Palkittu politiikan aikakauslehti
72€/6kk

Elokuva

Rakkautta ja anarkiaa: Sarjakuvapiirtäjän kahjo kasvutarina tarjosi festivaalin parhaita hetkiä, mutta eittämätön kohokohta on vielä tulossa

Kuvat Rakkautta&Anarkiaa
Funny Pages.

35 vuotta sitten ensi kertaa järjestetty Helsinki Film Festival eli Rakkautta ja anarkiaa tunnettiin aikoinaan tietoisesti rajoja rikkovasta ohjelmistostaan, elokuvista, joita tuskin muuten Suomessa oltaisiin nähty.

Jukka Sammalisto

Nykyisin tuollaista kamaa ei ohjelmistossa juuri nähdä. Suurin osa kattauksen elokuvista soveltuisi mille tahansa muullekin kotimaan elokuvafestivaalille.

Ainakin yhdessä lajissa R&A, joka jatkuu vielä sunnuntaihin, kuitenkin edelleen erottuu. Siinä missä Espoo Ciné ja Sodankylän elokuvajuhlat keskittyvät uusissa elokuvissaan korostuneesti eurooppalaiseen ja Sodankylä myös aasialaiseen elokuvaan, Helsinki Film Festival tarjoaa niiden ohella myös tuntuvan kattauksen yhdysvaltalaista riippumatonta tuotantoa.

Sitä varten on festivaalilla oma kategoriansakin, United States of Indie, jonka helmi tänä vuonna oli Owen Klinen varmaotteinen esikoisohjaus Funny Pages. Siinä valintojensa kynnyksellä oleva lukiolaispoika piirtää räävittömiä strippejä ja päätyy asumaan outoon kellariluukkuun hyvin hikisen underground-väen kanssa.

Mustan humoristinen ja karun totuudellinen Funny Pages leikittelee osuvasti kasvutarinoiden konventioilla. Katsoja on ladattu tietyillä nuoren henkilön itsensä löytämisen dramaturgisilla oletuksilla, mutta Kline painaakin jarrua ja kurvaa aivan toiseen suuntaan.

Funny Pagesin perusteella vuonna 1991 syntyneeltä Klinelta on lupa odottaa vaikka mitä.

Showing Up.

LUOVA ala korostui muutenkin ohjelmistossa. Usein mikroskooppiseen pieniin, mutta viiltävän merkityksellisiin asioihin elokuvissaan keskittyvän Kelly Reichardtin paljon huomiota herättäneestä arkirealistisesta taiteijakuvauksesta Showing Up on luvassa sunnuntaina vielä kaksi näytöstä, joista toinen on jo loppuunmyyty.

Nicole Holofcenerin ohjaama You Hurt My Feelings taasen kertoo tutunomaista tarinaa newyorkilaisesta keskiluokkaisesta pariskunnasta, joka joutuu kriisin kynnykselle.

Nainen on kirjailija ja mies terapeutti. Muutamia oivia kohtauksia sisältävä elokuva käsittelee kiinnostavaa teemaa, valheiden tarjoamaa suojamekanismia ihmissuhteissa. Elokuva kuitenkin kaipaa särmää omaan yhteiskunnalliseen itsetyytyväisyyteensä, joka tuntuu aneemiselta sekoitukselta television Frasier– ja Terapiassa-sarjoja.

Holofcener taitaa olla jenkkien oma Johanna Vuoksenmaa, jonka elokuvien jälkeen löytää itsensä lähimmästä apteekista hakemasta b-vitamiinia.

Selvempiä jenkki-indien tunnusmerkkejä sisälsi itävaltalaisen Jessica Hausnerin ohjaama Club Zero, jonka pääosassa nähdään Mia Wasikowska. Kyseessä on satiiri, jossa eliittikoulun nuori opettaja alkaa manipuloida puberteettisia oppilaitaan tiedostavan syömisen pauloihin. Olisiko todella vain uskosta kiinni, tarvitseeko ihmisen syödä?

Korostuneen jähmeä ja asetelmallinen elokuva paranee loppua kohden kuin nälkäkuuri, viedessään teoreettisen teemansa ja
yhteiskuntakritiikkinsä äärimmilleen.

Aseksuaalin miehen ja seksuaalivietin omaavan naisen mahdollisuutta ihmissuhteeseen tutkailee liettualaisen Marija Kavtaradzen Slow, joka on pohjimmiltaan hyvin tavanomainen rakkaustarina, inhimillisesti, mutta laimeasti kerrottuna.

Festarin visuaalisesti vaikuttavimpia kokemuksia oli Saela Davisin ja Anna Rose Holmerin ohjaama ja Chayse Irvinin kuvaama God’s Creatures, joka tapahtuu vähän samantyyppisissä merellisissä irlantilaismaisemissa kuin Klaus Härön Rakkaani merikapteeni, mutta paljon, paljon tummasävyisemmin.

Pitkästä aikaa ison filmiroolin saaneen Emily Watsonin hienoa näyttelijäntyötä on juhlavaa seurata, mutta turhan nyanssittomasti synkistelevän perhedraaman kerronta ei ikävä kyllä vakuuta.

Living.

AKIRA Kurosawan Ikiru (1952) kuuluu elokuvahistorian suuriin, koruttomasti humaaneihin teoksiin, ja nyt se on filmattu uudelleen. Japanilaistaustasta muistuttaa käsikirjoituksesta vastaava Kazuo Ishiguro, mutta muuten eteläafrikkalaisen Oliver Hermanusin ohjaama Living on hengeltään läpeensä brittiläinen.

Kuolemansairaan virkamiehen tarina sopii hyvin läntisenkin saarivaltion yhteiskuntaan, mutta sentimentalisoituu tavalla, joka saanee Kurosawan kääntymään eksistentiaalisesti haudassaan.

Ehkä myös David Leanin, sillä teos on alkutekstejä myöten kunnioittavinaan 1940- ja 1950-luvun brittielokuvien estetiikkaa pääsemättä kuitenkaan tunteen tasolla sisään niiden hienovaraisiin realiteetteihin. Vain yksi pubikohtaus tavoittaa vähäeleisyydessään olennaisen.

Amy Winehouse -dokumentistaan muistettavan Asif Kapadian Creature osoitti taas, että nykyaikainen tanssielokuva tuntuu vaativan taustakseen voimakkaaksi pauhuksi yltyvän musiikin, ja mikäs siinä tällä kertaa, kun kuva, liike ja ääni kohtaavat saumattomasti.

Viimeinen vuoro.

Unkarilaisten Tibor Bánóczkin ja Sarolta Szabón ohjaama Müanyag égbolt oli festivaalin visuaalisesti komein saavutus, rotoskooppauksella luotu dystopia Budapestista, jonka maamerkit näyttävät eloonjäämistaistelun alla autioituneinakin epämääräisen tutuilta, etenkin jos katsoi hiljattain yleisurheilun MM-kisojen maratoneja.

Dokumentin saralla vaikutuksen teki Nened Cicid-Sainin ohjaama Kiss the Future, joka palaa Jugoslavian hajoamissotiin hiukan epäsovinnaista, mutta käsittelyn ansaitsevaa kautta. Keskiössä ovat Sarajevon underground-klubit ja uransa huipulla ollut U2-yhtye, joka otti Balkanin tapahtumat huomionsa kohteeksi, erityisesti mediamaailmaa vähän ennen internetin läpimurtoa heijastelleella Zoo TV – kiertueellaan.

Dokumentti huipentuu yhtyeen 23.9.1997 toteutuneeseen Sarajevon-konserttiin, jonka materiaali on häkellyttävää todisteaineistoa uutta yhdistävää kokemusta huutavasti tarvitsevan kaupungin tilasta ja popkulttuurin parrasvaloihin sisältyvistä vastuun hetkistä.

Festivaalin eittämätön kohokohta on vasta tulossa, kun erityisesti Mike Leigh’n mestariteoksista muistettava näyttelijä Timothy Spall vierailee Bio Rexissä lauantaina. Ulkoisen muodonmuutoksen kokenut Spall näyttelee pääosaa Gillies MacKinnonin ohjaamassa Viimeisessä vuorossa, joka saapuu normaaliin ohjelmistoon jo viikon kuluttua.

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

päätoimittaja: Petri Korhonen
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE