käyttäytyä oikean oppositiopuolueen tavoin, jonka seurauksena keskeisiä toimijoita heitettiin pihalle ja puoluetta rangaistiin. Nyt puolueen kannatus on laskenut niin alas, että seuraavissa duumanvaaleissa vuonna 2021 se on vaarassa pudota pois, Lassila sanoo.

Poliittisen järjestelmän kautta vaikuttaminen on siis äärimmäisen vaikeaa ja turhauttavaa. Siksi varteenotettava vaihtoehto näyttää olevan kadut.

– Tämän vuoden aluevaaleissa syyskuussa valitaan myös Pietarin kuvernööri, joka on Moskovan ohella valtakunnallisesti äärimmäisen tärkeä alue. Kreml tekee kaikkensa keinoja kaihtamatta, jotta epäsuosittu ja korruptoitunut Aleksandr Beglov valitaan uudelleen, koska hän on Putinin luotettu, Lassila sanoo.

– Valinnasta voi seurata protesteja, koska hän on niin epäsuosittu.

Venäjällä on myös ulkoparlamentaarista oppositiota, eli heitä, jotka eivät ole onnistuneet saamaan paikkoja duumassa. Vuosien 2011–2012 protestien siivittämänä ulkoparlamentaarisen opposition johtajaksi on noussut Aleksei Navalnyi. Hän on tullut kuuluisaksi korruption vastaisesta taistelusta, minkä vuoksi on joutunut Kremlin silmätikuksi.

Navalnyi tuomittiin vankilaan laittoman mielenosoituksen järjestämisestä heinäkuussa 2019. Pidätyksen jälkeen seurasi erikoinen episodi, kun lääkäri epäili Navalnyin joutuneen myrkytyksen uhriksi. Hän oli saanut allergisia reaktioita.

Ulkoparlamentaarisen opposition lisäksi on kirjava joukko mielipidevaikuttajia, eli älymystöä.

Kulttuuriväellä ja älymystöllä on aina ollut tärkeä rooli Venäjällä. Taiteella ja performansseilla on provosoitu valtaa pitäviä. Tästä esimerkkinä on Pussy Riot -aktivistiryhmän tempaus Kristus vapahtajan katedraalissa Moskovassa vuonna 2012. 

Tomi Huttusen mukaan mielenosoitukset ovat toimineet Venäjällä silloin, kun kansa ja älymystö ovat löytäneet yhteisen sävelen. Älymystö voikin auttaa venäläisiä kanavoimaan turhautumisensa. 

– Suuren runoilijan Aleksandr Puškinin tragedia oli se, että hänen ja dekabristikapinallisten ideat eivät tavoittaneet kansaa, Huttunen sanoo.

Puškin eli 1800-luvun alussa. Häntä pidetään venäläisen kirjallisuuden kultakauden synnyttäjänä. Puškin oli mukana tukemassa vuonna 1825 puhjennutta liberaalien upseerien kapinaa, jonka tarkoitus oli estää keisari Nikolai I:n nousu valtaistuimelle. Dekabristikapinalliset halusivat länsimaalaistaa Venäjän perustuslain ja lakkauttaa maaorjuuden. 

– Silloin kansa ei pystynyt ymmärtämään, miten koreasti pukeutuneet dandyt pystyisivät muuttamaan todellisuutta ja tekemään sellaista, joka koskettaisi Venäjän kansaa, Huttunen sanoo.

Keisarin joukot lopulta taltuttivat kapinan. Onnistuneeseen vallankumoukseen meni aikaa vielä melkein sata vuotta. Silloin älymystö ja kansa puhalsivat yhteen hiileen.

Venäläinen todellisuus näkyy suomalaisille pääasiassa uutiskynnyksen ylittävien tapahtumien kautta. Tavallinen arki ei ylitä uutiskynnystä.

2000-luvun ensimmäisenä vuosikymmenenä Venäjällä kirjoitettiin paljon dystopiakirjallisuutta, enemmän kuin koskaan aiemmin. Teoksissa pohditaan, mihin maa voi vajota, jos nykymeno jatkuu kymmeniä vuosia. Tämän päivän protestiproosaa on uusi realismi, joka pyrkii taltioimaan syrjäseutujen ahdistuksen, korruption ja alakulon kaunokirjallisuuden keinoin.

– Kirjailijoita ei vainota, koska heitä ei pidetä vaarallisina. Toisaalta kirjallisuus on aina ollut tärkeä Venäjällä, Huttunen sanoo.

Rap-musiikki on joutunut viranomaisten silmätikuksi, ja monia konsertteja on kielletty. Rap-musiikkia pidetään vaarallisena nuorisolle. Parhaimmillaan kymmenien miljoonien nuorten seuraamissa rap-battlevideoissa eri ideologiat taistelevat keskenään.

Teatteriesitykset ja elokuvat ovat kalliita tuotantoja, joten niiden kohdalla valvonta on tiukempaa kuin kirjallisuudessa. Teatterin ja elokuvan kohdalla on ollut paljon ongelmia, koska niissä on ollut paljon yhteiskuntakritiikkiä ja seksuaalivähemmistöjä koskevia teemoja.

Vuonna 2013 hyväksyttyyn homopropagandalakiin vedoten monilta produktioilta on vedetty tuet pois.

Älymystö voi toimia kansakunnan tilan tulkkina ja uuden suunnan näyttäjänä. Älymystöä löytyy kulttuuripiirien lisäksi hyvin erilaisista viitekehyksistä, maastamuuttajista, Kremlistä, ökyrikkaista ja jopa sosiaalisen median vaikuttajista. Monilla tubettajilla on miljoonayleisöt, joten heidän näkemyksiään ei voi ohittaa olkaa kohauttamalla.

– Ei ole olemassa mitään ideologiaa, joka yhdistäisi Venäjän älymystöä. Älymystö on Krimin valtauksen seurauksena hajaantunut valtavasti, Huttunen sanoo.

Ennen Krimin miehitystä älymystön rooli oppositiovoimana oli selkeämpi. Vuosien 2011–2012 aikana oli mielenosoituksia, joissa jopa liberaalit ja ultranationalistit olivat lyöttäytyneet yhteen.

– Toki oli hankala olla samoissa riveissä, mutta isoissa mielenosoituksissa heillä oli yhteinen vihollinen. Krimin valtauksen jälkeen nationalistit eriytyivät täysin omaksi ryhmäksi. He kannattavat valtausta ja ovat valmiita tukemaan Itä-Ukrainan separatisteja, Huttunen selittää.

Krimin valtaus oli siinä mielessä sisäpoliittinen voitto, että kriittinen älymystö hajaantui. Se synnytti kansallismielisen älymystön, joka oli aikaisemmin kritisoinut Putinin valtaa.

Oma ryhmänsä on emigranttiälymystö, jonka piiristä löytyy vaikutusvaltaisia ajattelijoita ja suosittuja kirjailijoita. Esimerkiksi Artemi Troitski, joka muutti perheineen Tallinnaan vuonna 2014, kun hän pelästyi sitä, kuinka paljon lapsille syötetään propagandaa. 

– Emigranttiälymystö pitää esillä ajatusta, että elämä on Venäjällä, mutta siellä ei voi elää.

Myös Kremlissä on oma älymystönsä, joka pyörittää vaikkapa Russia Today -kanavaa. He eivät haasta hallintoa, vaan yrittävät vaikuttaa ajatuksillaan kansalaisiin ja oikeuttaa vallanpitäjien toimia. Kremlin älymystö elää poliittisen eliitin läheisyydessä, myötäilee valtaa, mutta nostaa esiin myös mielenkiintoisia keskusteluavauksia.

Kremlin älymystöön kuuluu muun muassa Vladislav Surkov, joka ilmeisesti havittelee itselleen parempaa näköalapaikkaa päivänpolitiikassa. Hän julisti viime keväänä Putinin valtakauden ikuiseksi. Hänen mielestään Putin on ollut esikuva uudelle nationalistiselle ajattelulle, eli esikuva Donald Trumpin nousulle, perussuomalaisten nousulle, italialaisten ja itävaltalaisten nationalistien nousulle.

– Surkovin mielestä kaikki näyttävät seuraavan Venäjää. Sillä on taas kerran messiaaninen tehtävä, aivan kuten 1800-luvulla filosofit kokivat, Huttunen selittää.

Nykyvenäjän älymystöä löytyy myös vahvasti oikeistolaisista libertaristeista, jotka haluavat turvata menestyneiden ihmisten toimintavapauden. Ja sitten on koko joukko supersuosittuja tubettajia, joilla on kymmeniä miljoonia seuraajia.

– Älymystön kirjo kertoo siitä, että ei ole todellakaan mitään yhtä älymystöä. Eri älymystöt edustavat eri sukupolvia ja eri sektoreilla toimivia ihmisiä, Huttunen sanoo.

Jotkut mielipidevaikuttajat myötäilevät Putinia, mutta esimerkiksi libertaristit sekä glamour- ja emigranttiälymystö ovat hänen politiikkaansa vastaan. Moskovalainen glamour-älymystö on erityisen kiinnostunut muodista ja sen tutkimuksesta. Jos sen piiristä löytyy protestihenkeä, on kyse ennen muuta elämäntapakritiikistä.

– Täytyy muistaa, että Venäjällä, myös kulttuuripiireissä, on todella paljon ihmisiä, joita ei tuon taivaallista kiinnosta päivän politiikka, eikä se, kuka Kremlissä istuu nyt tai huomenna. Heitä kiinnostaa ennen kaikkea tekemisen vapaus, Huttunen sanoo.

Jutussa on käytetty lähteenä myös puolustusministeriön julkaisemaa Voiman Venäjä -julkaisua (2019).